Arkinen höpöttelypostaus - Torstai on toivoa täynnä.

Onko? No en tiedä. Ainakin toivoa on selvitä sittenkin hengissä tästä viikosta, kun isi palasi lomalta takaisin töihin. Ollaanhan nyt jo torstaissa kuitenkin. Oliko minulla jotain asiaakin? Ei oikeastaan, vain arki kuulumisia. Mielikuvituksellinen - not - otsikko kruunaa tämän arkisen postauksen oikein hyvin.

Ilona nukkui viime yönä jo hivenen paremmin, mutta silmäni lurpsuvat tässä sohvalla istuskellessa. Olisi muutama sähköposti vastattavana ja siivouspäivänkin lupasin pitää. Mutta voiko vauvan hampaidentehtailun ja kesäauringon piikkiin laittaa sen, ettei jaksa istua tietokoneella tai kyhjöttää sisällä?

Eilen sain soiton seurakunnan kerhosta ja tytöt aloittavat syksyllä kerhon kerran viikossa. Iski samalla pieni paniikki, kun tajusin että siinä sitten minun äitiyslomani loppuukin. Kotiin jään, mutta kai töihin pitää ilmoittaa, että koska olisin takaisin tulossa? Edes suunnilleen. Ensimmäistä kertaa olen nimittäin jäämässä kotiin niin, etten todellakaan tiedä koska palaan töihin. Blogi ja sen tuoma palkka mahdollistaa tällä kertaa vähän vapaamman suunnittelun sen suhteen.



Tässä sohvalla istuskellessani ja ympärilleni katsoessani mietin, miten tätä huushollia pitäisi lähteä sisustamaan? En ole sisustajaintoinen, hankin tavaroita ja esineistä joista pidän, isken ne johonkin paikkaan josta pidän ja siellä saavat olla aika rauhassa ja kauan. On vaikea tehdä hankintoja, kun yhtään hutiostosta en haluaisi tehdä. Suunnitelmia on, Pinterestiä ylikulutan, mutta sen lopullisen päätöksen ja hankinnan tekeminen on vaikeaa.

Elvira ja Matilda kuuntelevat tällä hetkellä iltapäivälevolla taas kerran joulupukkia ja noitarumpua. Eilen söimme joulupuuroa iltapalaksi ja tytöt lauloivat joululauluja kun kastelimme nurmikkoa. Kaipaavatko lapseni kenties jo joulua? Ainakin minä toivon joululahjaksi sitä, tätä ja tota lausetta kuulee heidän suustaan aika usein.

Niin, meidän nurmikko. Kylväessämme sen emme ajatelleet toukokuun olevan näin rutikuivan upea ja aurinkoinen kesäkuukausi! Jos se ei tuosta nyt lähde itämään kastelusta huolimatta niin koitetaan syksyllä uudelleen. Pihinä en haluaisi sitä kastella ihan loputtomiin. Kyllä yksi kesä menee mustalla, rikkaruohoisella pihalla. Ihana helle, nurmikko ongelmista huolimatta!

Meidän arki on kyllä niin ihanaa tällä hetkellä. Niin rauhallista ja niin kotoisaa. Vaikka iso asuntolaina ja omakotitalo mietityttivät, kun mietimme tätä uuden kodin ostoa, niin täytyy todeta; minä olen kotona. Onneksi teimme juuri tästä kodista tällä asuinalueella kaupat. Nyt vasta kun kahden asunnon loukku on rauennut, niin osaan täysin rinnoin nauttia tästä talosta. Täällä me asumme ehkä loppu elämämme, täällä meidän lapset saavat kasvaa aikuisiksi. Me olemme vihdoin löytäneet kodin.

Nyt minä pistän koneen sivuun ja uppoudun kirjani pariin kun mahtavalla tuurilla kaikki kolme tyttöä ovat samaan aikaan unilla. Äidin lottovoitto, sitä se on! 

Vauvavuosi älä mene niin nopeasti!

Hän täytti kaksi päivää sitten viisi kuukautta. Hän näytti merkkejä, että olisi lähdössä pian konttaamaan. Konttausasento löytyy, mutta jalkojen ja käsien yhteistyö ei vielä suju niin hyvin, että hän liikkuisi eteenpäin. Hytkymisestä päätellen siihen ei kuitenkaan mene kauaa.

Hän kuolaa ja luultavasti viime yönä oli lämpöä. Hän ei ole kahteen yöhön nukkunut kovin levollisesti. Hänen alaikeniensä läpi kuultaa kaksi hammasta. Koskakohan ensimmäinen puhkeaa?

Eilen ja tänään hän on noussut puoliksi istuma-asentoon lattialla. Eilen hän uskalsi iroittaa jopa toisen kätensä ja hieman etukenoisessa asennossa istui lattialla. Hetken, ennen kuin kierähti ja kolautti päänsä lattiaan.

Universumin ironiaa tai ihan vain kaipuuta isosiskojen vauhtiin, mutta nyt kun viimeinkin osaan nauttia vauvavuodesta, tuntuu se menevän aivan liian nopeasti eteenpäin. Haikeudella katselin eilen yhdessä ryhmässä kuvia vastasyntyneistä ja tajusin miten pitkä matka ollaan viidessä kuukaudessa tultu eteenpäin. Meillä ei ole vastasyntynyttä, mutta vauva kyllä vielä. Tätä menoa ei vain enää kovinkaan kauaa.

Vauvavuosi, hidastaisitko vähän tahtia?

Lapsiperheessä sattuu ja tapahtuu: Päivystyksessä sormien takia.

Lapsiperheessä sattuu ja tapahtuu. Kun lapsia on siunaantunut kolme, ei mene päivääkään etteikö jonkun polvesta tai otsasta saisi puhaltaa pipiä. Vauhdikas arki vaatii uhrinsa ja hyvin usein kuuluu aiiii vaikka tyttömme aika rauhallisia tapauksia ovatkin. Eilinen päivä kuitenkin oli poikkeus, kun haaveri vaati päivystysreissun.

Meidän pihalle tuotiin viikonloppuna aivan ihastuttava pappani tekemä leikkimökki. Voitte varmasti kuvitella miten innoissaan tytöt siitä olivat. Leikit sujuivat hyvin ja mökkiä järjestettiin sekä sisustettiin yhteistuumin koko eilinen päivä. Illalla kuitenkin tapahtui pieni haaveri leikkimäkin oven kanssa. Nimittäin keskimmäinen tyttömme jätti sormensa oven väliin.

Kuului aiiiiii ja keskimmäinen lapsemme Matilda juoksi kurkku suorana huutaen terassille. Katsoin sormia ja ne vuosivat verta. Ne liikkuivat, mutta kynnet sekä sormenpäät olivat sinertävät. Lohdutimme Matildaa, pidimme sormilla kylmää ja varmistimme niiden liikkuvuuden.

Emmin aluksi tarvetta lähteä päivystykseen, mutta tulin siihen tulokseen että mielummin katsoa kuin katua. Katsoimme parhaaksemme, että isi lähtisi hänen kanssaan lääkäriin. Minä olisin joutunut ottamaan imetyksen takia Ilonan mukaan ja ajattelimme että potilas ansaitsi täyden huomion ja sylin koko toimituksen ajan.

Kieltämättä tämä päätös kouraisi sydäntäni. Oli ikävä jäädä kotiin, kun toinen tarvitsi äitiä. Isi on ihan yhtä tärkeä, en minä sitä. Mutta tiedättekö kun on kontrollifriikkinä tottunut hallitsemaan lasten arkea ja aikataulutusta, oli vaikea päästää naruista irti. Varsinkin tällaisessa tilanteessa, kun toista niin kovin sattui ja itketti.

Isi laitteli viestiä lääkärireissun ajalta ja potilaskin oli reipastunut kainalossa lääkäriä odotellessa. Koko päivystysreissu oli tunnissa ohi ja sormet olivat luojan kiitos kunnossa. Kynnet luultavasti tulevat lähtemään irti, mutta siitä selvitään. Säikähdyksellä selvittiin, onneksi. Ajattelin sormien särkevän yöllä ja olin valmistautunut särkylääkkeiden ja silmäpussien avulla yöhön, mutta särkyä ei tuntunut olevan ollenkaan. Enemmän näytti haittaavan mökkiviikonlopun jälkeiset hyttysenpuremat. Katsotaan mitä mieltä potilas olostaan on, kun hetken päästä nousee uniltaan. Toivotaan ettei sormet kovin kipeät ole!

Vaikka haavereita ja pieniä kolhuja tuntuu sattuvan koko ajan, oli tämä ensimmäinen iso haaveri isommille lapsille. Onneksi ei sen suurempi ja ehkä sopii toivoa, että loppu kesä menisi kivasti ilman päivystysreissuja? Oli muuten kolmas kerta kun meidän perhe oli päivystyksessä. Jokainen lapsemme on "päässyt" nyt kerran sinne. Isoin hengittelemään avaavia kovan flunssan takia, pienin sohvalta tippumisen takia ja keskimmäinen nyt tämän sormen takia.

Loppuun täytyy vielä sanoa taas kerran suuri kiitos julkiselle terveydenhuollolle. Meidän perheellä ei ainakaan noista kolmesta kerrasta ole mitään valittamista mistään. Kuitenkin toivon, ettei ihan heti tai koskaan tule taas sinne päin tarvetta lähteä.

Ilona 5 kk !

Hän on iloinen. Hän on aurinkoinen. Hän on meidän viisikuinen.

Kuukaudessa on taas tuntunut tapahtuvan aivan hirveästi kehitystä. Edelleen hän on helppo ja iloinen vauva, mutta myös jo niin paljon oma persoonansa.

Aamut alkavat aina samalla kaavalla joka päivä. Herään siihen, kun iloinen kiljahtelu kantautuu vierestäni ja joku lätkii naamaani tai yrittää repiä nenääni irti. Silmäni avatessani näen maailman valloittavimman hymyn. Ei ole parempaa herätystä, vaikka useimmiten ehkä hitusen liian aikaisin tämä herätys tuleekin.



