DIY: Barbielle mekkoja sukista!

Bongasin naamakirjan feedistä eilen illalla videon jossa tehtiin erilaisista materiaaleista barbielle vaatteita! Ideoita oli vaikka miten, mutta minä itse ihastuin tähän älyttömän helppoon ideaan, jossa tulee ne mystiset parittomat lastensukat käyttöön! Nimittäin sukista saa taiottua barbielle mekon tai hameen sekä paidan aivan käden käänteessä! Etkä tosiaan tarvitse tämän ohjeen toteuttamiseksi kuin lastensukan sekä sakset!

Mekko

Leikkaa sukan kärki irti. Leikkaa sukan yläreunaan vastakkaisille puolille reiät barbien käsille.

VALMIS!

Hame & paita

Leikkaa sukka puoliksi niin, että sukanvarresta tulee barbielle hame. Leikkaa kantapää sukasta irti. Tee sukan kärkeen reikä barbien päälle ja sivuille reiät barbien käsille.

VALMIS!

Vaatteita voi koristella vaikka kangastusseilla. Meidän barbie sai sydän paidan. Sydämet ovat siis jarrusukan jarrut. Nämä oli älyttömän helppo ja hauska tehdä, mutta ennen kaikkea tuntuvat oikein mainiolta myös tyttöjen leikissä! Alle kolmevuotiaankin kärsivällisyys ja taito riittää hyvin pukemaan nämä helpot mekot ja paidat barbien päälle!

Miksi äitinä on niin vaikea olla itsekäs?

Minulla on pullo pumpattua maitoa jääkaapissa odottamassa. Minun piti tänään mennä kaverini kanssa vähän shoppailemaan, mutta koska Ilona sittenkin hieman kitisi ja lämpöili rokotteiden takia en raaskinut jättää isää kolmen lapsen kanssa yksin. Koska tasan tarkkaan tiedän miten rankkaa se voi olla. Jälkikäteen kaduttaa, nimittäin kävikin sitten niin että isin huominen työpäivä siirtyikin tälle päivälle ja nyt se olen minä, joka on yhden sylinkipeän vauvan ja kahden tappelevan isosiskon kanssa kotona yksin. Miten kaikki perheenjäsenet ovatkin juuri tänään niin vihaisia..

Miksi se on niin kovin vaikeaa olla itsekäs sen oman ajan kanssa? Olen tottunut olemaan lasten kanssa yksin, ei siinä mitään. Mutta nyt olo on niin kovin katkera ja pettynyt. Pettynyt minuun itseeni, miksi minä en osaa ottaa sitä omaa aikaa niin helposti? Olen itselleni katkera, miksi en mennyt kun olisin voinut? Miksi en osaa olla itsekäs? Järkikin sen sanoo, että kyllä isi pärjää. Järkikin sen sanoo, että minä jo pikkuhiljaa kaipaan breikkiä tästä arjesta. Järkikin - ja jo pieni kokemus -  sanoo, että Ilona pärjää tuttipullon kanssa ihan hyvin.

Minä olen aina ollut äiti, joka kaipaa niitä hengähdystaukoja perhearjesta. Minä olen äiti, mutta ennen kaikkea Laura. Olen tällä hetkellä vauvakuplassa, perhekuplassa ja arkikuplassa. Mutta aina välillä tulee niitä hetkiä, kun olisi hyvä osata ottaa sitä omaa aikaa. Edes sen pienen kahvitauon verran. Mutta miksi siitä on tullut niin pirun vaikeaa?

En tiedä onko osittain syy siinä, että meitä äitejä kohtaan on asetettu paljon odotuksia sekä ajatuksia. Kun sinusta tulee äiti, olet vain äiti. Usein tuntuu, että lasten tulee olla äidin koko elämä. Ei osa sitä. Minulle lapset ovat tärkeintä maailmassa, mutten halua unohtaa itseäni sen äitiyden rinnalla.

Minä välillä oikeasti pelkään, etten muista itseäni tarpeeksi äitiyden rinnalla. Pelkään, että katkeroidun joskus kun olen vain antanut ja antanut. Minulla on vasta kuukauden päähän sovittu meno, johon menen satavarmasti ilman lapsia. Minulle se on vasta, koska minä kaipaan jo nyt sitä omaa aikaa ihan hirveästi. Välillä. Todella usein sanon kavereilleni, että joku viikonloppu tehdään jotain. Koska se joku viikonloppu on?

Pakko myöntää, että itsekkyyden puuttuminen ei johdu edes lapsista. Kyllä minun lapseni pärjäävät ilman minua ja kyllä minä olen hyvä äiti vaikka breikkiä arjesta kaipaankin. Kynnys on jättää lapset sen toisen vanhemman kanssa kotiin. Ei siksi, etteikö hän pärjäisi. Vaan siksi, että tiedän miten rankkaa se arki täällä kotona voi olla. Jopa sen yhden illan verran, jos kaikki taivaan kitinä- ja uhmatähdet ovat kohdillaan. Toisella on rankka työ ja sitten hänen pitäisi pyörittää tätä rankkaa perhearkea ilman mina. Kirjoitettuna tämä ajatus tuntuu hupsulta, hän on nimittäin aina ihan satalasissa meidän perhe-elämässä mukana. Mutta silti alitajuisesti mietin, etten viitsi rasittaa toista. Kyllä minä jaksan, kyllä minä pystyn. Viisaana osaisin olla itsekäs jo paljon ennen kuin mitta on edes puoliksi täynnä.Ja toisaalta on ihan todella hupsua ajatella, että se olisi edes itsekästä jos haluaa vanhemmuuden ohella elää myös omaa elämäänsä itseänsä varten.

Juuri eilen ajattelin miten ihanaa kotona on ja miten en kaipaa omaa aikaa juuri ollenkaan. En ainakaan sen enempää. Nyt huonon päivän jälkeen olen valmis tekemään melkeinpä mitä tahansa, jotta saan edes hetken hengähtää, puhua ilman sensuuria ja juoda kahvini rauhassa. Huomenna päivä voi olla maailman paras eikä oma aika käy mielessäkään. Silti minä aion huomenna tehdä yksin jotain, koska sen avulla ehkä jaksan seuraavan huonon päivän edes hitusen paremmin. Ja kun haluaisin oppia siihen, ettei aina tarvitse olla sitä huonoa päivää jotta osaisin olla itsekäs ja nauttia niistä omista jutuistakin.

Ja pakko itsekkäästi loppuun vielä todeta, että voi että miten kaipaan niitä nuorten aikuisten juttuja. Kaipaan parisuhdetta, ystäviäni ja niitä aikuisten juttuja. Vaikka osittain olen vielä vauvakuplassa niin pikkuhiljaa kupla alkaa rakoilemaan. Ja se on ihanaa. Vaikka nautinkin tästä kotiäidin roolista täysin rinnoin, niin en voi sanoa etteikö olisi taas mahtavaa pikkuhiljaa löytää sitä Lauraa sen äidin alta.

Tämän äitiysloman aikana minun tavoitteeni on keskittyä siihen henkiseen hyvinvointiin. Yksi osa sitä hyvinvointia on ehdottomasti se, että opettelen olemaan enemmän itsekäs. Koska kun minä olen itsekäs ja pidän itsestäni huolta, jaksan olla paljon parempi äiti.

Terveisin väsynyt, räjähtänyt mutta onnellinen Laura. Äiti, mutta myös nainen.

Ilona 3 kk !

1/4 vauvavuodesta takana! 

Ilona on nimensä mukaisesti iloinen vauva. Hän viihtyy nykyään jo todella hyvin sitterissa ja lattialla, kunhan jonkun pärstä ja touhut ovat viihdykkeenä. Jos kaikki on hyvin - ei nälkä tai väsy - on hän tyytyväinen ja iloinen tyttö! Hymy on herkässä jo ihan röhönauruakin olemme päässeet monesti kuulemaan! Ehkä nyt jo kolmen kuukauden iässä uskallan sanoa että me olemme saaneet helpon vauvan? Toki niitä "vaiheita" on ollut ja on tulossa, kun kaikki ei olekkaan aina niin ihanaa hänen mielestään.

Täysimetyksellä kasvetaan edelleen. Hän syö yötä päivää 2-4 tunnin välein. Tiheän imun kautta on ollut havaittavissa nyt kuluneella viikolla jonkin verran, mutta meillä tiheä imukin on aika naurettavan helppoa. Hän söi 1,5 tunnin välein yötä päivää parin päivän ajan. Siinä se sitten oli. Että ei täällä mitään tissitakiaista kyllä ole. Imetys on muutenkin vähän helpottunut ja rintaraivarit ovat suurimmaksi osaksi jääneet taakse. Joskus väsyneenä sekä hitaan herumisen kanssa hän hermostuu rinnalla, mutta siihen auttaa pienet hyppelyt ja keinuttelut.

Illat ovat rauhoittuneet todella paljon ja on enemmän poikkeus kuin sääntö jos Ilonaa joutuu kanniskelemaan uneen! Eilenkin hän nukahti tyytyväisenä minun viereeni sohvalle kun minä katsoin Netflixiä ja hän tuijotteli kainalossa naamaani. Välillä kun yliväsymys iskee tarvitaan pientä tuudittelua, mutta muuten illat ovat rauhoittuneet ihan älyttömästi! Ihan mahtavaa. Varsinkin, kun kantorepussa ei enää viihdytä. Siinä on naama väärinpäin kun ei näe ympärillä pyörivää maailmaa.



Pikkuhiljaa lelut alkavat kiinnostamaan ja jo hivenen osataan tarttuakin niistä kiinni. Nyrkkejä ja sormia syödään koko ajan. Isosiskot naureskelevatkin aina, että pitäisi pikkusiskon saada nakkeihin vähän ketsuppia! Ilona kuolaa ihan älyttömän paljon ja mietin voiko hampaat jo hivenen oireilla? Meidän isommat tytöt ovat tehneet ensimmäiset naskalinsa neljän kuukauden iässä, mutten yhtään muista kuinka aikasin oireilut alkoivat. Ne pirulaiset kun voivat oireilla jo todella kauan ennen kuin itse hammas sieltä putkahtaa tai edes pilkistää.

Eilen pääsimme "syntymäpäivän" kunniaksi 3 kk neuvolaan! Ilona oli kasvanut kuukaudessa melkein 3 cm ja painoa oli tullut reilu 600 g. Mitat ovat tällä hetkellä siis 6140 grammaa & 61 cm ! Neuvolakorttiin tuli seuraavanlainen teksti: Tyttyväinen ja virkeä vauva. Vastavuoroisesti seurustelee. Jäntevyys hyvä, hienosti kannattelee päätään. Rokotettu.

