Alennusmyynnit ovat voittaneet kirppistelyn

Olen ollut vannoutunut kirpputorien käyttäjä jos vaatteista puhutaan. Erityisesti lastenvaatteiden kohdalla olen suosinut kirpputoreja. Voisin väittää, että ekologisuus on kaiken sen kirppistelyn takana - toki myös sekin - mutta oikeasti rakastan kirppiksiä niiden edullisuuden vuoksi. Mielestäni on hulluutta maksaa lastenvaatteista paljon, kun niiden käyttöikä on lyhyt. Joko lapsi kasvaa niistä ulos tai sitten ne menee rikki tai muuten käyttökelvottomaksi. Merkkivaatteita en raaski hankkia hintansa vuoksi, koska olen liian laiska myymään niitä sitten eteenpäin.

Tai oikeastaan pakko sanoa, että rakastin kirppistelyä ennen. En enää. Nykyään tuntuu, että kaupasta saa uuden melkein samalla hinnalla kuin kirppikseltä vanhan. Erityisesti lastenvaatteiden kohdalla. Jos hyödyntää alennusmyyntejä, tuntuu hintaero uuden ja käytetyn välillä olevan naurettava.



Siitä on aikaa, kun viimeksi kävin kirpputorilla. Lähdin melkein tyhjin käsin silloinkin. Suurin osa lastenvaatteista tuntui ylihinnoitellulta. Nuhjuiset, käytön jälkiä sisältävät vaatteet olivat vain euron pari halvempia, kuin mitä saisin pulittaa lastenvaatteista alennus myynnissä tai nettikaupan outlet osiossa. Okei, kaikkien halvimmat lastenvaatteet eivät välttämättä ole kaikkein ekologisin tai eettisin valinta, mutta myönnän etten juurikaan keskity tällä hetkellä tuollaisiin seikkoihin. Minulla ei vain ole tässä elämäntilanteessa aikaa tai varaa tarkistaa kaikkien vaatekauppojen eettisyyttä, huhujen todenperäisyyttä ynnä muuta.

Olen koittanut mahdollisimman vähän ostaa Ilonalle vaatteita ja olen mielestäni onnistunut siinä hyvin. Olen päässyt aika edullisesti, kun olen tilannut vaatteita henkkamaukan alennusmyynneistä ja ostanut bodyt kuuden kappaleen seteissä heidän nettisivuiltaan. En väitä, ettäkö ne olisi kovinkaan kestäviä tai laadukkaita vaatteita. Mutta menevät oikein mainiosti ainakin yhdellä vauvalla. Sen jälkeen lahjoitan ne siskolleni, joka saa katsoa mitä pitää ja mitä ei.



Kuusi bodya kaksikymmentä euroa. Ei kovinkaan paha hinta jää yhdelle bodylle. Olen ehkä tullut laiskaksi näin kolmen lapsen äitinä, mutta en jaksa nähdä sitä vaivaa että kiertelisin kirppiksillä etsimässä vaatteita Ilonalle. Ensin veisin isommat hoitoon, kiertelisin ja etsisin kohtuuhintaisia vaatteita ja kuitenkin lopulta saattaisin poistua ilman tarvittavia hankintoja. Ei omalla kohdallani vaivan väärti. Kun uutena saa niin halvalla...

Jos jaksaisin, ostaisin kaikki vaatteet käytettynä. Jos olisin rikas, ostaisin kaikki vaatteet kotimaisena käsityönä. Mutta en ole reipas enkä rikas tässä elämäntilanteessa. Joten suon itselleni tämän helpotuksen arkeen ja ostan hyvillä mielin uutena, vaikkei se olisi ekologista ja kirpaisee kukkaroa hivenen enemmän. Henkkamaukan postipaketti kolahtaa lähi Prismamme pakettiautomaattiin ilman toimituskuluja. Että niin, ei oikeastaan helpommalla voisi päästä. Halvemmalla ehkä, jos oikeasti olisi aikaa ja jaksamista kierrellä kirppiksillä etsimässä vaatteita.