Aloitimme tosiaan kiinteät pienellä maistelulla. Ilona on älyttömän kiinnostunut ruuasta ja kaikki leluista muiden ihmisten sormiin päätyy suuhun. Pieniä makuannoksia lukuun ottamatta rintamaito on kuitenkin edelleen pääasiallisena ravintona. Vaikeista kuukausista huolimatta tuntuu, että nyt imetys sujuu todella kivasti! Vaikka liikunnallinen ja tarkkaavainen vauva onkin välillä rinnalla vähän sählä. Ei malta syödä, kun pitää koko ajan katsella ympäriltä tulevia ääniä.

Ilonan lempilelu tällä hetkellä on taikinannuolija. Pehmeä silikoni tuntuu luultavasti ihanalta kutiavissa ikenissä ja kuolan määrästä päätellen voisin kuvitella, että ihan pian näemme ehkä jo pilkistyksen ensimmäisestä hampaasta. Kaikki muutkin tavarat ovat mielenkiintoisia, mutta eniten leluissa kiinnostaa pesulaput.



Suurin kehitys on kuitenkin tapahtunut liikkumisessa ihan viime viikkoina. Nimittäin meidän viisikuinen lähtee luultavasti ihan pian konttaamaan! Konttausasentoon on noustu jo reilu viikon verran. Siinä hytkytään ja kädet menee jo muutaman "askeleen" eteenpäin, mutta jalat ei ihan vielä seuraa. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että tämä etappi olisi vasta kuukausien päästä mutta taitaa tytöllä olla kiire isosiskojen perään.

Ilona nukkuu pääsääntöisesti torkut ja kahdet päiväunet. Yöt nukutaan ihan kivasti, vaikka vatsalleen kääntyminen välillä vähän herätteleekin pientä. Vaihtelevasti yötä päivää syödään tunnin tai kolmen välein, mutta yöt ovat muuten hyviä ja levollisia. Edelleen nukumme perhepedissä.



Ilona kiljuu, naureskelee ja höpöttelee kaikille ja kaikelle. Luonteeltaan hän tuntuu olevan iloinen ja perustyytyväinen tapaus. Hampaat ja se ettei päästä liikkumaan muiden perään kuitenkin kiukuttavat jonkun verran ja nyt on meneillään vaihe, että sylissä viihdytään suurimmaksi osaksi. Ellei joku ole lattialla koko ajan viihdyttämässä.

Ilona on saanut ensikosketuksensa nurmikkoon sekä ensimmäisen hyttysenpureman poskeensa. Kesävauvan bucket list taitaa olla nyt melkein toteutettu. Katsotaan joskos loppukesästä vesi olisi niin lämmintä että hän pääsisi myös uimaan!

Ethän kadota mielikuvitustasi ikinä?

Ajamme hiljalleen Naantalista Lietoon päin. Olemme olleet puistotreffeillä ja isoin tytöistä nukkuu, mutta keskimmäinen on vielä hereillä. Takapenkiltä kuuluu pieni puheensorina, ja pistän radiota hiljempaa. Kuulen puhetta Prinsessa Ruususesta ja huomaan miten 3-vuotiaamme heiluttelee vaahteranlehteä kädessään. Kysyn leikitkö kulta sillä lehdellä siellä? Joo äiti, tämä on Prinsessa Ruusunen.

Leikki jatkuu koko automatkan ja vaikka en saa selvää mitä hän höpöttää, hymyilen koko matkan. Lasten mielikuvitus on niin upeaa! Erityisesti meidän 3-vuotiaan. Ihailen todella usein hänen kykyään leikkiä melkeinpä millä tahansa!

Erityisesti automatkat ovat niitä hänen loistohetkiään erilaisten viihdykkeiden keksimisessä. Sormet, unirätti, aurinkolasit. Ihan mitä tahansa on käsillä, hän kyllä keksii niistä leikin ja touhua. Puheesta ja mutinasta saa harvoin selvää ja vaikka miten tahtoisin, en yleensä keskeytä häntä. Silloin nimittäin hän saattaa lopettaa leikin kesken. Ne ovat hänen omia luovuuden hetkiään.

Rakastan lasten mielikuvitusta, erityisesti omieni. Olen odottanut näitä pieniä hauskoja tarinoita kuin kuuta nousevaa. Esikoisemme on selvästi erilainen ja hän mielummin juttelee aikuisten kanssa kuin keksii omia satuja tai tarinoitaan automatkalla. Joten nämä tarinat ovat meidän perheessä ihan uusi juttu!

3-vuotias salakuljetti vaahteranlehden sisälle. Tai yritti salakuljettaa. Hän kyllä tietää, ettei lehtiä ja keppejä tuoda sisälle, mutta taas kerran oli aarteet pakko saada jemmaan. Yleensä olisin kieltänyt ja käskenyt viedä sen terassille odottamaan ulkoilua, mutta tällä kertaa leikin etten muistaisi sääntöämme. Prinsessa Ruusus leikki oli niin upea, että äiti heltyi. Nyt en enää tiedä missä Prinsessa majailee, ehkä murusina lelulaatikon pohjalla. Ei se mitään, sellaista se lasten maailma on. Mielikuvitusta ja sotkua riittää! Ja kestän ensimmäistä parhaani mukaan, jotta lapseni saisivat olla mahdollisimman paljon sekä pitkään lapsia.

Toivon ettei mielikuvitus ja lapsen kekseliäisyys katoaisi koskaan. Sitä on niin upea seurata! Valitettavasti aikuisuus vie siitä ainakin suurimman osan, mutta yritän mahdollisimman pitkään vaalia ja nauttia lasteni lapsuudesta.

Koska sinä olet viimeksi lukenut kirjan?

Muistatko sinä, koska olet viimeksi lukenut kirjan? Minä en muistanut ennen kuin viime viikolla sain erään rikosdekkarin loppuun. Lukemisen upeus on unohtunut minulta kokonaan ja osittain syytän siitä älypuhelintani sekä Netflixiä. Ei tarvitse tai mukamas ehdi viihdyttämään itseään enää lukemalla, kun on koko ajan niin paljon muuta kesken. Ja onhan somen selaaminen helpompaa ja aivottomampaa touhua kuin lukeminen.

Muistan miten nuorempana minulla oli koko ajan jokin kirja kesken. Se ei suinkaan johtunut siitä etten olisi ikinä saanut niitä loppuun vaan siitä, että luin niin paljon. Kun edellinen kirja loppu, aloitin heti uuden. Eniten luin kesälomien aikana. Esimerkiksi viimeinen osa Harry Potterista taittui kahdessa päivässä eräänä kesälomana. Se jos mikä vaati jo aikamoista lukemista parin päivän osalta.

Lähiaikoina innostuin uudelleen lukemisesta. Tai oikeastaan pitkästä aikaa muistin sen olemassa olon. Olen ottanut lasten päiväunien aikana kirjan käteeni ja mennyt ulos nauttimaan auringosta ja kuuntelemaan luontoääniä. (Oikeasti työkoneiden kolinaa, tänne rakennetaan koko ajan uusia omakotitaloja)

On ihana antaa ajatusten ja kehon levätä hyvän kirjan parissa. Kirja auttaa minua nollaamaan pään paljon paremmin kuin mikään netin selailu tai Netflixin tuijottaminen. Miksi ihmeessä olin antanut sen unohtua?

Eilen illalla nautin hyvästä jatko-osasta edelliseen rikosdekkariini kera kuohuvan. Nimittäin eilen vihdoin päättyi meidän jo hivenen stressaava asunnon myynti kun raha sekä osakekirjat vaihtoivat omistajaa. Se oli todella mainio syy juoda hieman kuplivaa ja rentoutua hyvän kirjan parissa.

Elämä on tällä hetkellä aika ihanaa.

 

Täysimetys päättyi. Tervetuloa soseet!

Niin vaan siinä kävi, että eilen - melkein viiden kuukauden jälkeen - me sanoimme täysimetykselle hei hei! Tervetuloa kiinteiden maailma!

Ajatuksena on edetä hitaasti mutta varmasti. Aloitimme porkkana- ja perunasoseella, katsotaan otetaanko ensi viikolla sitten bataatti. Rintamaidolla Ilona on kasvanut oikein hyvin, joten annosten suurentamiseen tai makujen lisäämiseen ei ole mitään kiirettä. Miksi me sitten aloitimme kiinteät jo nyt?

Ilman sen suurempaa syytä. Ilona syö todella usein tällä hetkellä, mutten usko että varsinaisesti siihen kiinteät auttaa. Ei ainakaan vielä, kun annoskoot ovat niin pieniä. Suurin syy oli ehkä se, että voimme edetä pienin ja hitain askelin, kun ei ole mikään "pakko" aloitella kiinteitä. Ilonan tahtisesti mennään, ja hänen kiinnostuksensa ruokaan oli tämän päätöksen takana.

Sormiruokailun kriteerit eivät mielestäni tule vielä täyteen, joten aloittelimme soseiden kanssa. Tavoitteena olisi yhdistää sopivasti molempia, sekä soseita että sormiruokailua. Sormiruokailu on suurimmaksi määrin on minulle vähän vierasta varsinkin pienen vauvan kanssa, joten netin maailmaa täytyy silmäillä ja googletella vielä paljon! Hyvät vinkit sormiruokailuun ovat siis tervetulleita!

Ilona oli innoissaan lusikasta ja sen suuhun viemisestä vaikka itse sose sai aikaan hulvattomia ilmeitä toisen naamalla! Hyvin kuitenkin  sose maistui, vaikka tuntuma suussa olikin hänen mielestään ihmeellinen. Sose pysyi suussa eikä sitä työnnetty ulos kielellä. Hän siis selkeästi on jo valmis kiinteiden maailmaan pikku hiljaa.

Tälläkin kertaa olisi tavoitteeni tehdä mahdollisimman paljon soseita ja vauvanruokia itse. Rakastan sosereseptien keksimistä ja miksaamista! Ensimmäinen lapsemme kasvoi aluksi melkein pelkästään purkkiruualla. Toinen kotitekoisella kun purkki ei sitten oikein kelvannut. Nyt toivon että Ilona tottuu molempiin jotta myös huoneenlämmössä säilyvä ruoka olisi mahdollista reissun päällä!