Niin ne rokotteet. Meillä kolmannenkin lapsen kohdalla mennnään ihan rokoteohjelman mukaisesti ja tänään oli vuorossa sitten ensimmäiset piikit molempiin reisiin sekä suun kautta otettava rotarokotteen toinen rokote. Pieni harmi rokotuksista tuli, mutta hyvin nopeasti Ilona unohti harmin minun sylissäni. Koko illan mietin millaiset vaivat  rokotteista saattaisi tulla, mutta kyllä me taas kerran helpolla päästiin. Nimittäin ei mitään oireita! Ehkä yö oli vähän levoton, mutta tissin avulla tainnutettu tyttö nukkui tyytyväisenä vaikka hivenen kitistiin ennen unentuloa. Helpolla päästiin ellei tänään sitten ole kitinä päivä. Nyt ainakin tuo naanatalin aurinkoinen naureskelee ja höpöttelee lattialla joten en usko että ainakaan suuria oireita on tulossa.

Neuvolassa puhuttiin jo hieman kiinteiden aloituksesta, vaikka asialla ei vielä kiire ole. Olen siellä kertonut toiveestani täysimettää ensimmäiset 6 kk ja vielä ainakaan ei kasvun ja vauvan tyytyväisyyden puolesta asiassa ole mitään ongelmaa. Vauvantahtisesti mennään ja jos Ilona rupeaa olemaan tyytymätön tai kovin kiinnostunut ruuasta aikaisemmin niin sitten ehkä pikkuhiljaa aloitellaan. Mutta ei vielä pitkään aikaan, onneksi. Soseiden tekeminen on kivaa ja sormiruokailu helpottaa omaa ruokarauhaa, mutta muuten se onkin vain aikamoinen työmaa!

Valloittavan suloinen, sosiaalinen ja iloinen on meidän kolmikuinen.

Pulla(pitko) päivässä pitää raskauskilot takamuksessa!

Vai olisko se sittenkin imetys? Nimittäin ihan sama mitä syön, ei ne viimeiset viisi kiloa liikahda suuntaan taikka toiseen.

En minä niistä stressaa. On nimittäin mukavaa kun voin oikeasti syödä hävettävän paljon herkkuja ja ihan tavallista ruokaa, eikä vaaka liikahda grammaakaan ylöspäin. Perusruokavalioni on enemmän kuin kunnossa tällä hetkellä, mutta sokeriherkut maistuvat edelleen vähän liiankin hyvin.

Kyllä minä kokeilin myös sitä, että jättäisin herkut kokonaan pois. Eipä auttanut. Vaaka ei liiku, ei sitten mihinkään. Ainoa ero oli iltapaino. Herkkupäivinä kertyi ihan "hitusen" enemmän turvotusta päivän aikana. Eikä noin sisäisestikkään olo ollut kummoinen kun herkkuja tuli syötyä vähän liikaakin.

Yritän tsempata itseäni herkuttomuuteen, mutta se on hankalaa. Minä rakastan herkkuja, minä rakastan ruokaa. Ja kun se paino ei nouse herkuttelun takia ei ole kovinkaan suurta motivaatiota vähentää sitä nautintoa. Kun se ei edes laske ilman herkkuja. Pikkuhiljaa eteenpäin, jos nyt koittaisin ensin herkutella vain viikonloppuisin.

Luulen, että nämä viimeiset viisi kiloa pysyvät tiukasti kiinni siihen saakka kunnes imetys loppuu. Ja se on ihan okei. Kuitenkin ne ensimmäiset 17 kiloa karisi jo, joten en ota asiasta stressiä. Kilot ei niinkään haittaa, mutta kyllä tälle herkuttelulle on tehtävä jotain. Olo on ihan erilainen, kun ei mättää sokeria naamaan näin suuria määriä päivittäin.

Sokeriherkuissa on yksi hyvä puoli: rintamaitoa riittää! Tosin vähempikin riittäisi ja suihkutissit helpottivat heti hieman, kun olin pari päivää ilman herkkuja...

Eilen söin jopa aamupalaksi palan pullaa, kun leivon elämäni ensimmäisen kerran gluteenitonta pulla. Yllättävän hyvää, ehkä hitusen liian makeaa jopa tälläiselle sokerihiirelle kun korvasin 1/2 desiä rusinoita samalla määrällä sokeria, hups. Laitan reseptin tähän alle, oli älyttömän helppo vaikka ei leipominen - varsinkaan gluteeniton - ole minulle tuttua puuhaa!

3 dl Gluteenitonta jauhoseosta

1/2-1 dl sokeria

2 tl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

1/2 tl suolaa

1 1/2 dl maitoa

1 kananmuna

1/2 dl voita, margariinia tai öljyä.

Sekoita kuivat ainekset keskenään. Lisää maito, muna ja rasva joukkoon ja sekoita nopeasti taikinaksi. Kaada taikina voideltuun uunivuokaan ja ripottele päälle raesokeria (tytöt laittoivat myös sydän nonparelleja..). Paista 225 asteessa 20-25 min! 

Parhaalta maistui ihan uunituoreena!

Tänään minä en herkuttele. Tai no ehkä smoothiella ja pähkinöillä illalla televisiota katsellessa. Illat ovat pahimpia, kun vihdoin on sitä omaa aikaa ja rauhaa eksyy se käsi liiankin helposti herkkukaappiin. Tänään yritän kaikkeni. Ehkä...

Rekkamiehen puolisona arki on joskus vähän yksinäistä, mutta täynnäkiitollisuutta.

Rekkamiehen puoliso, ei aina se helpoin ja vaivattomin osa. Vaikka mekin saadaan isi jokainen yö kotiin, on yksinäisiä iltoja ja päiviä vaikka muille jakaa. Jos yöksi voi edes laskea, kun toinen on viiden aikaa aamulla kotona. Mutta en valita, tämä on meidän arkea ja toimii hyvin juuri näin.

Olen tottunut siihen, että se olen minä yksin joka on suurimmaksi osaksi vastuussa arjen pyörittämisestä. Neuvolakäynneistä ja pyykinpesusta. Teen ruokaa, mietin seuraavan viikon pakolliset menot ja kauppareissut. Siivoan ja yritän parhaani mukaan pitää lapset hengissä. Isi tekee osansa kun on kotona, mutta pitkien työpäivien jälkeen ei montaa tuntia aina meille jää. Kun isi on kotona, yritän että hän saa nauttia lastensa seurasta. Minä nautin silloin siitä, kun saan pestä vessan ilman että joudun kaksikymmentä kertaa keskeyttämään sen homman. Vaikka isikin rankasta työstä huolimatta osaa imuria ja soppakauhaa pyörittää.

Kotiäitiyskin on työtä. No ei kyllä ole, se on elämää. Työntäyteistä ja rankkaa kyllä, mutta elämää. Vaikka joskus on rankkaa hoitaa paljon asioita yksin, niin ei tätä työksi voi kutsua. Minä saan nauttia lasteni kasvusta, uhmasta ja ilosta kun toinen ajaa teitä pitkin ansaitsemassa meidän perheelle rahaa. Eikä hän valita, joten yritän minäkin useimmiten olla mäkättämättä turhasta.

Ja pakko sanoa, että nyt on rauhallista ja helppoa. Sitten kun minä palaan taas töihin alkaa se rankin osuus. Koska usein se olen minä, joka ne lapset raahaa päiväkotiin. Menee töihin ja hakee päiväkodista. Tekee ruuan ja siivoaa. Ihan sama miten paljon yöllä on lasten kanssa valvottu. Ja kun minä teen sen kaiken yksin, toinen ajelee yksin pitkin teitä jotta saamme leipää pöytään. Eikä hän valita.



Ehkä kokisin arkemme rankemmaksi jos tietäisin jostain helpommasta. Mutta en minä tiedä. Minä olen lapseni rekkamiehen kanssa tehnyt ja tottunut hoitamaan paljon asioita yksin. Kolmen lapsen arki Yh, joskus se siltä vähän tuntuu. Mutta silti olen niin kovin kiitollinen toisen työstä.

Nimittäin ne pitkät päivät näkyvät sitten palkkapussissa. Kun ne yksinäiset illat ja päivät yrittävät puskea päälle, niin yritän muistaa että niiden takia saan olla kotona lasten kanssa vielä äitiyslomani jälkeen jos näin haluan.

Kaikesta tyytyväisyydestä huolimatta kyllä minäkin mäkätän. Murisen ja marisen milloin mistäkin kun arki painaa päälle. Kiukuttelen kuin pieni lapsi päiväkotipäivän jälkeen, koska on ollut niin ikävä. Kiukuttelen ja valitan, kun toinen hoitaa asiat eri tavalla mihin olen tottunut. Kun on yleensä arjen diktaattori, voi mennä pasmat pahastikkin sekaisin kun toinen toimiikin eri tavalla.



Rekkaleski. Se sanonta ei ole tuulesta temmattu ja tiedän miltä tuntuu olla yksinäinen toisen työn takia. Se ottaa paljon, mutta niin se myös antaa. Pahimpina päivinä se ottaa ihan helvetisti ja parhaimpina en osaa ajatellakkaan minkään muunlaista elämää. Naureskelen usein, että minä täällä elelen toisen siivellä jo viidettä vuotta. Mikä on kyllä aivan totta, mutta kun se on yhteinen päätös että toinen painaa pitkää päivää työn parissa ja toinen lasten, niin homma toimii.

Tänäänkin olen taas yksinäisenä kotisohvalla, kun ensin olen yksin koko päivän hoitanut heitä ja laittanut heidät yksin nukkumaan. Yksin, yksin ja yksin. Eikä se oikeastaan edes haittaa, ei toisella todellakaan sen hehkeempää ole vaikka työstään tykkääkin.  Ja sitä paitsi näiden ruuhkavuosien aikana olen oppinut todellakin nauttimaan myös siitä hiljaisuudesta. Kun siinä sohvalla on vain minä, suklaa ja Netflix.

Ja eipä käy parisuhde pitkäveteiseksi kun toista hädin tuskin näkee, hah. Ei nyt sentään, ei aamvuoroviikot ole näin yksinäisiä mitä nämä iltavuoroviikot. Tähän ollaan totuttu ja tästä jopa tykätäänkin, koska kumpikaan ei halua sen suurempia muutoksia meidän arkeen. Olen kiitollinen, että meidän perheessä arvostetaan myös tätä palkatonta työtä ja kannustetaan olemaan pitkään kotona lasten kanssa.

Onneksi on viikonloput. Ja onneksi kohta on pääsiäinen ja isi on kotona kokonaiset neljä päivää meidän kanssa. Vaikka niistä neljästä päivästä ehkä kaksi ensimmäistä päivää kiukuttelen ikävää ja puuskuttelen diktaattoriarkeni sekoittamista. Mutta en minä sitä tahallaan, kun on vaan ollut niin kova ikävä.

Meidän perheen arki ja kuvissa oleva kaaos pyörii minun silmäpusseillani. Talous toisen silmäpusseilla. Ja on enemmän kuin okei, vaikka välillä rankkaa. Ei meistä kumpikaan helpolla pääse, se on varma.

Ihan vain kuulumisia ja arjen höpinöitä

Me tuskin olemme ainoa perhe jonka eilinen päivä kului pääsiäispuuhissa ja virpomisen merkeissä? Tänäkin vuonna meidän tytöt olivat noitien sijasta pupuja ja innostuinpas minäkin asustamaan itseni. Mietin, koska olen siistin äidin sijaan nolo äiti? Ei siihen varmaan montaa vuotta mene.Tänä vuonna me emme laittaneet kasvamaan rairuohoa vaan herneenversoja. Innolla tytöt seuraavat kasvua ja odottelevat koska pääsevät maistelemaan sadon tuotoksia! Itse pääsiäisenä meillä ei ole sen suurempia suunnitelmia, ensi lauantaina menemme laivalle koko perhe, mutta se taasen ei liity pääsiäiseen mitenkään.