Toinen halvaksi ja hyväksi todettu "vaateputiikki" on Lidl. Meidän nelivuotiaalle löytyi sieltä kolme t-paitaa viidellä eurolla ja kahdet legginsit kuudella eurolla. Eipä siellä kirppiksellä taida kauheasti halvemmalla päästä, jos ei tuuri käy. Ja lidlin vaatteet ovat mielestäni oikeasti ihan hyvälaatuisia!

En tiedä kuinka monta saarnaa ekologisuudesta tai eettisyydestä saan tämän tekstin myötä. Mutta tiedän, etten todellakaan ole ainut joka ostaa uutena eikä jaksa kirppistellä. Ja se on ihan okei. Lupaan palata kirppistelyyn, kun aikaa ja jaksamista siihen löytyy. Tai en lupaa, jos oikeasti hinnat siellä aina vaan nousee ja nuhjuisistakin vaatteista saa pulittaa monta euroa.

Minun upeat tyttöni

Minulta usein kysytään onko kolmen lapsen kanssa rankkaa. On rankkaa, mutta kerrassaan niin upeaa.

Meillä on juhlittu kaksi viimeistä päivää. Ensin keskiviikkona oli Elviran nimipäivät ja eilen Matilda täytti kolme ja ilona kuusi kuukautta.

Juhlat eivät ole olleet mitään ihmeellisiä. Olemme lähinnä nauttineet toistemme seurasta, viikonloppuna sitten on kunnon kemut. Minä taasen olen hieman haikaillut ajan järjettömän nopeaa juoksua. Taas kerran.

On uskomatonta, että sen pienen tuuheatukkaisen vauvan syntymästä on kolme vuotta. On uskomatonta, että tuon nauravaisen nöpönenän syntymästä on jo puoli vuotta. Esikoinenkin tuntuu jättiläiseltä pikkusiskojensa vieressä. Ja silti he kaikki ovat vielä niin kovin tuoreita tähän elämään.



Olen kaksi viimeistä päivää tuijotellut heitä ja miettinyt miten upeita ihmisiä he ovat. Ja miten upeasti tuosta kolmikosta on hitsaantunut jo niin vahva tiimi.

Lahjat aiheuttivat pientä kateutta, mutta myös osoittivat rakkauden toisiaan kohtaan. Kyllä sinä saat lainata tätä tietenkin kuului molempina päivinä. Jaettiin ja vuoroteltiin niin upeasti. Huolehdittiin pikkusiskosta, ettei hän saa uuden nuken kenkiä suuhunsa. Mietittiin mitä herkkuja hänelle voisi antaa, kun ei pannukakkua ja jäätelöä saa.

Pikkusisko hyppi isosiskojen päälle ja repi hiuksia. Ja räkätti maailman onnellisimpana. Puolivuotiaan rakkauden osoitukset ovat vähän erilaisia.

Yritän parhaani mukaan kirjoittaa näitä pieniä arjen kultakimpaleita ylös, jotta muistaisin ne ikuisesti. Aika menee niin kovin nopeasti ja vain muutama vuosi eikä meidän talossa ole enää höpsöjä pikkulapsia. Puolen vuoden takainen synnytys on vielä aika kirkkaasti muistissa, mutta kolmen vuoden takainen jo hieman hämärtyy.

Elämä tyttötrion äitinä on upeaa. Täynnä multaisia ja pölyisiä prinsessamekkoja ulkoilun jäljiltä, takkuisia hiuksia sekä glitteriä. Aika ihanaa elää juuri minun elämääni juuri näiden tyttöjen äitinä.

Meidän tiistaiaamu videolla!