Taas on yksi etappi vauvavuodesta ohitettu, niin ihanan haikeaa! 

Ensimmäistä kertaa elämässäni toivoin negatiivista raskaustestiä

Minun ajatukseni ovat olleet viikon verran vähän sekaisin. Tajusin viikko sitten, että kuukautiseni olivat viikon myöhässä. Raskausaikaa lukuun ottamatta olen ensimmäisen synnytykseni jälkeen tottunut 28 päivän kiertoon. Nyt kuitenkin huomasin kuukautisten olevan viikon myöhässä. Tiesin, että imetys ja hiljattain tapahtunut synnytys saattaisi sotkea kiertoa, joten en panikoinut. Vielä. Päivittäin kuitenkin asia pyöri mielessäni. Mitä jos? Entä jos? Ei kai vaan?

Asiaa ei auttanut perhettä piinannut oksennustauti. Oliko kyse aamupahoinvoinnista vai taudista? Alavatsalla tapahtunut juiliminen ja turvotus enteili kuukautisia, mutta niitä ei vain näkynyt. Apua. Juuri näin edelliset raskauteni ovat oireilleet! Olen ihminen joka tuntee todella hyvin mitä kehossani tapahtuu. Jokaisella raskauskerralla olen tiennyt ja tuntenut olevani raskaana jo päiviä ennen positiivista testiä. Viimeisellä kerralla tunsin jopa munasolun kiinnittymisen. Mutta entä jos nyt oireet eivät olisi niin selkeät? Toisaalta, ehkä kroppani reagoi kierukkaan turvotuksella ja pienillä nipistelyillä ala-vatsalla?

Niin tosiaan, minullahan on se kierukka joten mahdollinen raskaus olisi hyvin epätodennäköinen. Vaan ei olisi ensimmäinen kierukkalapsi maailmassa. Ja mistäpä sen tietää, vaikka koko vehje olisi lähtenyt irti? Niinpä marssin tänään apteekkiin raskaustestiä hakemaan.

Minua ei ole ikinä jännittänyt raskaustestin tekeminen niin paljon, mitä se tänään jännitti. Toistelin päässäni kirosanojen saattelemana mantraa älä vain ole plussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni testiä tehdessäni toivoin toden teolla, ettei tulos olisi positiivinen. Koska ensimmäistä kertaa elämässäni en todellakaan olisi tiennyt mitä tekisin jos olisi raskaana.

Olen ajatellut aina olevani ihminen joka ei kykenisi aborttiin. Mutta pakko myöntää, että kuluneella viikolla sekin mahdollisuus on pyörinyt päässäni. Toisaalta lapsiani katsellessa mahanpohjaani on kouraissut ikävästi, siellä kun voisi taas kerran olla jotain noin upeaa.

Ajatukset ovat olleet yllättävän sekaisin, vaikka takaraivossani olen tiennyt että raskaus olisi hyvin epätodennäköinen. Se on vain imetys sekä synnytys, joka kiertoani sotkee. Enkä toisaalta voi sanoa yhden käynnistyneen kierron jälkeen millainen kiertoni nykyään olisi. Vaan silti se pienen pieni pikkiriikkinen mitäpä jos mahdollisuus on sekoittanut ajatukseni aivan täysin.

Luojan kiitos testi oli negatiivinen. Kiitos, kiitos ja kiitos. Olin hyvin helpottunut ja onnellinen asiasta. Oli outo fiilis iloita negatiivisesta testistä, koska aina ennen se on nostattanut suuren harmin. Nyt ei olisi sopiva aika vauvalle. Ei ehkä enää koskaan.

Toisaalta olen tyytyväinen tästä helpotuksen tunteesta ja pienen raskauspanikoinnin kokemuksesta. Varmistui sekin, että meidän perhe taitaa olla oikeasti nyt tässä, vaikka se välillä haikealta tuntuukin. Älä koskaan sano ei koskaan, äläkä koskaan usko siihen ettei universumilla olisi muita suunnitelmia. Eihän sitä koskaan tiedä. Mutta onneksi nyt toistaiseksi näin!

Hiki on siis ollut täällä muutenkin, kuin helteen takia. Pieni tuskahiki. Nyt taidan juhlia tilannetta yhden kylmän siiderin verran. Ja pistää kasan testejä tilaukseen pikimmiten. Nimittäin jos tämä epäsäännöllinen kierto jatkuu taidan löytää itseni tikuttamassa joka toinen viikko. Ihan vain varmuuden ja oman mielenrauhani vuoksi.

Naisen kroppa ja mieli on kyllä hullu. Kun raskautta toivoo, kuvittelee kaikki ne oireet mielessään. Ja kun raskautta ei toivo, sama reaktio. Edellistä raskautta odottaessani avasin testin veitsellä, jotta näin haalean plussan vielä selkeämmin. Tällä kertaa avasin sen taas veitsellä, mutta varmistaakseni ettei sisällä olisi yhtään hailakan vaaleanpunaista jälkeä.

Meidän maanantaiaamu.

Herään siihen, kun joku lätkii pienillä käsillään naamaani ja yrittää saada minut hereille. Vilkaisen kelloa eikä se ole edes seitsemää vielä. Kuitenkin herääminen tuntuu ihanalta, kun ulkona paistaa aurinko ja naamaan vieressä naureskelee melkein viiden kuukauden ikäinen aurinko. Isommat tytöt nukkuvat myös siinä ihan lähellä. Toinen patjalla lattialla ja toinen meidän sängyn jalkopäässä. Miksi me ostettiinkaan talo, jossa on neljä makuuhuonetta...?

Pienen pötköttelyn jälkeen nousemme vauvan kanssa kahvinkeittoon. Toinen kiljuu lattialla niin onnellisena, että tiedän pian kahden isompienkin tyttöjen heräävän siihen meteliin. Ehdin juuri keittää kahvin, kun esikoisemme käppäilee olohuoneeseen. Kysyn mitä piirrettyjä hän haluaisi katsella. Joulupukki ja noitarumpu. Mikä ettei, onhan jouluun enää reilu 7 kuukautta.





Pienin ei meinaa millään nukahtaa ensimmäisille päivätorkuilleen. Kääntyminen on niin kivaa. Niin kauan kunnes ei pääse etetenpäin ja hermo menee. Kun vihdoin hän antaa unelle periksi, minä menen keittiöön aamupalapuuhiin. Tänään on maanantai, mennään sen varjolla sieltä mistä aita on matalin. Aamupalaksi on siis suklaamuroja ja smoothieta. Todellisuudessa vain murot upposivat, smoothiesta tuli vain kivan väriset pinkit huulipunat lasten huulille.

Itsekkään en meinaa saada aamupalaa alas sitten millään. Eilen alkoi vatsaoireet ja ne näyttävät jatkuvan edelleen. En tiedä syytänkö vatsatautia - jonka jo muut perheenjäsenemme vauvaa lukuun ottamatta ovat viime viikolla sairastaneet - vai jotain jota olen taas syönyt. Vatsakramppeja lukuun ottamatta olo on aika reipas, joten ehkä olen vain laittanut suuhuni jotain ei gluteenitonta ja viljapitoista ruokaa. Toivotaan näin, en nimittäin millään haluaisi ottaa sitä riskiä että tartutan tautini perheen pienokaiseen. Sormet ristissä!







Kohta isi ja isommat tytöt lähtevät kauppaan ja minä jään Ilonan kanssa kotiin. Ehkä koitamme tehdä kotitöitä tai sitten vain olemme ja möllötämme lattialla. Vatsaoireiden varjolla koomailin hänen kanssaan sohvalla eilen melkein koko päivän ja tiedättekö, pitkästä aikaa se oli aivan ihanaa! Oli kivaa olla tekemättä mitään ja vain tuijotella Netflixiä vauvan kanssa leikkien.

Tällä viikolla teemme kaupat vanhasta kodistamme. Uskomatonta, että se kuukausien myyntirumba on nyt viimein ohi. Aika vapautunut fiilis, vaikka samalla tuntuu haikealta sanoa sille kodille hyvästit. Se on koti, jossa meidän isommat tytöt ovat ottaneet ensimmäiset askeleensa. Se on meidän ensimmäinen yhteinen koti.

Nyt lastenhuoneesta kantautuu jo sen verran tuota sisarustappelua, että minun on aika toivottaa kaikille ihanaa uutta viikkoa. Toivottavasti se on aurinkoinen joka puolella Suomea!

Joskus on ihana saada muistutus siitä, ettei lapseni sittenkään vihaa minua

Välillä tuntuu, että päivästä toiseen saan 4-vuotiaan kanssa taistella samoista asioista. Väännetään, käännetään ja otetaan yhteen. Hän raastaa minun hermojani ja minä raastan hänen hermojaan. Ovet paukkuu ja käytös on välillä kuin teini-ikäisen. Se on vaan vaihe, se kuuluu ikään. Tuntuu, että äitinä saan kaiken kiukun ja kinastelun niskoilleni. 4-vuotias on niin iso ja itsenäinen. Ja sitten tulee niitä hetkiä, kun kaiken ison tytöt uhmaamisen jälkeen saan muistutuksen miten pieni esikoiseni vielä on.

Eilen oli aikani lähteä syömään ulos ystävieni kanssa. Olin valmistautunut iltaan sulattamalla maitoa pakkasesta vauvalle. Testasimme vielä iltapäivällä, että pullo kelpaa koska emme olleet kuukauteen sitä hänelle antaneet. Hieman mietin, miten kotona pärjättäisiin vaikka kyse ei monesta tunnista ollutkaan. Hain kaupasta pitsaa isommille tytöille ja isille, jotta hekin voisivat vähän herkutella kotona. Kun valmistauduin lähtöön, käveli esikoisemme perässäni ja toisteli äiti, minun tulee niin kova ikävä sinua. 