Lauantaina kävimme vihdoin ja viimein tyhjentämässä vanhan asuntomme ulkovaraston. Miten paljon sitä voikaan ihminen jemmata turhaa tavaraa! Suurin osa tavaroista oli kaatopaikka kamaa, joten tyhjentämiseen ei paljon aikaa tuhraantunut. Olen muutenkin yrittänyt nyt karsia materiaa meidän kodista, joten kynnys kantaa yhtäkään tavaraa varastosta kotiin oli yllättävän suuri.

Emme tosiaan ole vieläkään päässeet vanhasta asunnosta eroon. Nyt se meni hetkeksi vuokralle siskolleni ja mahdollisimman pian laitamme sen takaisin myyntiin. Ihan pilkkahinnalla emme lähde siitä luopumaan, mutta kieltämättä pian olisi jo kiva päästä siitä eroon. Ainakin mielellään puolen vuoden sisällä, ennen kuin hoitovapaani alkaa. Toisaalta jos sen pitäisi vuokrattuna ja sijoitusasuntona...Ei sitä tiedä, onneksi ei ole hätää sen päätöksen kanssa ole!



Ilonan haava on parantunut hienosti. Tai eihän sitä oikeastaan tiedä, siistiltä näyttää mutta eihän se liima vielä ole siitä mihinkään lähtenyt. Silmäkulma ei juurikaan mustunut tai turvonnut, vaikka pelkäsin sitä. Hullua ajatella, että keskiviikkona on 1/4 vauvavuodesta takana ja meidän vauva täyttää 3 kuukautta! Sen kunniaksi on samana päivänä heti neuvola ja eikö se niin mahtanut olla, että ensimmäiset piikkirokotteet tulee kolmen kuukauden iässä? Täytyy muistaa hakea suppoja valmiiksi jos kuume nousee...

Ilona on oppinut tarttumaan jo hieman leluihin ja yrittääkin - hivenen huonoin tuloksin - laittaa jo vauvaleluja suuhunsa! Muuten tarkempaa kehityspostausta on tulossa taas neuvolan jälkeen kun saadaan tuoreet mitat taas! Toivon todella että kasvu on edelleen tasaista kun se puolen vuoden täysimetys siintää jo horisontissa hyvin.

Tänään kokeilimme ensimmäistä kertaa tuttipullon antamista kun minä en ole kotona. Hienosti meni! Ahnaasti tyttö oli syönyt maidon ja nukahtanut tyytyväisenä päikkäreille minun ollessa ostoksilla. Äiti taisi vähän stressata asiaa kun soittelin alle kahden tunnin reissuni aikana ihan muutaman kerran, että mites siellä kotona sujuu...Hah. Kiva kun kohta uskallan jo ilman stressiä lähteä vaikka isompien lasten kanssa uimaan!

Tänään on taas tyttöjen keijujumpan vuoro ja kotitöitä. Ilonan vaatekaapista pitäisi karsia jo pienimmät vaatteet pois ja katsoa miten paljon seuraavaa kokoa on kertynyt ja mitä olisi vielä hankintalistalla.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille!<3

P.s Instagramin puolella on käynnissä arvonta jossa voi voittaa imetyshupparin! Kannattaa käydä osallistumassa!

Äidin fiiliksiä onnettomuuden jälkeen

Kyllä tästä selvitään. Se on ensimmäinen mitä haluan heti alkuun sanoa. Toinen on suuri ja nöyrä kiitos. Kiitos kaikista niistä kauniista sanoista ja tsempeistä jota olen teiltä saanut eri puolilla somea. Vaikka tapahtuma oli aivan kamala niin olen sen kautta taas jälleen kerran huomata miten upeita ihmisiä ympärilläni on. Sellaisia jotka tunnen sydänjuuriani myöden ja sellaisia joita en tunne. En todellakaan ole tässä maailmassa ja tässä äitiydessä yksin.

Eilen mähmisin itsesyytöksessä ja alakuloisuudessa lähes koko päivän. Meillä onneksi oli koko päivä täynnä tohinaa ja vieraita, muuten olisin ehtinyt miettiä sohvalta putoamista liiankin paljon. Silti se hiipi mieleen vähän väliä ja kyyneleet nousivat silmiini. Ensimmäien yö meni toisen hengitystä tarkkailen vaikka kaikki vekkiä lukuunottamatta olikin kunnossa. En vain uskaltanut nukahtaa. Väsymys ei eilen ainakaan helpottanut sitä surullista oloa mitä minulla tapahtuman johdosta oli.

Olen tuntenut myös suurta häpeää asiasta. Olen puhunut siitä avoimesti, mutta sisässäni olen hävennyt niin kovasti. Miten saatoin olla niin huolimaton? Päivystyksen käytävillä edellispäivänä talsin pää painuksissa. Surusta, mutta myös häpeästä. Huono äiti, huono äiti soi korvissani.

Olen tuijotellut sohvaamme ja miettinyt kerta toisensa jälkeen mihin asentoon hänet siihen jätin. En muista, pakko myöntää. Olen spekuloinut kerta toisensa jälkeen miten ja millä tavalla Ilona tippui lattialle. Ei se muuta tilannetta, ei sillä ole edes väliä mutta kai jollain tavalla yritän käsitellä asiaa päässäni kun kelaan tapahtumaa uudelleen ja uudelleen.

Kahden yön jälkeen uskallan sanoa etten ole huono äiti. Huolimaton äiti, jonka huolimattomuus johti vekkiin vauvan päässä. Mutta en huono. Minulle on sanottu monesti ettei se ole minun vikani, sellaista sattuu. Sellaista sattuu, mutta onhan se silti minun vikani. Tulen ikuisesti muistamaan sen kuin eilisen ja tulen ikuisesti syyttämään tapahtumata itseäni. Ja samalla uskon, että päivä päivältä opin myös olemaan armollisempi itselleni asian suhteen.

Välillä minulla nousee ahditus tapahtuneesta. Se tulee aaltoillen. Yritän silloin keskittyä lapsiini, nuuhkutella heitä ja pitää heitä lähellä. Kaikista virheistäni huolimatta he rakastavat minua juuri tälläisenä.

Olen hivenen sinut jo tapahtuneen kanssa. Eihän minulla ole vaihtoehtoa. Häpeän, poden huonoa omatuntoa ja harmittelen tapahtunutta mutta enhän voi myöskään mitään muuttaa. Muuttaisin jos voisin, voi että miten olen miettinyt jos olisinkin jättänyt hänet kaksi senttiä eri paikkaan. Olisiko lopputulos erilainen? Olen myös ottanut opikseni ja se kai on kaikkein tärkeintä. Vaikka oppi meni perille vasta kaikkein kamalimmalla tavalla.

Jossittelen päässäni mitä kaikkea olisi oikeasti voinut tapahtua. Kiitän siitä, millaisia enkeileitä oli matkassa. En tiedä miten olisin selvinnyt, jos olisi käynyt vielä jotain pahempaa. Tämäkin tuntuu niin murskaavalta tällä hetkellä. Eilen minä pelkäsin nostaa vauvaa ja vaihtaa hänen vaippaansa, koska pelkäsin jotain sattuvan. Tänään on jo selvästi parempi päivä, toivottavasti ahdistus ei nouse iltaa kohden kovin suureksi.

Haluan myös kiittää - ja ehkä hivenen sanoa olevani yllättynyt - siitä, että lyötyä ei lyöty uudelleen. Pelkäsin, että terapeuttinen kirjoituksnei nousisi hyvinkin äkkiä itseäni vastaan. Onhan äiti toiselle äidille susi. Tiedän, että moni varmasti piti ja pitää minua tapahtuman johdosta huonona äitinä, mutta kiitos ettei sitä ole tarvinnut tuoda rumasti esille esimerkiksi tänne blogin kommenttiboksiin. Nyt kestäisin jo hivenen kuraakin, mutta eilen pidin netin poissa päältä suurimman osan päivästä koska tiesin etten kestäisi kovin suuria syytöksiä netin välityksellä. Itsesyytökset olivat niin isoja, ja ovat kyllä edelleen.

Tästä selvitään. Koskaan se ei unohdu, mutta hengissä selviämme kaikki. Luojalle ja suojelusenkeleille kiitos siitä, että tapauksesta taisi oikeasti kärsiä kaikkein eniten äiti.

Kun vauva sohvalta tippui...

Aamulla nousin iloisena ja postasin hyvän fiiliksen kirjoituksen tänne blogin puolelle. Ajattelin, että tästä päivästä tulisi mahtava koska puuhaa ja vieraita oli montaa laatua. Mutta päivästä tuli kamala. Ihan hirvittävä ja olen edelleen itkunsekaisin fiiliksin täällä kirjoittamassa. Mutta kirjoitan, koska tiedän tämän auttavan minua käsittelemään tätä asiaa.

Laitoin isommat tytöt päiväunille, cd soittimesta äänikirjan päälle ja hain vaunuissa heräilevän Ilonan sohvalle kainalooni ruokailemaan. Tiesin hänen nukahtavan imetyksen jälkeen uudelleen ja odotin niin kauan kunnes tissi tipahti hänen suustaan. Nousin ylös sohvalta ja siirsin nukkuvan vauvan sohvan nurkkaan turvallisen välimatkan päästä reunalta kuten yleensä. Tai näin luulin tehneeni, koska kun minuutin päästä istuin vessassa kuului olohuoneesta kops ja huudahdus.

Sillä samalla sekunnilla tajusin nukkuvan vauvan tipahtaneen sohvalta. Ryntäsin olohuoneeseen, jossa pieni mytty omassa nukkupussissaan huusi pussin sisältä. En nähnyt häntä, mutta kun nostin hänet syliini huomasin veri lammikon lattialla. Verta oli kamalasti. Vauva huusi, verta valui ja minä nyyhkytin paniikissa etsien puhelintani. Vauva huusi ja paniikinkin läpi tiesin sen olevan hyvä asia. Soitin siskolleni itkien että tule tänne, minun on lähdettävä Ilonan kanssa sairaalaan, hänellä on iso vekki päässä kun tipahti sohvalle. Siskoni rauhoitteli ja käski soittaa ambulanssin, hän tulisi heti isompien lasten seuraksi.

Soitin hätänumeroon ja hieman rauhoitun kun Ilonakin näytti vekkiä lukuunottamatta olevan ihan ok. Ambulanssin tulo kesti ehkä kymmenisen minuuttia, en tiedä. Tuntui ikuisuudelta. Isommat tytöt nousivat sängyistään leikkimään ja selitin heille tilannetta koko ajan. Ei hätää, kaikki hyvin. Äiti pelästyi, Ilona pelästyi ja kohta tulee ambulanssi katsomaan Ilonaa. Verta on, muttei hätää. Kaikki hyvin. Onneksi tytöt eivät tuntuneet olevaan moksiskaan, hivenen ihmettelivät mitä tapahtuu.

