Meidän parisuhteemme on jollain tasolla vielä lapsen kengissä. Kolmesta lapsesta huolimatta emme ole olleet yhdessä kuin vasta reilu 5 vuotta. Yhdeksän kuukautta enemmän, mitä esikoisemme on. Heh. Kuitenkin kolmannen vauvavuoden ollessa käynnissä voin väittää meidän tietävän jotain rankasta lapsiperhearjesta jossa parisuhde on koetuksella. Tuoreen suhteen kanssa ensimmäinen vauvavuosi ei ollut helppo, mutta ei se helppo ollut toisenkaan lapsen kohdalla joka valvotti yöt. Miten me olemme selvinneet näistä edelleen pariskuntana? Ja vielä aika onnellisena sellaisena. Vaikka kieltämättä kantapään ja riitojen kautta on opittu aika moni näistä asioista.
Unohtakaa vertailu toisten suhteisiin. Internet on täynnä erilaisia artikkeleita mitä pitäisi tehdä, jotta vauvavuodesta selviää. Niissä on ehkä perää, mutta ainakin itselleni ne aiheutti aikoinaan stressiä. Jokainen parisuhde on uniikki ja vain te tiedätte mitä te tarvitsette tai ette tarvitse, jotta arki pelaa parisuhteen kannalta.
Ottakaa aikaa parisuhteelle. Sen ei tarvitse olla paljon. Jos on mahdollista niin hyödyntäkää tukiverkostoa ja viettäkää aikaa ihan kaksi, mutta jo pienet hetket arjessa tekee ihmeitä. Me esimerkiksi joimme eilen puistokahvit ihan kaikessa rauhassa isompien lasten leikkiessä keskenään sillä aikaa. Oli ihanaa jutella ihan arkisia asioita, kun kukaan ei keskeyttänyt. Siinä ei montaa minuuttia mennyt, mutta silti. Se riitti.
Puhukaa. Ehkä itsestäänselvyys, mutta tätä ei voi unohtaa. Ja ehkä enemmän puhumisen sijaan kannustaisin kysymään usein
mitä kuuluu. Oliko kiva työpäivä? Miten kotona on sujunut? Jo ne pienet sanat kertoo, ettet ole unohtanut kumppaniasi arjen hulinan keskellä. Ja jo niinkin yksinkertainen kysymys kuin miten päivä on mennyt kertoo, että sinua oikeasti kiinnostaa mitä hänelle kuuluu.
Ne pienet teot. Valmis ruoka kun toinen tulee töistä. Pienet yllätykset kauppareissulta, valmiiksi ladattu aamukahvi. Tai pieni muistilappu kahvinkeittimen päällä
Hyvää työpäivää. Tekstiviestit ja soitot kesken työpäivän,
miten kotona sujuu.
Valitse taistelusi. Unohda pikkuriidat. Välillä väsyneenä tulee sanottua liian vihaisesti. Toista aikuista on helppo syyttää, kun ärsyttää vaikka syy on oikeasti stressi tai väsymys. Pyydä aina anteeksi ja anna aina anteeksi. Jokaista pikkuriitaa ei välttämättä tarvitse käydä perusteellisesti läpi. Varsinkin meillä niistä voi alkaa helposti uusi kinastelu.
Pitäkää yhtä. Vanhempina, aina. Tässä pakko myöntää että minä olen vielä kovin huono. Todella usein lasten kiukkupäivän tai uhmakohtauksen aikana tulee neuvottua tai käskettyä toista liikaa. Kun lapset kiukuttelee, minä huomaan kiukuttelevani perheen toiselle vanhemmalle. Olen räjähdysherkkä hänelle, koska en voi sitä lapsille olla. Kun tilanteet on ohi, ryömin pyytämään anteeksi ja selitän että se
oli tilanne, et sinä. Ja hän ymmärtää koska näitä sattuu meille molemmille.
Se helpottaa. Tai sitten siihen tottuu. Esikoisen vauvavuosi tuntui rankalta parisuhteelle. Toki meillä oli tuore suhde, mutta kaikki oli niin uutta ja stressaavaa. Se kuitenkin helpotti, ja sitten tuli uusi vauvavuosi. Ja taas uusi. Parisuhde vauva-arjen keskellä on kuitenkin ollut aina joka kerta helpompaa ja uskon että se johtuu siitä että kaikkeen tottuu. Tottuu siihen, ettei aina ole kahdenkeskeistä aikaa. Tottuu, mutta samalla tietää että se toinen on silti siinä ja pysyy.
Aina ei rakkaus riitä. Pitää olla tahtoa. Ja aivan helvetisti pitääkin. Tämä on se tärkein. Ehdottomasti. Pienten lasten kanssa tulee päiviä, kun se perheen toinen aikuinen ärsyttää. Voi olla jopa viikkoja tai kuukausia. Hormonit muuttaa ihmistä. Väsymys muuttaa ja lapsen syntymä muuttaa. Sekä itse synnyttäjää, että parisuhteen toista osapuolta. Muutokset eivät aina ole helppoja ja silloin tarvitaan tahtoa. Tahtoa selvitä vaikeista ajoista yhdessä. Tahtoa pysyä yhdessä, vaikka välillä rakastaminen on vaikeaa. Se rakkaus silti on siellä jossain. Väsymyksen ja stressin alla piilossa.
Me olemme muutaman kerran käyneet keskustelua siitä, että pitäisikö laittaa lusikat jakoon. Mutta aina jostain olemme saaneet sen voiman, että olemme selvinneet vaikeidenkin aikojen yli. Me olemme molemmat aika jääräpäitä. Ja se on meidän voima sekä heikkous. Jääräpäisyys tuo tulta ja tappeluita suhteeseen, mutta samalla se on jokin joka meidät on pitänyt yhdessä. Me pystymme. Me selviämme. Ja me pysymme.
Ja loppuun täytyy vielä todeta, että ei se vauvavuosi aina ole rankkaa aikaa parisuhteelle. En esimerkiksi voi sanoa, että meillä se olisi sitä nyt kolmannella kerralla. Kaikki on niin hyvin ja olemme niin onnellisia. Toki on väsymystä, toki on pientä kinaa. Mutta silti kaikki on niin hyvin. Tuntuu ettei meidän parisuhde ole voinut ikinä näin hyvin mitä se voi nyt. Vaikka se kaikkien kiroama pikkulapsiarki ja vauvavuosi ovatkin käynnissä!
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna
Johanna Kurkelan laulun sanat saavat aina minut hymyilemään. Koska sopivat niin hyvin tähän pienten lasten vanhempien parisuhteeseen. Ehkä vähän erilailla tulkittuna mitä laulussa oikeasti tarkoitetaan.
Kumppanin kädestä - eli läheisyyttä - ei ehdi tapahtua kuin vasta illalla. Ehdit hädin tuskin huikata hyvät yöt ja koskettaa toisen kättä, ennen kuin uni vie rankan päivän jälkeen mennessään. Hajoaminen on myös hyvin tuttua ja silloin se toinen ottaa ohjat ja saan hetken hengähtää.
Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan. Jep. Pakko kun ei suunvuoro lapsilta kestä yleensä ihan hirveän kauaa. Äitiiiiii, isiiiii. Koitappa siinä sitten keskustella.
Pikkulapsiarki voi olla rankkaa, mutta samalla myös parasta aikaa parisuhteelle. Omien lasten ilo ja sen jakaminen toisen kanssa on jotain ihan parasta tässä arjessa. Me tehtiin nämä yhdessä ja kasvatetaan heitä yhdessä. Ja he ovat niin upeita.