Oli aika lähteä ja annoin heippa suukot koko perheelle. Muut hyvästelivät minut hymysuin, mutta isoin tytöistä purskahti kovaan itkuun. Tulee niin kamala ikävä, hän toisteli. Juttelimme hetken, halimme hieman lisää ja hän kipusi isän kainaloon hakemaan lohtua. Minä astelin ovesta ulos ja mietin, miten kiva oli kun hän itki. Älkää ymmärtäkö väärin, ei se sillä tavalla tietenkään kivaa ole, mutta kaiken väännön ja taistelun jälkeen on kiva saada muistutus siitä ettei lapseni ehkä sittenkään vihaa minua.

Kun puolilta öin palasin kotiin, menin suukottamaan nukkuvia tyttöjä lastenhuoneeseen. Unenpöpperöinen 4-vuotias nosti päätään hieman ja kuiskasi, ihanaa äiti kun olet taas kotona. Liikutuksesta onnellisena lupasin mielessäni, että huomenna ei tapella. Tai ainakin yritän parhaani, että huomenna olisi ihana päivä yhdessä eikä mistään asioista tarvitse vääntää. Huomenna olisin ihana äiti ja meillä olisi kiva päivä.

No tämä lupaus rikottiin heti aamusta, kun taas väännettiin ja selitettiin ties mistä asiasta koko ajan. Ovet eivät sentään paukkuneet, mutta kyllä taas hieman silmiä pyöriteltiin kasvatuksellemme. Mutta huolimatta siitä, tiedän taas hetken ettei lapseni ainakaan oikeasti tällä hetkellä vihaa minua. Vaikka välillä siltä tuntuu. Ja kuulemma se on niin, että meidän vanhempien tehtävä on joskus olla vähän tyhmiä ja kurjia.

Kaikki aina miettii miten rankkaa vauvan kanssa on. Onhan se. Mutta tiedättekö, se suurin  ja raskain työ alkaa kun lapset hieman kasvavat ja niitä pitää oikeasti ruveta kasvattamaan. Se vasta rankkaa puuhaa onkin! Joka ei epätoivon päivinä - tai viikkoina - tunnu kasvattavan minkäänlaista hedelmää. Pitkä, kivinen mutta samalla niin palkitseva homma. Onneksi on näitä pieniä hetkiä, joiden avulla jaksaa taas uskoa etten aina olekaan vain se kakkapää tuon lapsen silmissä.

Haikein mielin viimeistä kertaa äitiyslomalla

Tiedättekö mitä tajusin eilen? Äitiyslomaani on jäljellä enää alle neljä kuukautta!  Ihan hullun nopeasti mennyt tämä aika. On niin haikeaa ajatella, että olen näin pitkällä lomalla viimeistä kertaa elämässäni. Viimeistä kertaa saan nauttia lasteni seurasta näin kauan ja näin tiiviisti. Niin haikeaa!

Olen ottanut kaiken ilon irti kiireettömistä aamuista. Vaikka rauhallinen aamukahvi ei äitinä ole todellakaan itsestäänselvyys, niin äitiyslomalla niistä aamuista puuttuu kuitenkin se kiire. Nukumme niin pitkään kuin haluamme. Tai lapset haluavat, äiti yleensä jatkaisi mielellään vielä uniaan. Syömme rauhassa aamupalan ja sitten leikimme. Tai lähdemme ulos. Tai mitä ikinä haluamme. Oikeastaan ainut pakollinen meno meillä on neuvolat. Eli harvoin mitään. Niin ihanaa ja niin stressitöntä.

On haikeaa ajatella, että kun nyt palaan tältä lomaltani töihin, seuraava lomani on sitten niin paljon lyhyempi. Elänkö tämän jälkeen kesälomasta kesälomaan? Sitten alkaa se hektinen vaihe, kun illat täyttyvät kotitöistä ja arki on päiväkodin sekä työpaikan välissä juoksemista. Minä en todellakaan ole siihen vielä valmis! Ja onneksi ei pidäkään.

Enhän minä ole vielä heti äitiyslomani jälkeen menossa takaisin töihin, mutta silti. Aika menee niin hurjan nopeasti. Ja jotain työtä minun pitää tehdä heti syksyllä kun hoitovapaa alkaa, vaikka se ei montaa työvuoroa kuukaudessa tarkoittaisikaan. Silloin se varmasti tuntuu ihanalta, kuin omalta ajalta kaiken arjen keskellä. Mutta entä sitten kun palaan töihin kokopäiväisesti? Ikävöinkö heti takaisin kotiin lasteni pariin?



Jotkut sanovat ettei äitiyslomaa saisi sanoa lomaksi, koska se ei ole mitään lomaa vaan täyttä työtä. Ehkä jollain tavalla totta, mutta jos saa herätä ilman herätyskelloa, juoda aamukahvin terassilla ja päivittäin lukea kirjaa lounaan jälkeen kaikessa rauhassa niin on se minulle lomaa. Sellaista se loma tulee kai olemaan seuraavat 15 vuotta. Allasbaarista ja rauhallisista auringonpalvontalomista ei varmaa hetkeen tarvitse haaveilla. Joten kyllä, minä ainakin koen olevani tällä hetkellä lomalla. Minulla ei ole kiire mihinkään. Paitsi zombailla pyykkivuoren ja tiskivuoren väliä tukkaputkella. Siinä samassa muutaman nenän ja takapuolen pyyhkien.

Ehkä nämä haikeudet ja lomafiilikset johtuvat siitä, että meidän koko perhe on lomalla nyt. Vatsataudista huolimatta on ollut niin leppoisaa, kun perheen kaksi aikuista on koko ajan käytettävissä. Olen tainnut viimeiset kaksi viikkoa olla lomalla lomastani, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Tällä kertaa minulla ei ole mikään kiire takaisin töihin. Viimeksi palasin heti äitiysloman loputtua työelämään ja tytöt olivat vuoden äitini kanssa, kiitos vuorotteluvapaan. Tällä kertaa minä nautin "koko rahan" edestä. Tai ainakin niin kauan kuin se hyvältä minusta tuntuu. Kolmea vuotta tuskin olen kotona, mutta ehkä se kolme vuotta menee silloin tällöin sijaisuuksia tehden? Sen näkee sitten. Tiedän kuitenkin, että seuraavaa äitiyslomaa ei näillä näkyvin tule enää ikinä, joten haluan ottaa tästä ajasta ja kiireettömyydestä kaiken ilon irti.

Tänään illalla aion nauttia lasin kylmää valkkaria ja hyviä juustoja. Luen koukuttavan rikoskirjani loppuun ja menen liian myöhään nukkumaan. Koska aamulla ei ole kiire töihin, ei mihinkään. Aamulla ehkä väsyttää, mutta saan ottaa päiväunet kesken päivän. Minä olen niiiiin lomalla. 

Miten hoitaa parisuhdetta kiireisen pikkulapsiarjen keskellä?

Meidän parisuhteemme on jollain tasolla vielä lapsen kengissä. Kolmesta lapsesta huolimatta emme ole olleet yhdessä kuin vasta reilu 5 vuotta. Yhdeksän kuukautta enemmän, mitä esikoisemme on. Heh. Kuitenkin kolmannen vauvavuoden ollessa käynnissä voin väittää meidän tietävän jotain rankasta lapsiperhearjesta jossa parisuhde on koetuksella. Tuoreen suhteen kanssa ensimmäinen vauvavuosi ei ollut helppo, mutta ei se helppo ollut toisenkaan lapsen kohdalla joka valvotti yöt. Miten me olemme selvinneet näistä edelleen pariskuntana? Ja vielä aika onnellisena sellaisena. Vaikka kieltämättä kantapään ja riitojen kautta on opittu aika moni näistä asioista.

Unohtakaa vertailu toisten suhteisiin. Internet on täynnä erilaisia artikkeleita mitä pitäisi tehdä, jotta vauvavuodesta selviää. Niissä on ehkä perää, mutta ainakin itselleni ne aiheutti aikoinaan stressiä. Jokainen parisuhde on uniikki ja vain te tiedätte mitä te tarvitsette tai ette tarvitse, jotta arki pelaa parisuhteen kannalta.

Ottakaa aikaa parisuhteelle. Sen ei tarvitse olla paljon. Jos on mahdollista niin hyödyntäkää tukiverkostoa ja viettäkää aikaa ihan kaksi, mutta jo pienet hetket arjessa tekee ihmeitä. Me esimerkiksi joimme eilen puistokahvit ihan kaikessa rauhassa isompien lasten leikkiessä keskenään sillä aikaa. Oli ihanaa jutella ihan arkisia asioita, kun kukaan ei keskeyttänyt. Siinä ei montaa minuuttia mennyt, mutta silti. Se riitti.

Puhukaa. Ehkä itsestäänselvyys, mutta tätä ei voi unohtaa. Ja ehkä enemmän puhumisen sijaan kannustaisin kysymään usein mitä kuuluu. Oliko kiva työpäivä? Miten kotona on sujunut? Jo ne pienet sanat kertoo, ettet ole unohtanut kumppaniasi arjen hulinan keskellä. Ja jo niinkin yksinkertainen kysymys kuin miten päivä on mennyt kertoo, että sinua oikeasti kiinnostaa mitä hänelle kuuluu.

Ne pienet teot. Valmis ruoka kun toinen tulee töistä. Pienet yllätykset kauppareissulta, valmiiksi ladattu aamukahvi. Tai pieni muistilappu kahvinkeittimen päällä  Hyvää työpäivää. Tekstiviestit ja soitot kesken työpäivän, miten kotona sujuu. 

Valitse taistelusi. Unohda pikkuriidat. Välillä väsyneenä tulee sanottua liian vihaisesti. Toista aikuista on helppo syyttää, kun ärsyttää vaikka syy on oikeasti stressi tai väsymys. Pyydä aina anteeksi ja anna aina anteeksi. Jokaista pikkuriitaa ei välttämättä tarvitse käydä perusteellisesti läpi. Varsinkin meillä niistä voi alkaa helposti uusi kinastelu.