Kun ambulanssi saapui, minä itkin. Ilona nukkui sylissäni, verenvuotokin oli tyrehtynyt jo aika hyvin. Ambulanssin henkilökunta tutki Ilonaa ja mahdollista pääntraumaa mutta haavaa lukuunottamatta kaikki vaikutti olevan hyvin. Lähdimme ambulanssin kyydissä Tyksiin koska haava vaatisi kenties liimaa. Ambulanssissa toinen henkilökunnasta yritti lohduttaa että sattuuhan näitä. Selitti että he eivät näe lastensuojelullista tarvetta asiassa. Pakko myöntää että siinä tunnontuskissa, paniikissa ja surussa lastensuojeluilmoitus tuntui aivan yhdentekevältä.

Jouduimme hetken odottamaan lääkärille pääsyä ja Ilona jo naureskeli ja höpötteli sylissäni. Minä nyyhkytin vähän väliä, mutta muuten kaikki oli jo ok. Haava liimattiin ja meidät lähettiin kotiin. Tytön ollessa niin virkku ja hyvinvoinva emme saaneet edes neuvoksi herätellä häntä jos hän herää normaaliin tapaan syömään myös yöllä.

Matildan kummitäti tuli hakemaan meidän Tyksistä, koska Tino ei päässyt töistä niin nopeasti lähtemään. Sain halit ja suukot ja pikkuhiljaa tuntui että ehkä se elämä voittaa vielä minunkin mielialani. Kotona isommat tytöt olivat vastassa ja oma fiiliksenikin alkoi parantua. Kunnes talo hiljeni ja minä annoin kaikki kyyneleeni tulla turvallisesti Tinon vieressä. Nuuhkuttelin pientä tukkaa sylissäni ja annoin kyynelien kastella hänet.

Mietin tilannetta päässäni koko ajan. Mihin kohtaa hänet oikeasti jätin sohvalle? En edes tarkkaan muista. Onko hän ensimmäistä kertaa kääntynyt selältä mahalleen vai potkinut itsensä lattialle? Hän nukkui kun lähdin vessaan, olin ehkä minuutin poissa. Miten näin pääsi käymään?

Yritän lohduttaa itseäni että onneksi ei käynyt pahemmin. Tino yritti lohduttaa, että näin voi käydä kelle tahansa. Ei se minun vikani kuulemma ole. Olihan se, minä hänet siihen sohvalle jätin huonosti. Olen soimannut itseäni koko ajan sen jälkeen. Välillä purskahdan kyyneliin, kuten nyt tätä tekstiä kirjottaessani. Mutta minun oli pakko päästä kirjoittamaan ajatuksiani ylös ja purkaamaan tätä ajatusten ja synnin sekamelskaa joka päässäni nyt pyörii.

Kaikki ne huono äiti-fiilikset pienten hermojen tai baarireissujen takia tuntuu nyt ihan yhdentekeviltä. Koska nyt minulla on huono äiti- fiilis. Maailman huonoin äiti- fiilis. Tein jotain - tai oikeastaan jätin tekemättä - joka sai aikaan vaaratilanteen ja liimausta vaativan haavan vauvani päähän. Ensi  yönä tässä talossa ei nukuta. Isommat lapset ehkä reagoivat tilanteeseen tai sitten Ilona heräilee jos haava särkee. Mutta se on varma että äiti ainakin valvoo toisen hengitystä tarkkaillen ja paskassa fiiliksessä kieriskellen. Aivan järkyttävä päivä.

7 kuvaa meidän arjesta

Edellinen 5 kuvaa meidän arjesta on yksi tämän kuun suosituimmista postauksista, joten täältä pesee jatkoa! 7 kuvaa selityksineen meidän arjesta viikon ajalta. Jos mietin viikon tästä taaksepäin, on viikko sisältänyt kaikkea pientä ja ihanaa. Sellaisia ihan tavallisia ja arkisia asioita täynnä ystäviä, sukulaisia ja kotoilua.

Viime perjantaina kävimme isomammalassa tyttöjen kanssa. Likkojen reissusta jäi käteen hyvää mieltä sekä tämä pullaresepti, jota tosin en vielä ole ehtinyt kokeilemaan. Tai ehtinyt ja ehtinyt, yritän säästää suurimmat herkuttelut viikonloppuun.

Maanantaina mammalan pihalta löytyi kevään ensimmäinen karvamato! Karvamato oli hitti tottakai, kiitos Putouksen.

Maanantaina perheen pienimmällä oli kitinäpäivä ja päiväunet olivat vain pätkittäisiä. Tämän kuvan nappasin puoli 9 illalla ja lähetin naapurille, jolle olin valittanut ettei Ilona nuku. Nimittäin tässä tyttö vetelee kaukalossa toista tuntia unia ja minun piti raaskia herättää toinen iltatoimiin, jotta pääsisimme joskus myös yöunille. Valituksen voima, valituksen voima...

Kaksi kulunutta päivää olen pyhittänyt siivoukselle. Olen käynyt kaappeja läpi ja laittanut tavaraa pois. On ihanaa, kun kaapit eivät pursua ja tytöilläkin on oikeasti vain sellaisia vaatteita, joita he käyttää. Seuraavaksi ehkä sisustuksen kimppuun? Vaikka toisaalta onhan nuo liimausta odottavat barbietalon tikapuut ja edelleen avausta odottava Ikean taulu suojamuoveineen ainakin persoonallisia osia sisustuksessa. Unohtamatta hyllylle kuihtuneita naistenpäivä ruusujani. Tosin ne lensi roskiin "jo" eilen!

Eilen aamulla hieraisin silmiäni kun katsoin mittariin, -14 ja melkein maaliskuun loppu ! Kahvikuppini kuvasti fiilistäni hyvin. Sanonta ei tuu lasta eikä paskaakaan voitaisiin vaihtaa ei tuu lasta eikä kevättäkään. Vaikka kyllä se sieltä kai tulee, tänään oli vain -1...

Eilen otimme yhteiset päiväunet sohvalla. Tämä kuva kuvastaa meidän tämänhetkistä arkea ihan älyttömän hyvin; onnellista, mutta vähän väsynyttä. Silmäpussit tummuu tummumistaan, mutta toisaalta näin neljän vuoden yhteiselon jälkeen en osaisi olla niitä ilmankaan.

Arki on ihanan hektistä, mutta samalla jotenkin niin rauhallista. Nytkin isommat katsovat televisiota ja syövät aamupalaa piknik-viltillä. Kohta aloitetaan hitaasti, mutta varmasti aamutoimet. Kun ei ole kiire mihinkään. Minä ostin eilen kauppareissulta herkkukahvia, joten ehkä nautin sitä yhden kupin ennen kuin jatkan siivousrumbaani, tiskausta sekä lasten viihdyttämistä. Kohta saamme vieraaksi kummipoikani ja hänen äitinsä ja edessä olisi pieni kuvaustuokio juoruiluineen. Myös Matildan kummitäti on tulossa kylään. Lenkillekkin ajattelin mennä sitten kun talon isäntä saapuu töistä ja lapsetkin pitäisi ulkoiluttaa ja ruokaa laittaa. Joskus ajattelin, että kotiäidit vain istuvat ja leikkivät koko päivän...

Ihanaa torstaita just sulle!<3

Minun piti vielä tarkistaa että olihan tänään torstai. Mä olen niiiiiin äitiysloman imussa! Parasta.

Raskauden jälkeen rapakunnossa.

Terveisiä lenkkipolulta! Tai pikemminkin läähätyspolulta. Kyllä huomaa että raskauden viimeiset kymmenen viikkoa meni rauhallisesti supistusten takia. Vitsit miten huonossa kunnossa sitä ihminen voikaan olla!

Kävin tosiaan eilen ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen kunnon lenkillä. En ikinä ole ollut mikään superkuntoinen maratoonari, mutta olen viime vuoden ylläpitänyt peruskuntoa kävelyn ja juoksun avulla. Ja nyt tuntuu ettei minulla ole edes sitä peruskuntoa jäljellä. Mutta eiköhän tästäkin suosta nousta pienen ajan päästä jos aktiivisesti jaksan lenkillä käydä!

Olen pikkuhiljaa aloitellut liikunnan synnytyksen jälkeen. Joku kommentoi erääseen kirjoitukseeni, että tavallaan koko vauvavuosi on vielä synnytyksestä palautumista ja sen voi ottaa ihan rauhallisesti liikunnan suhteen. Ja niinhän se oikeasti on. Vaikka fyysisesti synnytyksestä palautuisi hyvinkin nopeati niin väsymys ja stressi tuovat omat kuormansa jaksamiseen. Ja on myönnettävä, että lenkin juoksuosuuksilla huomasi että peruskunnon lisäksi on ottanut osumaa ne lantionpohjanlihakset.

En ole koskaan ollut liikunnan rakastaja, mutta erityisen puulta se maistuu nyt kun kunto on huono. Mutta jos hammasta purren vedän muutaman viikon liikunnat niin eiköhän eron jo pikkuhiljaa huomaa! Äitiys on kyllä hyvä takamukselle potkija mitä lenkkeilyyn tulee. On välillä ihana painua pihalle aivan yksin musiikkia kuulokkeista kuunnellen!

Tavoitteeni on nyt aluksi käydä lenkillä kolme kertaa viikossa. Puolen tunnin lenkit riittää peruskuntoon sekä pään tuuletukseen oikein hyvin! Juoksen sen mitä jaksan ja sen mikä hyvältä tuntuu. Pääasia kuitenkin on se tunne, joka liikunnan jälkeen tulee! Se on ihanaa, vaikka itse liikunta olisikin puoliksi pakko pullaa.

Olisi ihanaa jos rakastuikin tai edes vähän ihastuisin juoksemiseen. Se houkuttaa, koska on niin nopea ja helppo tapa liikkua kiireisen arjen keskellä. Mutta se on myös se liikuntamuoto, josta en ole oikein ikinä pitänyt. Ehkä se tästä..? Aina kannattaa ainakin yrittää! Taas kerran, ei nimittäin ole ensimmäinen kerta kun lupaan aloittaa juoksemisen ja into loppuu heti muutaman lenkin jälkeen, hah.

Rakkautta on olla yhdessä lapsellisia.

Ja se isännän nimi oli Jussi, joka niitä piikoja nu,nu nukutteli kiikkustuolissa ja se oli Jussi se.

Lauleskelin eräänä iltana keittiössä tuota teinivuosien hittiä, Pornojenkkaa. Hetken päästä Tino yhtyi lauluun ja kohta hoilasimme molemmat täyttä kurkkua biisin sanoja muistaen ne kuin eilisen. Hetken päästä vedimme letkajenkkaa ympäri keittiötä ja nauroin, että tässähän meidän ensimmäinen tanssimme sitten on, kun en sitä häävalssia halua. Naureskelin meitä niin että meinasi lirahtaa ja mietin että hitto mikä tuuri minulla on käynyt, kun olen löytänyt rinnalleni tuollaisen yhtä lapsellisen, hullun ja kahelin ihmisen kuin minä. Ja vähän kuin vahingossa se kaikki tapahtuikin.

Kyllä me osataan olla niitä vakavia ja viisaitakin vanhempia. Mutta välillä - oikeasti aika usein - heittäydymme niin älyttömän hulluiksi ja lapsellisiksi että ihan jo melkein hävettää. Onneksi on sälekaihtimet...Välillä tanssimme, heitämme huonoa vaikkakin omasta mielestämme ihan parasta läppää ja nauramme omia typeriä, mutta yhteisiä juttujamme. Ja tiedättekö, se taitaa olla se meidän suhteen suola ja pelastus näiden kiireisten pikkulapsi vuosien keskellä. Me olemme molemmat yhtä lapsellisia ja pölöjä.

Niinä hetkinä, kun pidätyskykyni meinaa pettää kesken naururemakan kaikki riidat, väsymys ja erimielisyydet unohtuvat. Ja pidätyskyvyn äärirajat testataan oikeasti hauskuuden, ei kolmen lapsen synnytyksen takia. Vaikka emme jaksaisi aina katsella toistemme naamoja ja pienetkin riidat paisuvat isoiksi, niin niin kauan uskon meihin kun saamme toisemme nauramaan. Vaikka arki on joskus raskasta, niin nauru pitää suhteemme hengissä sen kaiken keskellä. Ja pienen (neljän vuoden..) univelan kanssa huonotkin läpät muuttuvat aivan hulvattoman hauskoiksi.

Rakkautta on saada toinen nauramaan. En aina tiedä,nauraako Tino enemmän minua vai minun jutuilleni mutta ei se haittaa. Pääasia että saan hänet nauramaan. Välillä olen miettinyt jotain hauskaa juttua koko päivän, ja kun vihdoin toisen työpäivän jälkeen saan sen kertoa niin en saa sanaa suustani. Koska juttu on yksinkertaisesti niin hauska, että meinaan tikahtua jo sitä ajatellessa. Sitten kun vihdoin saan sanat ulos suustani, se juttu onkin niin huono toisen mielestä että hän nauraa täysillä. Ei siis ole tärkeä omistaa edes samanlaista huumorintajua. Kunhan on huumorintajua. Toisen jutuille nauramiseen, tai toiselle nauramiseen.

Toivon, että parisuhteellamme on Peter Pan syndrooma eikä se koskaan aikuistu, vaan pysyy aina ihan yhtä hulvattomana ja lapsellisena. Sellaisena, ettei kaikkea kehtaa edes muille kertoa. Ei sen takia, ettei se sopisi lasten silmille tai korville, vaan sen takia että ei kukaan ajattele kolmen lapsen vanhempien oikeasti olevan niin lapsellisia ja pölöjä. Ne asiat, jotka meillä suojataan suljetuilla ovilla ja sälekaihtimilla on jotain niin lapsellista, hullua ja vähän - tai enemmänkin - itsensä nolaamista ja nauramista ettei niitä sovi ulkopuolisille näyttää. Niin parasta. Niin meitä. 

Kun äidin tanssivarvasta vähän vipattaa...

Ilona täyttää reilu viikon päästä kolme kuukautta ja meikäläisen tanssivarvas on ruvennut pikkuhiljaa ilmoittamaan olemassa olostaan. Hieman - ja välillä vähän enemmän- tekisi mieli jo lähteä Turun yöelämään tai ihan vain tuohon Liedon paikalliseen. Ajatuksena ihana ja rentouttava, mutta todellisuudessa jotain aivan muuta. Minua nimittäin stressaa ihan älyttömästi olla erossa ensimmäistä kertaa Ilonasta.

En tiedä syytänkö viimeisen vauvan syndromaa vaiko imetystä. Tuntuu että nyt kolmannella kerralla kynnys lähteä mihinkään ilman vauvaa on aivan valtavan suuri. Stressaan, että pärjäävätkö he täällä ilman minua. Ja myös sitä, että pärjäänkö minä ilman vauvaani. Olemme niin symbioosissa eläneet nämä kolme kuukautta.

Ensimmäinen lapseni oli hieman alle kuukauden, kun kävin ensimmäistä kertaa viihteellä. Toisella kertaa vauva taisi olla parin kuukauden ikäinen. Ensimmäinen oli kokonaan pullovauva, toinen osittaispullovauva ensimmäisen eromme aikana. Tiesin siis, että pullo kelpaa ja kaikki sujuu. Isä oli tottunut hoitamaan molempia vauvoja ihan samalla tavalla kuin minä. Nyt kolmennen kanssa kaikki on vähän toisin, kun häntä täysimetän.

Minä jollain tavalla tiedän, että stressaan turhasta. Mutta stressaan silti. Olemme harjoitelleet pullottelua ja muu Ilonan hoitaminen onkin ihan yhtä tuttua huttua miehelleni kuin minulle. Mutta kun tuon pienen vauvan kanssa se ruokailu on oikeastaan sen koko päivän rytmittäjä, nukuttaja ja suututtaja.

Kaikkein eniten pelkään kuitenkin sitä, että en osaa itse rentoutua yhtään kun olisi siihen mahdollisuus. Pelkään, että vilkuilen vähän väliä puhelinta ja mietin miten siellä kotona sujuu. Ja toisaalta sitä on myös turha pelätä, koska sitä se ensimmäinen ilta on. Erossa olemisen opettelua, niin minulle kuin vauvallekkin.

Kaikesta stressaamisesta huolimatta tanssivarpaani alkaa olla sitä mieltä, että kohta on aika mennä. Edes syömään, leffaan tai lasilliselle. Eli ehkä enemmänkin siellä heiluu oman ajan varvas, kuin tanssivarvas. Ikävöin myös kahden isomman lapseni kanssa vietettyjä laatuhetkiä, joten siinäkin mielessä minun pitäisi vain uskaltaa repäistä se symbioosilaastari irti. Kerran se kirpaisee, eikö? Vaikka ainahan se kirpaisee, mutta ensimmäisellä kertaa kaikkein pahiten.

Ja kuukauden päästä olisi aika juhlia synttäreitäni Antti Tuiskun tahtiin. Silloin suunnitelmissani olisi juhlia koko kuluneen vuoden puolesta, hah. Joten ehkä on hivenen harjoiteltava, jottei koko ilta menisi puhelinta vilkuillessa ja nyyhkyttäessä vauvani perään. Sen nyyhkytyksen ja itkun kun kuuluu tulla sitten vasta yön pikkutunteina snägäri jonossa.

Ai että, tässähän ihan jo caipiroska maistuu kielen päällä. Ja samalla haistan tuon ihanan ja huumaavaan vauvantuoksun vielä aivan liian voimakkaasti. Ei siis ihan vielä, mutta ihan pian. Ihan pian.

Nopea ja helppo DIY peli pluslaskujen harjoitteluun!

Eräänä päivänä automatkalla meidän neljävuotias innostui pluslaskuista. Nostin molemmista käsistä tietyn määrän sormia pystyyn ja hän sai laskea kuinka monta sormea oli yhteensä. Kotona sitten kätevänä äitinä askartelin ihan parissa minuutissa hänelle pelin, jossa hän voi harjoitella sekä pluslaskuja että numeroiden tunnistamista. Numerot kun ei ihan vielä meidän neljä vuotiaalla ole hallussa.

Askartele pahvista 2 x numerot 1-5, plus-merkki, yhtäkuin-merkki sekä numerot 1-10. Jokaisen numeron alle piirrä numeron verran palloja, jolloin lapsen on helppo laskea mikä numero on kyseessä ja onko vastaus oikein. Helppoa ja nopeampaa kuin heinänteko! 

Elvira oppi pelin idean todella nopeasti ja osasi jo parin laskun jälkeen rakentaa itsekkin laskun. Minä tein pallot eri väreillä vastauskortteihin, jotta ne olisi helpompi erotella joukosta uutta laskua tehdessä ja vastausta etsiessä.

Pelin ulkonäköön voi panostaa enemmän, mutta tämä oli tälläinen parin minuutin pikaversio. Numeroita voi tehdä myös isomman määrän, mutta me aloittelimme kymmenellä numerolla.

Ennen aamukahvia äiti ei ole ihminen..

Kahden ison prinsessan valtakunnassa elämä ei ole aina kovin helppoa. Heti aamusta - mitä aikaisemmin sen parempi - alkaa kriisit. Mekkokriisi, kenkäkriisi, korukriisi ja pinnikriisi. Eiliset kuteet on out ja siskolla aina paremmat. Aina, vaikka ne samat olisi ollut itsellä juuri äsken kädessä.

Sisko tönii. Sisko koskee. Ja sisko katsoo päin. Kehtaakin!

Joka. Ikinen. Aamu. Tänään marssin ulos lastenhuoneesta, koska yksinkertaisesti meinasi tämänkin prinsessan hermot mennä. Kun siinä suutuspäissäni puhisten keitin kahvia, kuulin kun isompi sanoi nuoremmalle:

Annetaan äitin juoda kaffetta, jatketaan sitten.

Nauroin. Ja mietin, että taitaa se tämän perheen kiukkkupussi prinsessa ollakkin aamuisin aivan joku muu kuin nuo kaksi kriiseilijää. Ja minä kun vielä ihmettelen miksi aina leikissä saan olla se ilkeä äitipuoli.

Nyt valtakunnassa on rauha, kun molemmilla prinsessoilla on mekot päällä ja korut kaulassa. Ilkeällä äiti puolella menossa toinen kuppi kaffetta ja kello lähenee jo puolta yhdeksää.

Ihanaa ja rauhallista viikonloppua täältä aamukiukuttelijoiden valtakunnasta!<3

Imetys haasteita.

2,5 kuukautta täysimetystä takana. Ensimmäiseen imetystavoitteeseeni on alle 2 kuukautta ja luottavaisin mielin uskon onnistuvani siinä. Katsotaan miten käy! Imetys on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin ihanaa ja helppoa, joten ajattelin kertoa omista haasteistani ja taistelustani. Vertaistuen ja ehkä jokusen vinkin takia.

Ensimmäinen haaste tuli vastaan heti synnytyksen jälkeen. Kun maito nousi rintoihin tuli niistä aivan kivikovat pallot. Ilonan oli vaikea saada kunnon imuotetta ja nännit haavautuivat ihan verille asti. Jokainen kerta kun imetyshetki alkoi, irvistin kivusta. Siitä kuitenkin selvittiin, nännivoiteen ja ajan kanssa. Kolmisen viikkoa taisi mennä ennen kuin imetys oli kokonaan kivutonta.

Alusta asti maitoa on tullut myös paljon ja vauhdilla. Ilonan on ollut aina aika hankala syödä, kun maitoa suihkuaa hänen suuhunsa kovaa vauhtia imetyksen aluksi. Kun imetys on jatkunut hetken, rauhoittuu myös maidontulo. Varsinkin nyt suihkut ovat pienentyneet, kun vihdoin 2,5 kuukauden jälkeen maidontulo vastaa aikalailla tarjontaa eikä tissit ehdi täyttymään imetysvälien aikana ihan pinkeiksi. Siitäkin huolimatta aina hetken imetyksen alkaessa suihkuaa ja kunnolla.