Pitäkää yhtä. Vanhempina, aina. Tässä pakko myöntää että minä olen vielä kovin huono. Todella usein lasten kiukkupäivän tai uhmakohtauksen aikana tulee neuvottua tai käskettyä toista liikaa. Kun lapset kiukuttelee, minä huomaan kiukuttelevani perheen toiselle vanhemmalle. Olen räjähdysherkkä hänelle, koska en voi sitä lapsille olla. Kun tilanteet on ohi, ryömin pyytämään anteeksi ja selitän että se oli tilanne, et sinä. Ja hän ymmärtää koska näitä sattuu meille molemmille.

Se helpottaa. Tai sitten siihen tottuu. Esikoisen vauvavuosi tuntui rankalta parisuhteelle. Toki meillä oli tuore suhde, mutta kaikki oli niin uutta ja stressaavaa. Se kuitenkin helpotti, ja sitten tuli uusi vauvavuosi. Ja taas uusi. Parisuhde  vauva-arjen keskellä on kuitenkin ollut aina joka kerta helpompaa ja uskon että se johtuu siitä että kaikkeen tottuu. Tottuu siihen, ettei aina ole kahdenkeskeistä aikaa. Tottuu, mutta samalla tietää että se toinen on silti siinä ja pysyy.

Aina ei rakkaus riitä. Pitää olla tahtoa. Ja aivan helvetisti pitääkin. Tämä on se tärkein. Ehdottomasti. Pienten lasten kanssa tulee päiviä, kun se perheen toinen aikuinen ärsyttää. Voi olla jopa viikkoja tai kuukausia. Hormonit muuttaa ihmistä. Väsymys muuttaa ja lapsen syntymä muuttaa. Sekä itse synnyttäjää, että parisuhteen toista osapuolta. Muutokset eivät aina ole helppoja ja silloin tarvitaan tahtoa. Tahtoa selvitä vaikeista ajoista yhdessä. Tahtoa pysyä yhdessä, vaikka välillä rakastaminen on vaikeaa. Se rakkaus silti on siellä jossain. Väsymyksen ja stressin alla piilossa.

Me olemme muutaman kerran käyneet keskustelua siitä, että pitäisikö laittaa lusikat jakoon. Mutta aina jostain olemme saaneet sen voiman, että olemme selvinneet vaikeidenkin aikojen yli. Me olemme molemmat aika jääräpäitä. Ja se on meidän voima sekä heikkous. Jääräpäisyys tuo tulta ja tappeluita suhteeseen, mutta samalla se on jokin joka meidät on pitänyt yhdessä. Me pystymme. Me selviämme. Ja me pysymme.

Ja loppuun täytyy vielä todeta, että ei se vauvavuosi aina ole rankkaa aikaa parisuhteelle. En esimerkiksi voi sanoa, että meillä se olisi sitä nyt kolmannella kerralla. Kaikki on niin hyvin ja olemme niin onnellisia. Toki on väsymystä, toki on pientä kinaa. Mutta silti kaikki on niin hyvin. Tuntuu ettei meidän parisuhde ole voinut ikinä näin hyvin mitä se voi nyt. Vaikka se kaikkien kiroama pikkulapsiarki ja vauvavuosi ovatkin käynnissä!

Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna

Johanna Kurkelan laulun sanat saavat aina minut hymyilemään. Koska sopivat niin hyvin tähän pienten lasten vanhempien parisuhteeseen. Ehkä vähän erilailla tulkittuna mitä laulussa oikeasti tarkoitetaan.

Kumppanin kädestä - eli läheisyyttä - ei ehdi tapahtua kuin vasta illalla. Ehdit hädin tuskin huikata hyvät yöt ja koskettaa toisen kättä, ennen kuin uni vie rankan päivän jälkeen mennessään. Hajoaminen on myös hyvin tuttua ja silloin se toinen ottaa ohjat ja saan hetken hengähtää. Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan. Jep. Pakko kun ei suunvuoro lapsilta kestä yleensä ihan hirveän kauaa. Äitiiiiii, isiiiii. Koitappa siinä sitten keskustella.

Pikkulapsiarki voi olla rankkaa, mutta samalla myös parasta aikaa parisuhteelle. Omien lasten ilo ja sen jakaminen toisen kanssa on jotain ihan parasta tässä arjessa. Me tehtiin nämä yhdessä ja kasvatetaan heitä yhdessä. Ja he ovat niin upeita.

Helppo ja nopea tapa opettaa lapsi laittamaan kengät oikein päin!

Ulos lähteminen lasten kanssa. Yksi vanhemmuuden vaikeimmista asioista. Joka ikinen kerta vaatteiden pukeminen saa aikaiseksi kiukkua ja hampaiden kiristelyä sekä äidillä että lapsilla. Juuri kun olet saanut lapset puettua huomaat, että perheen kolme vuotias uhmaaja on laittanut kengät vääriin jalkoihin. Koitapa siinä sitten kiukkuisen kolme veen kanssa kinastella että kyllä, ne ovat väärässä jalassa vaikka muuta väität. Ja kyllä, ne pitää vaihtaa oikein päin ettet kompastele. Lopputulos on aika useasti järkyttävä raivari.

Kaiken järjen mukaan on puolikas mahdollisuus osua heti oikeaan, mutta uskallan väittää että tässä tilanteessa järki ei pidä paikkaansa. Tuntuu että 90 prosenttisesti ne kengät ovat väärinpäin. Ja sitten taas kiukutellaan ja uhmataan. On rankkaa olla 3-vuotias. Sekä 3-vuotiaan vanhempi. Mutta tähän asiaan on ratkaisu. Hyvin nopea ja yksinkertainen sellainen!

Piirrä kenkiin kuvat. Sellainen kuva joka menee puoliksi. Itse piirsin yksinkertaisesti suorakulmion sandaalien sisäpohjaan. Kun kuvat koskettavat toisiaan, menee kengät oikein päin jalkoihin! 

Sain idea siskoltani joka oli nähnyt jossakin samanlaisen idean, mutta oli käytetty tarraa joka oli leikattu puoliksi. En jaksanut lähteä kokeilemaan kuinka hyvin tarra kestäisi lapsen kengässä, joten piirsin yksinkertaisesti tekstiilitussilla. Katsotaan miten kauan piirrustus pysyy vai täytyykö ne piirtää johonkin kengän ulkopuolelle!

Terveisiä sairastuvalta!

Voiko ihanammin aamu enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää? Lal lal laa...

Kolmas koneellinen pyykkiä pyörimässä. Unet jäi vähän katkonaisiksi ja lyhyiksi, kun vähän väliä patjalta kantautui yärh - en keksi parempaa kirjoitusasua yökkäämiselle - ja splätsis. Äitienpäivä sai mukavan lopetuksen, kun esikoisemme Elvira alkoi oksentamaan. No mutta, eikö meidät äidit ole siihen luotu? Pyykkäämään ja pyyhkimään eritteitä.

Nyt vain odotellaan, että kuka on seuraava uhri. Jokainen yskäisy saa minut varpailleen ja kuulostelemaan splätsis ääntä...

Ja onni onnettomuudessa on kaunis ilma ja pyykit kuivuvat hujauksessa. Toivottavasti emme eilen vieneet kaikille mukanamme tällaista "kivaa pikku lahjaa" kun kävimme sukuloimassa äitienpäivän kunniaksi. Siskoni jo sieltä aamulla soitteli, että yöllä alkoi..

No mutta, minä jatkan tolun suihkimista pitkin kämppää ja toivon sormet ristissä, että me muut vältymme. Ja olihan minulla oikeasti asiaakin. Tai vinkattavaa oikeastaan. Prismasta löytyy 3,8 litran hanallisia lasikannuja kesäjuhliin todella edullisesti! 5,9 euroa! Ajattelin hyödyntää kannua Matildan synttäreillä - jotka lähestyvät hurjaa vauhtia - sitten kesäkuussa!

Loppu. Teksti, potilas ja vähän äitikin.

Muutama sana äitiydestä. ( Äitikirjan tuotoksia )

Äitienpäivän kunniaksi halusin kirjoittaa muutaman ajatuksen äitiydestä. Viime viikolla haastoin myös äitejä vastaamaan äitikirja haasteeseen ja osa postauksen ajatuksista on koottu niiden pohjalta. Linkkien takaata löytyy ihania äitibloggaajia, jotka jakavat vertaistukea, rasitteita mutta ennen kaikkea rakkautta meidän lukijoiden kanssa omissa blogeissaan.

Kysyin äitikirjassa millaisia tunteita herätti, kun sai tietää olevansa raskaana. Suurin tunteista oli onni, mutta myös pakokauhu oli läsnä raskaustestin näyttäessä plussaa, esimerkiksi nuorena mammaksi blogissa jossa äiti tiesi jäävänsä lapsen kanssa yksin. Äitiys tuntuu alkavan heti, kun saat tietää pienestä ihmeestä joka sisälläsi kasvaa. Jollain ehkä jo siitä, kun sitä pientä ihmettä alkaa toivomaan.

Äitiyden suurin ja mullistavin hetki on todella usein synnytys. Kysyin haasteessa millä sanoilla synnytystä kuvailisi. Monella oli yhtenä sana kipu, mutta myös upea tai ainutlaatuinen. Synnytys mullistaa elämän. Joskus raskausaikana on vaikea sisäistää äitiyttä ja synnytys tekee siitä todellista. On upeaa nähdä vihdoin ja viimein se pieni ihme, joka sisällä on kasvanut. Erityistä sanottavaa blogissa kolme synnytystä kuvaavaa sanaa olivat yllättävä, säikäyttävä, ainutlaatuinen

Parasta äitiydessä kysymys oli ehkä jotenkin haastava. Ainakin itselläni on välillä vaikea miettiä miksi äitiys on niin ihanaa. Blogikollegani Johanna täältä Kaksplussan portaalista oli vastannut kysymykseen aivan ihanasti; Lasten aitous, innostus ja ilo. Se kun ne ehdoitta rakastaa ja näyttää tunteensa joka tilanteessa. Molemmat lapset kysyvät multa usein, että lepattaako mun sydän. Mähän aina puhun lapsille, kuinka mun sydän lepattaa, kun ne on niin ihania jossain tilanteissa.