Kun maitoa suihkuaa kovaa aina aluksi, Ilona ei suostu syömään helposti väsyneenä. Pirteenä, kyllä. Puoli unessa, kyllä. Mutta kun väsykitinä alkaa on imetys liian myöhäistä. Hän ei jaksa väsyneenä niellä niin niin nopeasti ja keskittyä syömiseen niin paljon mitä suihkutissit vaativat. On siis aina pakko nukuttaa Ilona pienille torkuille tai unen rajamaille ennen kuin imetys onnistuu. Helpommin sanottu kuin tehty, kun toinen yleensä on jo nälkäinen siinä kohtaa.

Nälkää ei myöskään voi yhtään ennakoida. Hän syö kun on nälkä ja suuttuu tulisesti jos ei ole nälkä ja rintaa kehtaa edes tarjota. Huuto alkaa jo oikeastaan siinä kohtaa, kun lasken hänet syliini imetysasentoon. On siis ihan turha yrittää imettää ennen kuin väsymys iskee. Syöntiväli on aika lailla pari tuntia tällä hetkellä.

Iltaisin maidon heruminen on aika tiukassa. Ilona on tottunut siihen, että maidontulo käynnistyy heti kuin hieman edes imaisee rinnasta. Nyt kun maidontulo tasaantui niin heruminenkin hidastui. Erityisesti iltaisin voi mennä jopa muutama minuutti ennen kuin maitoa alkaa tulemaan kunnolla. Iltaisin pitääkin useasti pomppia, tanssia, laukeskella ja sählätä Ilona rinnalla jotta hän malttaa hermostumatta odottaa herumiseen asti. Eikä kyllä yleensä jaksakkaan. Sitten raivotaan ja imetään vuorotellen siihen asti, kunnes heruminen käynnistyy. Tai otetaan välissä pienet torkut jos imetyksestä ei kerta kaikkiaan tule mitään.

Isot tissit sekä pienet ja lyhyet nännit tuovat aivan omat ongelmansa. Kuin myös se, että kun imettää toisesta rinnasta alkaa heruminen myös toisesta. Kun vauva päästää hengähdystauon ajaksi tissistä irti, suihkuaa maitoa milloin mihinkin. Positiivista on se, etten pelosta huolimatta ole saanut yhtään rintatulehdusta tai muutakaan fyysistä ongelmaa kiusakseni imetyksen takia.

Että niin, hankalaa on edelleen mutta kaiken vaivan arvoista. Ruoka on aina mukana, aina lämmintä ja aina ilmaista. Mutta jos joku kehtaa sanoa, että imetys on niin kamalan helppoa ja vaivatonta pulloruokintaan verrattuna - kuten minä esimerkiksi ajattelin ennen - niin saatan heittää muutaman vasta argumentin asiaan. Puolensa ja puolensa, mutta imetys ainakin on ollut tähän asti kaikkea muuta kuin helppoa. Vaikka kyllä osa päivän imetyksistä on niitä seesteisiä sohvannurkka hetkiä, niin myönnän hyvin useasti olleeni epätoivon partailla tarttumassa tuttipulloon. Myönnän olleeni katkera kun perheen toinen osapuoli pääsee niin helpolla kun minä tanssin ja taiteilen ympäri asuntoa jotta saan Ilonan syömään. Mutta myönnän myös sen, että kaikesta taistelusta huolimatta tässä on sitä jotain ainutlaatuisen ihanaa ja upeaa jonka eteen taistelen aina vain. Enkä ole hevillä luovuttamassa, kaikesta nurinasta huolimatta.

Suurien tunteiden tyttö.

Uhma. Syy miksi tunnun harmaantuvat jo ennen kolmikymppisiäni. Erityisesti meidän keskimmäisen tyttäremme tämän hetkinen uhma kaihertaa, venyttää ja katkaisee hermojani joka päivä. Mutta minkäs sille voi, kun koko maailma tuntuu olevan tuota pientä tyttöä vastaan. Ja toisaalta olen ruvennut ajattelemaan, että jos noiden huutokonserttien, suurten harmien ja tunteiden takana onkin vain hänen luonteensa? Uhmatwistillä höystettynä tietenkin.

Hän suuttuu. Hän harmistuu. Ja hän antaa todellakin kuulua jos jokin ei mene hänen mielensä mukaan. Jokainen pienikin ei sana tai ystävällinen kehotus saa aika niin suuren harmin, että talo raikaa hänen huudoistaan. Jos syliin ei pääse juuri sillä punaisella minuutilla kun halutaan, huudetaan. Hän omaa valtavan suuren tahdon,- luupääksikin saatan selän takana miehelleni häntä nimitellä - mutta en minä jokaista huutoa ja taistoa uhman piikkiin kyllä enää laita. Hänen tunteensa vain taitavat olla niin kovin suuria tuohon pienen ihmisen kehoon ja mieleen. Kun jokin harmittaa, se harmittaa täysillä. Mutta asiassa on myös se toinen puoli. Kun iloitaan ja rakastetaan, tehdään nekin täysillä.

Minä rakatan sinua kuuluu tahtotaaperomme suusta monta kertaa päivässä. Hän rakastaa vanhempiaan, siskojaan, isovanhempiaan, rättiään.. Ketsuppia sekä spagettia. Kun illalla käyn silittämässä tyttöjen päitä ennen kuin menen nukkumaan, kuuluu peiton alta uninen kuiskaus äiti rakastan sinua. 

Elvira minä rakastan sinua. Mennäänkö leikkimään? Tämä lause pyyhkii äidin mielestä kaikki ne tappelut ja eripurat siskosten  välillä. Äiti minä rakastan meidän vauvaa! Ja sitten hän peittelee pikkusiskon hänen maailman tärkeimmällä rätillään koska sikko tarvitsee sitä enemmän kuin minä. Hänellä on ehkäpä suuri tahto, mutta sitäkin suurempi sydän.

Hän näyttää tunteensa vahvimmin meidän perheestä. Ja vaikka välillä ne suuret suuttumukset rasittaa mieltäni niin koitan ajatella, että vau. Onpa minulla mahtavan tunteikas ja vahva tyttö. Jep, ei ole aina helppoa mutta minä yritän. Parhaani yritän myös sanoittaa tunteita. Tukea häntä kokemaan ne suuret tunteet, pääseemään niistä myös yli. Ja samalla haluaisin hänen ymmärtävän että tunteitaan saa näyttää. Jokaisen tunnepuuskan jälkeen haluaisin kertoa hänelle kerta toisensa jälkeen että älä ikinä muutu. Älä ikinä väkisin peittele tunteistasi.

Kaikesta positiivisesta luonneanalyysista huolimatta onhan tämä välillä suoraan sanottuna aika rankkaa. Kun mikä tahansa voi sytyttää sen suuren harmin hänen elämässään. Niinä hetkinä yritän keskittyä näihin positiivisiin rakastamisiin ja hänen suuriin ilon tunteisiinsa. Vaikeaa se joskus on, varsinkin sellaisina päivinä kun jokaikinen asia, sana tai teko aiheuttaa 10 minuutin huutokonsertin. Luulen - tai ainakin toivon - että suurimmat tunnemyrskyt menevät piiloon uhman kadotessa ja iän karttuessa. Mutta sitten tuleekin jo murrosikä...

Toisaalta minkä sille mahtaa, että vanhemmat ovat antaneet tyttärelleen nimen Matilda, joka tarkoittaa mahtavaa taistelijarta.

Hyvää Matildan päivää kaikille taistelijattarille.

 

20 faktaa minusta !

1. Vihaan sitä jos minun kaulaani tai kasvoihini kosketaan. Se tuntuu inhalle, vaikka koskisin niihin itse. Meikkien peseminen iltaisin on kamalinta ikinä.

2. En nypi kulmakarvoja ikinä. Ne on aika ohuet mutta hyvin harva- ja pitkäkarvaiset. Jo yhden karvan nyppääminen voi aiheuttaa kolon.

3. Täytän kuukauden päästä (tai no päivän alle kuukauden) 25.

4. Olen valmistunut lähihoitajaksi vuonna 2012.

5. Olen tällä hetkellä pahasti koukussa Orphan Black sarjaan.

6. Juon liikaa kahvia. Liikaa siinä mielessä, ettei ruuansulatukseni oikein välitä siitä.

7. Rakastan kevättä, jopa sitä mädäntyneen koirankakan hajua odotan jo kovasti!

8. Olen pihi ja säästäminen tuo minulle ostamista enemmän mielihyvää.

9. Leffateatterin popcornit. Parasta ikinä!

10. Raaka kala ja raaka liha on myös nannaa.

11. Vasen korvani on "puoliksi kuuro" ja siihen oli olemassa kuulolaite jota tosin en käyttänyt ja se meni rikki. Pärjään hyvin huonon kuuloni kanssa ilman apulaitetta,vaikka liian usein sanon perheelleni mitä sä sanoit ja pidän televisiota liian kovalla.

12. Olen sanonut olevani kotona kolme vuotta lasten kanssa mutta todellisuudessa se ajatus naurattaa sekä ahdistaa. Ei minusta ole kotiäidiksi moneksi vuodeksi.

13. Jos voittaisin lotossa, palkkaisin kotiin siivoojan kaksi kertaa viikossa. Vähintään. Tykkään kun on siistiä, mutta itse siivous ei ole intohimoni.

14. Vältän viimeiseen asti riitatilanteita ihmisten kanssa. Olen sellainen rauhaa rakastava myötäilijä. Paitsi parisuhteessa...

15. Olen hyvin kovaääninen. Nauran ja puhun kovaan ääneen. Osittain syytän huonoa kuuloani mutta suurimmaksi osaksi se menee kai luonteen piikkiin.

16. Omistan liian hyvän mielikuvituksen. Tästä syystä en katsele kauhuleffoja enkä viihdy pimeässä...

17. Lempiruokani on melkein kaikki. Paitsi makaroonilaatikko, siitä en pidä.

18. En ole koskaan lasketellut.

19. Ensimmäisen raskauteni aikana nauroin niin kovin että pissasin keskelle keittiömme lattiaa...

20. Lempi alkoholijuomani on caipiroska. Inhokkini on lonkero, missä muodossa tahansa. En pidä maidosta ja rakastan vettä.

Vieraskynä: Paljon puhetta rokotteista!

Nyt on vuorossa blogin ensimmäinen vieraskynä-postaus! Tekstin on kirjoittanut kaksi terveydenhoitajaopiskelijaa, Sofia Sundell & Tiia Jäntti. Teksti ja sen julkaiseminen on osa heidän opinnäytetyötään. Tekstin lopusta löytyy linkki heidän opinnäytetyöhönsä.

 

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, millaista elämämme olisi, jos rokotteita ei olisi keksitty?