Vaikka äitiys onkin aivan upeaa suurimmaksi osaksi, siihen liittyy myös kaikkea ei niin kivaa. Itseasiassa minut yllätti aikoinaan se, miten paljon äitiys aiheuttaa myös niitä negatiivisia tunteita. Olen ennen äitiyttä jotenkin ajatellut, että äidit näkee kaiken aina joidenkin rakkauslasien läpi, ja ikinä oma lapsi ei esimerkiksi ärsytä. Pahinta äitiydessä on pelko ja huoli, jotka alkavat jo positiivisesta raskaustestistä ja seuraavat melko varmasti läpi koko elämän, muuttaen vain muotoaan. Näin pelkojaan kuvaili Mind Gap mummy blogin Henna.

Äitiys on hektistä, vaikkakin ihanaa. Se on rankkaa ja niin rakasta. Se on kaikki tunteiden kirjo yhdessä. Äitiydestä puhutaan - kuten minä huomaan usein tekeväni - paljon negatiivisessa mielessä. Valitetaan miten rankkaa se on ja kerrotaan esikoistaan odottaville miten elämä muuttuu, unet loppuu ja oma aika on kortilla. Ehkä se johtuu siitä, että vain toinen äiti voi tietää miltä sinusta oikeasti tuntuu?Ja ehkä toisaalta itse koen asian niin, että äitiydestä on turvallista valittaa. Varsinkin toiselle äidille. Koska jo sanomattakin se toinen äiti tietää miten paljon lapsiasi rakastat, eikä koskaan kyseenalaista tätä rakkautta. Ei vaikka miten valittaisit arjesta ja pyykkivuorista. Lasten kanssa voi jakaa kaikki äitiyden ilot, mutta osa suruista ja stressistä on sellaisia joita pienten ihmisten ei tarvitse kuulla, ymmärtää eikä kestää. Siksi pidän itse muiden äitien vertaistukea ja ystävyyttä yhtenä äitiyden tärkeimmistä työvälineistä. Tyttö keltaisessa blogissa kerrotaan äitiyden must have tavaran olevan kännykkä juurikin tästä syystä; vertaistuki on lähellä koko ajan.

Lapsiperheen arki ei myöskään aina ole niin helppoa ja mukavaa kun voisi kuvitella. Kun taloudessa asuu monta persoonaa, törmäyksiltä ei vältytä. Äitinä usein niskaansa saa ne kaikki pahimmat kiukuttelut ja riidat. Kädet loppuvat kesken ja arki on hektistä aina herätyksestä nukkumaanmenoon. Valkoisen vuoren rinteillä blogissa kerrotaan tämän olevan juuri pahinta arjessa: minuuttiaikataulut ja lapsen kiukuttelu.

Meriannen mielessä blogistin yllätti äitiydessä positiivisesti se, miten ihanaa se on kaikesta hektisyydestään huolimatta. Hänelle äitiys on parasta mitä hänelle on tapahtunut. En usko että meistä äideistä kukaan on eri mieltä? Parhaita asioita voi olla tapahtunut monta, mutta uskon että suurin osa äideistä sanoo äitiyden olevan yksi niistä parhaista.

Äitiydessä hankalaa on myös se, että me kaikki äidit olemme erilaisia. Se on myös ehdottomasti parasta niin, mutta kieltämättä lisää sitä omaa epävarmuutta äitinä. On vaikea tietää tekeekö oikein, kun tuntuu että suositukset ja muut äidit antavat välillä niin ristiriitaista ja erilaista tietoa äitiydestä. Jokainen kuitenkin tahtoo parasta sille lapselle, mutta mistä tietää mikä on meidän perheelle ja minun lapselleni oikea tapa toimia? Unelmien elämistä blogin Ulla antoi oivan vinkin meille kaikille äideille: Sä tiedät itse mikä on parasta juuri teidän perheelle. Joka toimii meillä, ei välttämättä toimi teillä ja se on ihan fine. Ottakaa rennosti!

Etelä-Saksassa asustelevan Katin motto meidän jokaisen äidin pitäisi muistaa, kun seuraavan kerran koemme huono äiti fiiliksiä jostakin taphtuneesta; Aina sattuu kun tapahtuu. Ja aina tapahtuu joko äidille tai lapselle. Askeleita blogin Terhi taas sanoi, että iloitse pienistä asioista. Muista, että lapset ovat pieniä vain hetken aikaa. 


Äitiys on minulle kunniatitteli. Se ei ole itsestäänselvyys ja minä olen saanut tämän tittelin jo kolme kertaa, vaikka nuori vielä olenkin. Äitiys on myös haastavin työ, jota tulen ikinä tekemään. Haastavin ja samalla palkitsevin. Rankkaa mutta niin rakasta. Olen äiti. Ja ylpeä siitä. Kuten Iloa ja eloa blogissa todettiin, parasta äitiydessä on lapsi. Niin ihmeellinen lahja. 

Ihanaa äitienpäivää kaikille erilaisille äideille. Te olette parhaita ja riitätte juuri tuollaisina kuin olette.

 

Perhe-elämä ei olekaan painajaista. Ei ainakaan ihan aina.

Syntyvyys laskee ja synnyttäjien keski-ikä nousee. Mikä siinä perhe-elämässä on niin pelottavaa?

Myönnetään, olin aikoinani yksi heistä joka vierasti perhe-elämää. Olin 19-vuotias ja juuri saanut vakituisen työsuhteen päiväkodista. Pidin työstäni, pidän edelleen. Mutta voi sitä autuutta, kun sai hälinää sisältävän työpäivän jälkeen palata tyhjään ja hiljaiseen kotiin.

En ikinä hanki lapsia oli ajatukseni. Ja bäng, muutaman kuukauden päästä pissasin tikkuun kirkkaan sinisen plussan. Sukelsin pahimpaan painajaiseeni, vaan oliko se painajainen ollenkaan?

No ei ollut, kuten blogiteksteistäni voi huomata vaikka paljon purnaankin uhmia ja muita pakollisia räkäklimppejä. Mikä ihme siinä lapsiperheen arjessa sitten nykyään ihmisiä pelottaa, ettei uskalleta hankkia tai haluta hankkia sitä jälkikasvua ollenkaan?

Voisin luetella tähän sata syytä miksi tähän hommaan ei kannata lähteä, mutta en halua että joku siellä ristii jalkansa tai poikkaisee piuhansa minun takiani. Koska kaikesta rankkuudesta huolimatta on tämä vallan upeaa elämää.

Lapset lopettavat nuoruuden, mutta eivät estä mitään. Sen minä olen saanut huomata. On totta, etten ihan yhtä ahkerasti käy juhlimassa tai tapaa ystäviäni. Mutta on myös totta, että näiden äitiyden täyttämien vuosien aikana olen kasvanut nuoresta aikuiseksi. En voi siis kokonaan syyttää lapsia. jos sanon että joudun viettämään lauantai-iltani kotisohvalla halpaa punkkulasillista siemaillen ja legoja sekä barbienkenkiä takalistoni alta löytäen. Vuosien jälkeen se ei ole joutumista, vaan juuri sitä mitä tahdon tehdä. Hektistä arkea ja rauhallisia koti-iltoja.

Minun matkani lapsuudesta aikuisuuteen oli ihan kesken, kun tulin äidiksi. Sen olen tajunnut näin jälkikäteen, vaikka pidin itseäni aika kypsänä aikuisena silloin. Tai olinhan minä kypsä silloin, mutta nyt olen paljon kypsempi. Ja lähemmäs ylikypsää mennään koko ajan, heh. On kuitenkin paljon valintoja joita tein silloin eri tavalla, mitä tekisin nyt. On paljon asioita, joita arvostan nyt mutten arvostanut silloin. En sano että olisin ollut yhtään huonompi äiti esikoiselleni silloin kun hän oli vauva mitä kuopukselleni olen tällä hetkellä, mutta olin nuorempi. Viisi vuotta ei oikeasti ole kovinkaan pitkä aika, mutta se merkkaa paljon kun se viisi vuotta sijoitetaan siihen aikuistumisen kynnykselle. 20-vuotias minä oli aivan erilainen mitä 25-vuotias minä on nyt. Vaikka vuosia ei niin kamalasti ole kulunutkaan.

En oikeasti osaa edes selittää, mikä tekee tästä perhe-elämästä niin ihanaa. Sen tietää ne, jotka siitä jo ovat pääseet nauttimaan. Mutta ei sitä kannata pelätä. Se oman zen tilansa löytää jostain sieltä pyykkivuoren ja uhmaraivareiden välistä. Sen tilan, kun kaikki on kaikessa "kurjuudessa" ja univelassa kuitenkin niin kivasti.

Perhe-elämä opettaa myös nauttimaan niistä pienistä asioista ihan eri tavalla. Ennen tarvitsin paljon enemmän, jotta voisin sanoa takana olevan kiva viikonloppu. Nyt riittää, että viikonlopun aikana saan syödä illalla salaa sohvalla herkkuja ja ehdin ehkä yksin lenkille. On paljon asioita, joita ei osaa kaivata ennen kuin niitä ei enää saa. Vanhemmuus opettaa tämän luopumisen todella hyvin. Ainakin hetkellisesti, kun lapset ovat ihan pieniä.

Minun piti tehdä tästä postauksesta vanhemmuutta ylistävä postaus, mutta rivienvälistä ja oikeastaan ihan riveiltäkin pysyy aika helposti lukemaan ettei vanhemmuus ole aina niin glamouria. Eihän se tosiaan ole, mutta siinä on sitä jotain. Jotain joka on vaikea selittää. Jotain joka saa kerta toisensa jälkeen sinut synnyttämään monta kiloa ulos sieltä ja hurraamaan lattialla olevalle kakkakikkarellee. Koska se ei tullut vaippaan. 

Luin jostain, että kun kahvi ja punaviini maistuu on aikuinen. Olen todellakin siis aikuinen. Tosin aikuinen joka on vanhempi, tyytyy joskus melkeinpä mihin vain joka sisältää kofeiinia tai alkoholia. Aina kolasta käsidesiin. Heh.