Muutamia vuosikymmeniä sitten mahdollisuus oman lapsensa kattavaan rokottamiseen ei ollut itsestäänselvyys, ja tartuntataudit aiheuttivat vakavia sairastumisia ja jopa kuolemia. Tartuntataudit olivatkin ennen lasten yleisin kuolinsyy. Tänä päivänä Suomessa on laaja, kattava ja maksuton kansallinen rokotusohjelma, jonka ansiosta monet taudit sekä niiden aiheuttamat jälkitaudit ovat nykyään hyvin harvinaisia tai jopa kokonaan hävinneet maastamme. Kaikissa maissa ei pystytä tarjoamaan yhtä hienoa mahdollisuutta, ja siellä lapsia kuolee edelleen tauteihin, joista osa olisi helposti rokotteiden avulla ehkäistävissä. Miksi et siis tarttuisi mahdollisuuteen suojata oma lapsesi?

Rokotevastaisuus on kasvava trendi niin meillä kuin maailmalla. Jokainen on varmasti huomannut artikkeleita iltapäivälehdissä ja kirjoituksia Facebookissa, joissa rokotteiden tarpeellisuus ja turvallisuus on kyseenalaistettu. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen teettämän tutkimuksen mukaan rokottamattomien lasten määrä on kasvamassa Suomessa. Kun rokotuskattavuus laskee, laumasuoja heikkenee. Laumasuojan ansiosta tauti ei pääse leviämään, kun riittävän suuri osa väestöstä on rokotettu ja näin ollen vastustuskykyinen tätä tiettyä tautia vastaan. Laumasuoja vaihtelee eri tautien välillä ja mitä herkemmin jokin tietty tauti tarttuu, sitä suuremman osan väestöstä tulee olla rokotettu. Esimerkiksi tuhkarokolta suojautumisessa 95 prosenttia koko väestöstä tulisi olla rokotettu sitä vastaan. Laumasuojan päästessä rakoilemaan, ympäri Eurooppaa onkin viime vuosina esiintynyt useita tuhka- ja vihurirokkoepidemioita, jotka ovat lähteneet liikkeelle rokottamattomista väestönosista. Tuhkarokkoa on tavattu myös meillä Suomessa kasvavissa määrin.

Kuva: Pixabay

 

Rokotevastaisuuden moninaiset syyt

Vaikka tällä hetkellä rokotteista kokonaan kieltäytyvien perheiden osuus on Suomessa vain noin prosentin luokkaa ja kansainvälisesti vertailtuna Suomen rokotuskattavuus on vielä hyvä, myös meillä Suomessa tulee huolestua rokotevastaisten vanhempien määrän lisääntymisestä. Kokonaan kieltäytyviä vanhempia huomattavasti suurempi määrä vanhemmista suhtautuu rokotteisiin epäröiden tai valikoiden. Valikoivasti suhtautuvat vanhemmat päättävät usein jättää ottamatta rokotusohjelman uudempia rokotteita.

Miksi vanhemmat eivät sitten rokota lapsiaan? Syitä on varmasti lähes yhtä paljon kuin vanhempiakin. Yleisimpiä syitä kuitenkin ovat esimerkiksi rokotteiden turvallisuuteen ja tarpeellisuuteen liittyvät huolet, nykyaikaista lääketiedettä vastustavat uskonnolliset näkemykset ja yksilöiden itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen tai salaliittoteorioihin liittyvät uskomukset. Myös lehdistöllä sekä tänä päivänä varsinkin sosiaalisella medialla on suuri vaikutus rokotevastaisuuden lisääntymisessä. Mediassa on liikkeellä paljon virheellistä ja jopa valheellista tietoa rokotteista, ja tämän vuoksi yksilöltä vaaditaankin hyvää medialukutaitoa ja mediakriittisyyttä.

Tutkittu tieto vai yksittäisen henkilön mielipide?

On tärkeää osata tunnistaa haittauutisointi ja olla luottamatta siihen. Yleensä rokotuksia vastustavien liikkeiden ja järjestöjen haittauutisointi koostuu asenteista ja uskomuksista, jotka esitetään tieteellisinä väittäminä. Usein mediassa käydyissä rokotuskeskusteluissa annetaan ymmärtää, että kyseessä olisi oppiriita. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, sillä jotta kyseessä olisi oppiriita, se vaatisi alan oppineisuutta molemmilta osapuolilta. Tieteellinen tieto onkin täysin eri asia kuin yksittäisten henkilöiden mielipiteet, ja nämä kaksi asiaa on tärkeää osata erottaa toisistaan.

Aika ajoin mediassa uutisoidaan tapauksista, joissa tietty rokote on aiheuttanut potilaalle vakavan haitan tai jopa kuoleman. Yleensä tällaisten tapausten syy-yhteys on epävarma, eikä niistä näin ollen voida tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä rokotteen turvallisuudesta. Mediaa valvova Julkisen sanan neuvosto onkin antanut tiedotusvälineille huomautuksia harhaanjohtavan tiedon levittämisestä ja lähdekritiikin puutteista. Muistathan siis olla kriittinen ja tarkistaa ainakin kirjoittajan taustat törmätessäsi rokotevastaiseen tekstiin. Älä myöskään levitä virheellistä tietoa.

Kuva: Pixabay

Rokotteet – tarpeellisia ja turvallisia

Rokotusten ansiosta monet tartuntataudit ovat vähentyneet tai jopa kokonaan hävinneet Suomesta. Miksi siis enää tarvitsisi rokottaa lapsia, ja eivätkö rokotukset aiheuta haittavaikutuksiakin?

On selvää, että mikäli lasten rokottaminen lopetetaan, taudit palaavat ja alkavat aiheuttaa samoja ongelmia kuin ennen rokotteita. Tästä syystä on edelleen tärkeää rokottaa lapset. Uuden rokotteen kehittäminen on pitkä prosessi jonka tavoitteena on, että rokote suojaa tehokkaasti ja mahdollisimman turvallisesti. Rokotteiden kehitys ja tuotanto ovat tarkan valvonnan alla ja myyntiluvan saaminen vaatii tiukan prosessin läpikäynnin. Luvan saamisen edellytyksenä on korkeatasoinen valmistustekniikka sekä rokotteen laatuominaisuuksien tarkka määrittely ja valvonta. Myös myyntiluvan saannin jälkeenkin seurataan rokotteiden tehoa, laatua ja turvallisuutta.

Suomen kansallisessa rokotusohjelmassa käytetään ainoastaan myyntiluvallisia rokotteita. Jotta rokote voidaan hyväksyä rokotusohjelmaan, sen on saatava aikaan kansanterveydellisesti merkittävää tautien vähenemistä, rokotteen on oltava yksilölle turvallinen, rokotteesta ei saa olla odotettavissa väestötasolla hyötyyn nähden liian suuria haittoja ja tarvittavan taloudellisen panostuksen pitää olla saavutettavaan terveyshyötyyn nähden kohtuullinen. Kansalliseen rokotusohjelmaan otettavia uusia rokotteita seurataan tarkasti ohjelman alkuvaiheessa.

Onko rokotteilla haittavaikutuksia?

Kaikkiin rokotteisiin voi liittyä haittavaikutuksia, vaikka ne on pyritty kehittämään niin, että niiden teho on mahdollisimman hyvä ja haittavaikutukset mahdollisimman vähäiset. Rokotteista aiheutuvat haitat ovat pääasiassa pieniä ja itsestään paranevia paikallisreaktioita, joiden esiintyminen on täysin normaalia. Tärkeää on muistaa, että mikä tahansa rokotuksen jälkeinen tapahtuma tai oire ei aina johdu rokotuksesta, vaan sille voi olla lukuisia muitakin syitä.

Pistokohdan paikallinen reaktio ilmenee yleensä kahden vuorokauden kuluttua rokotteen antamisesta. Paikallisia reaktioita ovat yleensä punoitus, turvotus, kuumotus ja kipu. Oireita voi hoitaa tukemalla rokotuskohdan liikkumattomaksi, laittamalla siihen kylmän kääreen sekä käyttämällä oireenmukaista lääkitystä, kuten kipulääkettä tai antihistamiinia. On myös mahdollista, että rokote aiheuttaa allergisen reaktion.

Lisäksi rokotteet voivat aiheuttaa niveloireita, imusolmukkeiden suurentumista, kuumekouristuksia, märkäpesäkkeitä sekä hyvin harvinaisissa tilanteissa anafylaktisia reaktioita. Kaikkein harvinaisempia haittavaikutuksia on mahdotonta selvittää ennen rokotteen laajaa käyttöönottoa. Tämän vuoksi erityisesti uusien rokotteiden mahdollisia haittoja seurataan tarkasti ja epäillyistä haittavaikutuksista on tärkeää ilmoittaa.

Kuva: Pixabay

Harhaluuloja rokotteista

Rokotteiden tarpeellisuuden kyseenalaistaminen on yleistynyt, joka on johtanut siihen, että rokotteista ja rokottamisesta on olemassa paljon erilaisia harhaluuloja.  Viime vuosina korkean elintason maissa esimerkiksi autismi, diabetes ja allergiat ovat yleistyneet ja koska lähes jokainen näihin tauteihin sairastunut lapsi on ehtinyt saada rokotuksia ennen diagnoosin tekoa, on epäilty, että näiden tautien puhkeamisen syynä ovat olleet samoihin aikoihin laajentuneet rokotusohjelmat. Kuitenkin laajojen väestötutkimusten ja nykytiedon ansiosta voidaan olla varmoja, ettei mikään rokote lisää näiden sairauksien riskiä.

Joidenkin ihmisten huolenaiheena on myös ollut ajatus siitä, että rokotuksia annetaan liian pienille lapsille. Rokotukset on kuitenkin erittäin tarkoituksenmukaista aloittaa riittävän aikaisin, sillä monet rokotuksilla ehkäistävät taudit voivat olla kaikkein kohtalokkaimpia juuri vauvoille. Ihminen kohtaa heti syntymänsä jälkeen lukuisia mikrobeja ja esimerkiksi hyttysen pistosta lapsi voi saada jopa 6-10 erilaista valkuaisainetta käsiteltäväksi ihonsa alle. Tämä määrä on verrattavissa yhteen yhdistelmärokotepistokseen. Rokotteet eivät myöskään heikennä ihmisten vastustuskykyä vaan ne päinvastoin vahvistavat sitä.

Kuva: Pixabay

Mitä jos lapsia ei rokoteta?

On hyvä pitää mielessä se tosiasia, että jos lapset jätettäisiin rokottamatta, taudit palaisivat Suomeen. Yksi nopeimmista palaajista olisi tuhkarokko, joka on hyvin herkästi tarttuva, vammauttava ja jopa tappava tauti. Vuosina 1963-1974 tuhkarokkoon kuoli noin kolme henkilöä vuodessa. Tuhkarokolla on myös vakavia jälkitauteja. Vaikka rokotukset aiheuttavat haittoja murto-osalle ihmisistä, tutkitun tiedon perusteella voidaan olla varmoja, että rokotteiden hyödyt ovat huomattavasti haittoja suuremmat.