Oikeasti vanhemmuus on parasta ja paskinta mitä minulle on tapahtunut. 99 prosenttisesti sitä ensimmäistä. En voi todellakaan väittää, etten hetkeäkään vaihtaisi. Todellakin vaihtaisin. Mutta jos en olisi reilu viisi vuotta sitten tullut vähän yllättäen raskaaksi, en usko että olisin näin onnellinen. Onneksi kohtalo päätti toisin, vaikka uhosin etten ikinä hankkisi lapsia. Nyt heitä on siunaantunut jo kolme. Niin kiitollinen ja onnellinen kaikista kolmesta ettei sanat riitä.

Väsynyt, mutta onnellinen. Se lause tiivistää vanhemmuuden tällä hetkellä aika hyvin. Ja se väsymys ja härdelli jota vanhemmuudessa pelkäsin. Noh, ei se aina kivaa ole mutta kyllä sen jaksaa ja kestää. Ja siihen tottuu. Tottuu sekä sokaistuu. Se mikä ennen oli huonosti nukuttu yö, onkin yhtäkkiä hyvä yö. Se mikä ennen oli kaaosta, on siivouspäivän jälkeinen puhtaus. Se mikä ennen oli meteliä, on nykyään hiljaisuutta. Ja niin edelleen.

En olisi koskaan uskonut ett 25-vuotiaana juhlistan äitienpäivää kolmen lapsen äitinä. Aika uskomatonta ja ihanaa.

Tokmannin raitatunika aloitti vaatekaappini uudistuksen!

Tiedättekö sen fiiliksen, kun ei ole mitään päälle pantavaa? Minulla on paljon vaatteita. Monet housut, monet neuleet, monet paidat ja monet mekot. Silti tuntuu, että aamulla on vaikea keksiä mitä laittaisi päälle. Mutta tiedättekö mistä se johtuu? Tämän hetkiset vaatteeni eivät enää sovi elämäntilanteeseeni enkä halua pukea enää niitä päälle. Ainakaan kovinkaan usein.

En ole ollut kovinkaan muotitietoinen ikinä ja pukeudun itseäni miellyttäviin vaatteisiin, en siihen mikä milloinkin on muodikasta. Poimin ideoita sieltä ja täältä, mutta yhä harvemmin minun tulee oikeasti ostettua itselleni mitään. Tuo olisi ihana ajattelen usein, mutta silti se jää kauppaan. Nyt kuitenkin päätin pikkuhiljaa hävittää kaikki vaatekaappini pölynkerääjät ja ostaa tilalle sellaisia vaatteita joita käytän.

Minulla on kaapissa paljon kauluspaitoja ja vähän sellaisia siistimpiä vaatteita, mutta tarvitsenko niitä niin montaa? En todellakaan. Juhlia on niin harvoin, että kaksi tai kolme paitaa riittäisi ja silti tuntuisi ettei niitä ole käyttänyt ikuisuuksiin. Sama pätee mekkoihin sekä housuihin. En tarvitsisi niitä niin monia, koska todella harvoin käytän niitä. Mukavuus ennen kaikkea. Mihin minä sitten pukeudun?



Legginseihin. Urheilutrikoihin. Pitkiin neuleisiin,tunikoihin ja paitoihin. Mukaviin ja käytännöllisiin vaatteisiin, joiden kanssa voi surutta siivota ketsupit ja maalata sormiväreillä. Mukaviin vaatteisiin, joiden kanssa voi peuhata pihalla ja kyykkiä lattialta leivänmuruja. Ja tällaisia vaatteita minulla on aivan liian vähän!

Päätin että tästä lähin ostaessani vaatetta kaupasta tai kirpputorilta on sen täytettävä kriteerit kotivaate, mukava, käytännöllinen ja kuitenkin niin siisti, että se päällä kehtaa lähteä kaverille kahville tai kauppaan. Ensimmäisen tällaisen helmen löysin eilen ohimennen Tokmannilta.

Niin mukava, niin käytännöllinen mutta kuitenkin siisti. Rakastan raitoja ja rakastan tunikoita joita voi pitää legginsien kanssa. Pelkkää lovea, eikä hintakaan ollut paha. 19,90! Vai 14,90...Ei kotiäidin aivot muista!

Nyt kun ostin uuden vaatteen niin valitsen kaapista yhden pois, jota en ole käyttänyt moneen kuukauteen, ehkä vuosiin. Muuttaessamme kolusin koko vaatekaapin läpi, mutta silti sieltä löytyy paljon sellaista jota en ole pitkään aikaan käyttänyt.

Tulen varmasti esittelemään näitä hankintojani myös täällä blogin puolella. Koska tiedän siellä ruudun toisella puolella olevan paljon juuri tällaisia mukavuudenhaluisia kotiäitejä, jotka kuitenkin haluavat kaikkien sotkunutturoiden ja vaippojen keskellä näyttää ihmisiltä.

Täysin luonnollinen deodorantti, joka kestää ikuisuuden.

Muistatteko, kun tahranpoistajaa hehkuttavassa postauksessani sivusin myös deodoranttikiveä? Nyt on aika uppoutua tähän oikeasti toimivaan ja täysin luonnolliseen deodoranttiin.

Piha&puutarhamessujen kojun myyjä myi minulle tosiaan tahranpoistajan lisäksi myös deodoranttikiven. Deodoranttikivi sisältää siis täysin luonnollisia mineraalisuoloja. Minulle myyjän puhe upposi kuin häkä, mutta pakko myöntää että olin hivenen skeptinen. Olen nimittäin kokeillut yhtä luonnonkosmetiikkadödöä ja se ei toiminut; päivän päätteeksi kainalot tuoksahtivat hielle, vaikka hienhaju ei ilman dödöäkään minulle ole kovinkaan suuri riesa. Itseasiassa en aina edes muista käyttää dödöä, eikä sitä välttämättä edes huomaa. Kuitenkin imetys ja raskaus ovat aina muuttaneet hormonitoimintaani, joten dödö on tullut tarpeelliseksi ihan vain oman itsevarmuuden ja mukavuuden vuoksi.

Itseasiassa imetys oli se, jolla myyjä minulle tämän sitten lopulta kauppasi. Nimittäin oletko koskaan ajatellut, miten lähellä kainaloa vauva on kun hän ruokailee? Itse en ainakaan halua tartuttaa niitä kemikaaleja - en myöskään tuoksuja - vauvaan kun hän ruokailee ja majailee kainalossani.

Mihin dödön teho sitten perustuu?

Yksinkertaisesti siihen, että mineraalisuolat tappavat tehokkaasti bakteereja kainalosta, jotka aiheuttavat hienhajun. Hiki kun ei haise miltään, ennen kuin ihon bakteerit pääsevät kosketuksiin sen kanssa. Deodoranttikiveä hierotaan suihkun jälkeen kainaloon. Kainaloita ei kannata kuivata kunnolla, jotta levittäminen on helppoa. Jos kainalot ovat kuivat, voi myös itse kiveä vähän kastella. Deodoranttikivi kestää jopa kaksi vuotta, mutta ainakin kuulemma vuoden normaalissa käytössä. Ei siis ole kovinkaan kallis, hintaa on 12-13 euroa ostopaikasta riippuen. Itse ostin tämän messutarjouksena kuudella eurolla, mutta esimerkiksi yliopiston apteekissa hintaa näyttäisi olevan 12,8 euroa.

Ei hajusteita, ei tahraa. Sopii allergisille ja vaikka parranajon tai sheivauksen jälkeen rauhoittamaan ihoa. Loistotuote.

Jos olet yhtä skeptinen kuin minä, tämä voi kuulostaa hullulta. Mutta tämä dödö oikeasti toimii. Itse en kärsi tosiaan kovinkaan helposti hienhajusta, ainakaan sellaisesta minkä muut haistaisi. Mutta jotta uskalsin kirjoittaa tämän ylistyspostauksen, laitoin miehenikin testaamaan tuotetta. Ja kyllä muute toimi ihan hänenkin kainaloissaan!

Eli ei niin lyhyestä virsi kaunis: suosittelen. Ainakin kokeilemaan. Jos yhtään luonnonkosmetiikka tai edes hivenen kemikaaliton elämä kiinnostaa. Tai jos olet kuin minä ja vihaat sitä kylmää sekä tahmeaa tunnetta kainalossa heti aamusta. Vaatteisiin jäävistä tahroista puhumattakaan. Ja mikä parasta, pihi minä hykertelee tyytyväisenä kun löysi tämän tuotteen.

Ainiin, myyjä väitti että auttaisi myös hyttysen ja muiden ötököiden puremien kutinaan? Tästä ei vielä ole kokemusta, mutta täytyy ehdottomasti testata kun kesä ja itikat tulevat!

Muutama vinkki kuinka hallita lapsiperheen kodin kaaosta!

En ole ikinä ollut mikään siisteyden perikuva. On kivaa, kun kotona on siistiä muttei minua haittaa vaikka muutama sukka tai astia olisikin väärässä paikassa. Tiskipöydän pieni kaaos on ihan ok ja lasten asuminen talossa saa näkyä. Kuitenkin tällaisessa elämäntilanteessa suuri sotku ja kaaos alkavat ahdistamaan. Koska olen kotona melkein koko ajan, haluan myös että kotona on viihtyisää. Ja puhtaassa sekä siistissä kodissa viihtyy hyvin. Vaikka lasten kanssa se siisteys kestäisikin vain nanosekunnin..

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että esimerkiksi puhtaassa keittiössä keitetty aamukahvi maistuu paljon paremmalta kuin kaaoksen keskellä keitetty. Kaaosaamut maistuvat kahvin lisäksi aina vähän kitkerältä, jos vastassa heti herättyäni on tiskivuori. Miten minä hallitsen - tai ainakin yritän - tätä kaaosta kotona?



Vie mennessässi, tuo tullessasi. Muistan miten teini-iässä isäni toitotti tätä minulle. Vasta nyt aikuisiällä olen tajunnut, että taas kerran isi oli oikeassa. Vaikka vauva olisi toisessa kainalossa, saa helposti kuljetettua edes muutaman tavaran tai sukan oikealle paikalle ihan hetkessä. Pienin askelin kohti helpotusta..