Joten lyhyesti sanottuna nykyiset rokotukset tekevät elämästä huomattavasti turvallisemman. Rokottaminen on myös yhteiskunnallisesti vastuullista, eikä pelkästään meitä itseämme koskeva päätös. Emmehän me kaikki millään voi tuudittautua siihen, että kuulumme niihin laumasuojan sallimaan viiteen prosenttiin, joka ei tarvitse rokotetta.

 

Terveydenhoitajaopiskelijat Tiia Jäntti ja Sofia Sundell

Turun ammattikorkeakoulu

p.s. Kirjoitimme opinnäytetyömme rokotteista ja rokotevastaisuudesta, jossa on perehdytty tarkasti mm. rokotteiden turvallisuuteen ja niiden kannattavuuteen. Jos siis asia jäi mietityttämään, luotettavaa lisätietoa on luettavissa täällä. Tämän postauksen lähdeluettelon saa pyydettäessä kirjoittajilta.

 

Miten sinä suhtaudut rokotteisiin ja mitä ajatuksia rokottaminen sinussa herättää?

Helppo, nopea ja hauska tapa liikkua kotona!

Aika ei riitä. Ei voi lähteä mihinkään kauas eikä jaksa lähteä mihinkään kauas. Tuttuja syitä sille, ettei liikkuminen juuri nyt onnistu? Ratkaisu on youtube ja sen sisältämät jumpat!

Idea tähän youtubejumppailuun lähti itseasiassa Elviralta. Meillä kun nyt on tuo uusi älytelkkari, olemme tyttöjen kanssa katsoneet youtuben videoita sitä kautta. Yksi päivä Elvira pyysi laittamaan tanssivideon ja laitoin pyörimään zumba videoita. Kaverini hehkuttaa aina zumbavideoita, joten tiesin niitä ainakin sieltä löytyvän vaikka muuten youtuben tarjonta - muutamaa lastenlaulukavanaa - lukuunottamatta ei juurikaan ole minulle tuttu.

Ja ei mennyt kuin hetki, ja me perheen kolme isointa akkaa heilusimme ohjeiden tahtiin telkkarin edessä. Ei ihan kaikkea osattu, mutta mitä sen väliä! Olihan sälekaihtimet kuitenkin kiinni...

Tämä on niin helppoa ja yksinkertaista, että olemme jumppailleet sen jälkeen monta kertaa. Zumbavideoiden tarjonta on aika rajatonta, vaikka aluksi kieltämättä oli vaikea löytää tälläiselle rytmitajuttomalle ja huonolle tanssijalle tarpeeksi helppoja ohjeita. Ja pakko vielä loppuun todeta, että ei taida olla helpompaa, hauskempaa ja parempaa tapaa saada vauvan kanniskelun ja imetyksen jumittamia hartioita auki!

Suurimmat hypyt ja pomput jätän vielä välistä koska synnytyksestä on niin vähän aikaa ja erityisesti lantionpohjanlihakset ei ole vielä ihan täydessä tikissä, mutta muuten ajattelen zumban olevan aika iisi tapa aloitella liikuntaa synnytyksen jälkeen. Ja meidän laittalla viihtymätön Ilona katseli naureskellen äidin ja siskojen pomppimista ja hikoilua!

Olisi vaan pitänyt uskoa silloin heti kun kaverini hehkutti näitä Zumba videoita. onhan tämä nyt niin helppoa ja hauskaa hommaa! Ja kyllä muuten tulee hiki, vaikka en heti olisi uskonut. Se näyttää niin helpolta ja lepposalta touhulta kun muut sitä tekee!

Kannattaa kokeilla! Erityisesti jos olet tälläinen ei niin liikunta ihminen kuin minä! On vaikea olla liikkumatta, kun ei ole yhtään hyvää tekosyytä siihen...

Nukuta vauva siellä missä hän parhaiten nukkuu.

Vauvaa ei saa nukuttaa tissille, koska sitten hänen on vaikea nukahtaa ilman tissiä. Vauvaa ei saa nukuttaa syliin, koska silloin hän tottuu siihen. Ei sinne, ei tänne eikä tonne. Vain oma sänky ja itsenäinen nukahtaminen tekee hyvää niin vauvalle kuin perheellekkin. Höpöhöpö sanon minä.

Vauvavuosi on ihan älyttömän rankkaa aikaa, vaikka perheeseen ei koliikkivauvaa tulisikaan. Sitä ei helpota se fiilis, että koko ajan saa pelätä rikkovansa tai pilaavansa sen pienen ihmisen. Meillä on alusta asti ollut haastavaa saada Ilona nukahtamaan yönuille. Sitä kautta olen tajunnut sulkea silmäni ja korvani suosituksilta ja mennä sillä tyylillä kun meillä parhaiten nukutaan.

Neuvolatätini ei ihan tuntunut ymmärtävän minun haluani nukuttaa Ilona tissille. Mutta kun mielummin minä makaan sohvalla tissi vauvan suussa Netflixiä katsellen, kuin kanniskelen häntä pari tuntia ympäri asuntoa koska unelle ei vain anneta periksi. Ei sitten millään. Ensimmäiset viikot meni hartiat jumissa kanniskellen, mutta luojan kiitos nyt hivenen jo helpottaa. Harvoin on enää tarvetta kanniskelulle ja jos on, aika on murto-osa entisestä. Eilenkin Ilona nukahti sohvalle omaan muumipussukkaansa minun hieman taputellen ja silitellen häntä.

Perhepeti on kiistelty aihe, mutta meillä nukutaan perhepedissä. Kokeilin kerran siirtää Ilonan omaan pinnasänkyyn, joka sijaitsee meidän sängyn vieressä sivuvaununa. Ilona nukkui, minä en. Pyörin ja hyörin koska siitä ihan vierestä puuttui se jokin. Ensimmäisen imetyksen jälkeen tyttö jäi äidin viereen ja niin vain äitikin sai vihdoin unta. Viimeisen vauvan syndrooma, luultavasti sen vika. En nimittäin muista olleeni näin kiinni isommissa tytöissä heidän vauvavuotenaan.

Päiväunet meillä nukutaan vaunuissa. Sisällä tai ulkona, vaunuissa silti. Vaunuihin on helppo heijata toinen ja siellä vauva on myös turvassa isosisaruksilta. Enkä pistä pahakseni, että äidin molemmat kädet jäävät vapaaksi kahvia sekä suklaata varten!

Voi olla, että kuukausien päästä tulen kysymään miten perhepedistä tai unitissistä pääsee eroon, minulla lahoo pää! Mutta se on sen ajan murhe. Nyt minä en kaipaa sitä omaa tilaa ja aikaa niin kauheasti. Nyt minä kaipaan unta sekä rutiineja.

Oli kyse sitten perhepedistä, pinnasängystä tai sohvasta. Olen sitä mieltä että jokainen perhe tekee kuten parhaaksi näkee. Se mitä vauvavuotena perhe kaipaa, on uni. Tässä kohtaa tuntuu yhdentekevältä ajatella, että mitäpä jos vuoden päästä unitissistä vieroittuminen onkin hankalaa. Se on sen ajan murhe. Ja nyt sitä kahvia. 

Kolmen naisen kasvattaminen on upeaa mutta pelottavaa.

Eräänä iltana olimme tyttöjen kanssa saunassa. Minä pesin itseäni saunan jälkeen ja tytöt kylpivät vieressä. Sheivasin kainaloni ja Elvira kysyi yhtäkkiä:

Äiti mitä sinä teet?

Äiti ajaa kainalosta karvat pois.

Miksi?

No koska äitillä kasvaa kainalossa karvoja jos niitä ei aja pois eikä äiti halua niitä sinne. Sitten kun sinä kasvat aikuiseksi, kasvaa sinullekkin karvoja kainaloon ja voit ajaa ne pois. Tai siis voit ajaa pois jos haluat. Saat ihan itse päättää pidätkö kainalossa karvat vai et.

Mukavuudenhalusta ne monet ajaa, mutta eihän se tosiaan ole pakko. Minun oli pakko lisätä tuo viimeinen lause pieneen monologiimme pikaisesti, koska enhän minä voi sanoa että jotan on pakko tehdä tai olla tekemättä. Minä esimerkilläni näytän, että kainalot voi ajella mutten puheillani missään nimessä halua opettaa, että ne on pakko ajella. Tämä pätee niin kainalokarvoihin kuin moneen muuhunkin asiaan. Minä voin esimerkilläni ja kasvatuksellani näyttää miten voi tehdä ja toimia, mutten voi kertoa heille että se olisi ainut oikea tapa.

On upeaa, että meille on suotu nimenomaan tyttötrio. Kolme kerta kaikkiaan upeaa pientä naista. Mutta niinkin upeaa kuin asia onkin, aiheuttaa se minulle pieniä paineita. Nimittäin nämä kolme tyttöä tulevat imemään minusta tavan olla nainen. Omalla tulkinnallaan ja ympäristön muokkaamana toki, mutta kuitenkin. Minä esimerkilläni opetan millaista on olla aikuinen nainen. Minä esimerkilläni opetan heille suurimman osan naiseudesta ja jopa äitiydestä. Vaikka perheessä on kaksi aikuista, samaistuvat lapset useimmiten siihen saman sukupuolen vanhempaan. Pelottavaa. Pitääkö tässä nyt ihan mallioppilaaksi ruveta vai riittääkö että olen oma itseni ja teen parhaani? Jälkimmäinen.

Toisaalta voin huoletta todeta, ettei kaikki mene aina esimerkin mukaan. Nimittäin kahden isomman prinsessavaihetta seuratessani välillä mietin, että mistä ihmeestä tuo kaikki prinsessahulluus on tullut? Ei ainakaan minulta, nimittäin tänään en ole edes hiusharjaa käyttänyt saatika meikannut. Silti vain jostain ne meikki- ja kampausleikit, glitterit sekä röyhelöt kumpuavat.

On ihanaa kasvattaa kolmea tyttöä. On ihanaa, kun heistä jonain päivänä kasvaa toivottavasti fiksuja, empaattisia ja sisäisesti kauniita naisia.

Oikein ihanaa naistenpäivää kaikille. Karvoihin, ikään tai kokoon katsomatta!

5 kuvaa meidän arjesta.

Pikkuhiljaa Ilona viihtyy muuallakin kuin sylissä. Erityisesti äidin kotitöiden vahtiminen jaksaa kiinnostaa enemmän kuin minuutin. Tässä vahditaan tiskikoneen täyttöä. Kahden kympin sitteri oli siis loisto hankinta, varsinkin kun se keinuu silloin kun toinen potkii! 

Barbiet pääsivät huuhteluainekylpyyn, mutta Elsa ei selvinnyt kampaamokäynnistä ilman latvojen poistoa. Turhaa työtä, viikon päästä ne on taas takussa. Jälkiviisaana ensi kerralla käytän hajustamatonta huuhtista. Hitto mikä käry...

Kun äiti pukee vauvan...

Ja kun isi pukee vauvan... :D

Tänään kävin kolmen lapsen kanssa ruokaostoksilla YKSIN ja selvisin hengissä. Saatoin palkita itseni suklaamunalla. Ja saatoin lahjoa lapsia olemaan kiltisti niillä samoilla munilla...Hätä ei lue lakia, ei varsinkaan vanhemmuudessa.