5 minuuttia joka ilta. Kun saan lapset vihdoin illalla nukkumaan, koitan jaksaa siivota viisi minuuttia ennen kuin lysähdän sohvalle oman aikani pariin. Jo se 5 minuuttia riittää tekemään keittiöstä puhtaan - tai ainakin puhtaamman - aamukahvinkeittoa varten. 5 minuutissa ehtii viikkaamaan myös monta pientä vaatetta ja lataamaan pyykkikoneen aamua varten! Vessan ylläpitopesuun riittää muutama minuutti, niin myös pikaiseen pölyjen pyyhintään. Ellen muuta jaksaisi niin koitan edes olohuoneen tyynyt, peitot ja lelut saada paikoilleen. Jos oikein tehokas ilta on ennen lasten iltatoimia, niin siivoamme kaikki tavarat paikoilleen jotta voin heti aamulla imuroida ennen uuden päivän uutta lelukaaosta.



Siivoa kotia edes vähän, ennen kuin lähdette sieltä pois. On ihan eri asia tulla kaupasta kotiin jos eteisessä ei ole heti kaaosta vastassa ja kauppakassit mahtuu kunnolla purkamaan pöydän päällä.

Sulje ovet. Lastenhuoneessa kaaos? Sulje ovi, istu sohvalle ja nauti kuppi kuumaa kahvia aivan kaikessa rauhassa. Se mitä ei näe, ei haittaa. Tästä syystä yritän oikein kovasti opettaa lapsiani leikkimään huoneissaan. Okei myönnetään, on syynä myös sekin että pikkusisko lähtee kohta liikkeelle metsästämään suuhunsa pikkulegoja.

Osta kunnon varsi-imuri. Meille ostettiin kunnon varsi-imuri ja se on osoittautunut niin hyväksi, etten viikkoihin käyttänyt tavallista imuria. Sillä imuroi hetkessä suurimmat pölypallot, hiekat ja muruset vaikka vauva roikkuisi toisessa kainalossa! Tänään käytiin ensimmäistä kertaa ihan normaalia imuria. 2,5 kuukauden tauon jälkeen!



Valitse taistelusi. Lapset sotkee ja levittää lelujansa jatkuvasti - ainakin meillä - , joten useimmiten siivoamme ne kaikki sitten vasta illalla ennen nukkumaanmenoa. Tai ennen päiväunia, jos kaaos näyttää ihan kamalalta. Jos vessa pitäisi pestä ja pyykit viikata - mutta päivä on aivan kaaos - jätän suosiolla toisen homman iltaan taikka huomiselle. Eteisen peilikaappi? Turha hinkata kovinkaan usein kun sormenjäljet valtaavat sen hetkessä. Siivoan suurimmat, suljen ovet sekä silmäni ja nautin elämästä.

Podcast. Siivous maistuu miljoona kertaa paremmalle, kun kuulokkeista pauhaa hyvä podcast tai lempimusiikkia.

Tärkein vinkkini on kuitenkin tämä viimeinen. Lapsiperheen kodissa ei tarvitse aina olla tip top. Ei oikeastaan ikinä. Lapset saavat näkyä sekä kuulua, myös sisustuksessa. Kaaosta kannattaa opetalla hivenen hallitsemaan, mutta ehdottomasti myös sietämään. Koska vaikka miten yrittäisi ehtiä ja pystyä, niin tulee päiviä jolloin kaikki vain yksinkertaisesti räjähtää käsiin. Meillä esimerkiksi näiden kuvien siisteys on siivouspäivänä otettu. Siinä välissä kun tavarat on jotakuinkin paikallaan ja voi tarttua imuriin seuraavaksi. Näiden aurinkoisten ulkoilupäivien jälkeen todellisuus on toista, mutta olkoot. Auringonsäteet ja kesä on täällä, kyllä ne villakoirat ja tavarat odottaa aina huomiseen.

Äitikirja -haaste !

Muutama kysymys äitiydestä. Juuri sinun äitiydestäsi.

Kuinka monta lasta: 3

Minkä ikäisenä tulin ensimmäistä kertaa äidiksi: 20-vuotiaana

Kun sain tietää olevani raskaana, millaisia tunteita se herätti: Iloa ja järkytystä enimmäkseen koska raskaus oli iloinen yllätys. Myös vähän helpotusta, koska vaivoille löytyi syy!

Kuvaile synnytystä kolmella sanalla: Järisyttävää, mullistavaa ja kivuliasta.

Parasta äitiydessä: Omien lasten ilo ja se rakkauden määrä jota saa sekä antaa. Vaikka se rakkaus välillä kiukutteluna näkyykin...

Pahinta äitiydessä: Univelka. Ei mikään pieni väsymysy, vaan sellainen univelka kun olo on kuin zombilla ja silti yöllä on valvottava lapsen kanssa väkisin.

Must have tavara joka helpottaa äitiyttä: Kännykkä. Se kaikkien parjaama kännykkä. Vertaistuki, viihdyke, oppiväline ja 112 soittaja parin painalluksen päässä.

Must have tavara vauvavuodelle: Sanon kaksi. Kantoväline sekä iso kahvikuppi!!!!

Paras arkiruoka: Nopeutensa, helppoutensa ja hintansa takia sanon tomaattimurksasta tehty kastike spagetille. Lapsille myyty ketsuppikastikkeena.

Olen hyvä äiti, koska: en ihan joka päivä meinaa karata ulkomaille. Ei vaan, ehkä hyvän äidin tittelin voisin antaa itselleni rentoudesta sekä lunkista tavasta pyörittää tätä härdelliä. Se nimittäin aivan varmasti välittyy lapsille ilona ja hyvänä mielenä, kun äiti ei stressaa. Vähän sinne päin on ihan tarpeeksi melkein aina. Oli kyse sitten lasten siivouksesta, kampauksista tai lautasmallista.

Parasta lapsiperheen arjessa: Into. Oli kyse sitten uudesta lelusta, kauppareissusta tai hyvästä biisistä. Lapset innostuvat kaikesta ihan satalasissa ja siitä on ihana nauttia katsellen. Ja se into kyllä tarttuu!

Pahinta lapsiperheen arjessa: Kurakelit ja eteiseen kulkeutuva hiekka. Pyykin järkyttävä määrä tulee hyvänä kakkosena ja ärsyttävät lastenohjelmat kolmantena.

Äitiydessä minut yllätti positiivisesti: Se miten helposti äitiys tulee luonnostaan. Vaikka esikoiseni kohdalla mietin miten osaan olla äiti toiselle ihmiselle, se tuli kuin itsestään.

Minun vinkkini äideille: Maalatusta seinästä on helpompi poistaa värikynien tuotokset kuin tapetoidusta seinästä. Kokemusta löytyy...

Minun mottoni arjessa: Vielä se joskus naurattaa... Oli kyse sitten netin keskustelupalstojen tappeluista, vauvan syömästä kissanruuasta, taaperon kaupassa huudetuista kakkapissajutuista tai wc pytystä ongitusta superpallosta.

Kun lapset menevät illalla nukkumaan minä: Katson Netflixiä silmät puoli ummessa ja syön salaa herkkuja. Joskus juon lasin viiniä tai istun tietokoneella.

Haastan kaikki bloggaavat äidit vastaamaan kysymyksiin ja laittamaan minulle kommenttia kun haaste on täytetty! Kokoan niistä postauksen äitienpäiväksi ja samalla lukijat sekä minä voimme löytää uusia ihania kahvihetken pelastajia eli toisin sanoen uusia blogeja! Ja mielelläni lukisin myös ei bloggaavien vastauksia, joten kommenttikenttään voi jättää omia vastauksiaan. Ihan vain vaikka muutamiin kysymyksiin jos haluaa vastata.

Kysymykset voi myös tulostaa ja pyytää omaa äitiään täyttämään pienen ystäväni kirjan äitienpäivän kunniaksi! 

Älä laihduta - päivä!

Tytöt taputtelivat mahaani kun tein keittiössä ruokaa.

Oi äitiii, siellä on vauva! Ihanaa!

Ei, ei siellä rakas ole vauvaa.

Ai? No sitten sinä varmaan olet syönyt reippaasti lautasen tyhjäksi kun vatsa on niin iso! Voit varmasti saada vielä jotain jälkiruokaa koska olet niin reipas!

Koska lapset kadottavat tuon ihanan asenteen elämään? Koska ulkonäköpaineet ja yhteen muottiin mahtuminen tulee kuvioihin? Toivoisin että ei koskaan.

Tänään vietetään syömishiriöliiton Älä laihduta - päivää. Itse kolmen lapsen äitinä haluan kiinnittää huomiota siihen, että minä en laihduta ja toivon kovasti että tyttöjeni läheisyydessä laihdutuksesta ei puhuta. Meidän perheessä pyritään syömään hyvin sekä terveellisesti aina välillä herkutellen. Ja liikkumaan sekä ulkoilemaan päivittäin. Ei siksi, että kenenkään pitäisi laihduttaa. Vaan siksi että silloin voi hyvin ja jaksaa paremmin.



Kolmen lapsen jälkeen kehoni on kaikkea muuta kuin kauneusihanteiden mukainen. Vaikka toisaalta, kuka ne ihanteet muka sanelee ? Minä rakastan kehoani juuri tällaisena kuin se on. Kolme lasta kantaneena ja turvallisesti maailmaan synnyttäneenä. Vähän pehmeänä, vähän arpisena. Vaikka kaikki vanhat housuni eivät tule nahkaröllykän takia koskaan menemään enää kiinni, niin ei se haittaa. Kaupasta saa uusia housuja! Yhtä ihania, jopa upeampiakin. Erona vain muutama koko. Ja se suurempi koko ei saa määritellä rakkauttani itseäni kohtaan.

Sinä riität, sinä riität olet kaunis juuri noin.

Sinä riität, sinä riität olet täydellinen noin.

Jo kliseiseksi mennyt biisinpätkä, mutta silti niin totta.