Kuvasin tiistaina meidän aamupäivän touhuja youtube kanavalleni. Kävimme esimerkiksi kesäpihalla, jossa lapset pääsivät silittelemään eläimiä ja touhuamaan trampoliinin ja keinujen kimpussa. Kesäpiha sijaitsee Liedon Ilmarisissa, suosittelen! Ei hinnalla pilattu ja nuorten tyttöjen kesätyö, joten pennit menee hyvään tarkoitukseen!

 

Älä mene lasten kanssa yksin ulos syömään

Älä mene, älä tee sitä virhettä. Minä teen. Kerta toisensa jälkeen. Okei sen verran olen oppinut, etten kuitenkaan ihan hirveän usein. Mutta joskus erehdyn positiivisesti miettimään, että mitäpä jos tällä kertaa se olisi kivaa. No ei ole. Ikinä.

Ainut kiva asia siinä on, että joku muu kokkaa ruoan. Mutta siinä se sitten on. Senkin kun saa syödä yleensä kylmänä.

Ensinnäkin kädet on aina täynnä. Mihin ihmeeseen laitat tarjottimen tai mitä ikinä tarvitsee kantaa, kun kädet on aina täynnä? Joko niissä on vauva tai sitten kaksi rieuhuvaa ja nälkäistä lasta. Joskus jopa kaikki.

Koska lapsilla on nälkä, he eivät malta olla sekuntiakaan paikallaan. Reuhotaan ja pompitaan kuin pingispallo. Yritä siinä samalla sitten tehdä tilausta tai maksaa, kun puolikkaalla sormella pakko pitää lapsia hihasta kiinni. Yleensä siinä epäonnistuen, tietenkin. Joko tilauksen teossa tai lasten kaitsimisessa.

Kun vihdoin ruoka on pöydässä iskee pissahätä. Tietenkin. Koska olet yksin, ruoat pöytään ja koko kolmikko vessaan. Hyvässä lykyssä toinenkin pissaa, useimmiten ei. Useimmiten pissahätä iskee silloin kun ollaan takaisin pöydässä. Ja sama rumba uudelleen.

Kun vihdoin pääset ruokasi kimppuun, on se jo jäähtynyt. Ja joudut heti taas nousemaan, koska toisen lapsen ketsuppi on loppu. Lähdet vauvan kanssa hakemaan ketsuppia ja toitotat, ettei saa liikkua pöydästä mihinkään.

Kun saavut takaisin ja pääset kylmän salaattisi kimppuun, huomaat lautasellasi muutaman kerran suussa pyörineet kurkut. Namskis.

Lasten ruoka loppuu ennen kuin olet omasi edes ehtinyt aloittamaan. Voi iskeä paniikki, ellet ole ollut fiksu. Joko taskussa on älyluuri sekä Netflix tai sitten ravintolassa - hesessä tai ikeassa - on leikkipaikka. Molempi parempi.

Ahtaat lämmintä salaattia suuhusi pikapikaa samalla älä, ei, varo huudahdellen leikkipaikan suuntaan salaatinkrämmäleet suustasi lentelen. Yrität metsästää nuutunutta lämmintä salaattia haarukkaasi, koska toisessa kainalossa sinulla on vauva. Joka yrittää koko ajan tavoitella ruokaasi ja lämäistä sitä lattialle.

Kun lautasesi on tyhjä, istut hetken paikoillaan ja keräät voimasi lopputaisteluun. Miten saada leikkipaikasta innostuneet lapset mahdollisimman kivuttomasti autoon? Mietit hakisitko vielä kahvin, se saattaa olla päivän ainut rauhassa juotu kahvi, koska lapset ovat leikkipaikan lumoissa. Tajuat kuitenkin, ettei se kitkerä huoltoasemakahvi ole sen arvoista, että kokoaisit köörisi ja hakisit kahvisi toiselta puolelta rakennusta. Otat mielummin riskin kylmästä juoksukahvista kotona.

Lapset laittavat yllättävän kivuttomasti kengät jalkaan ja saat tarjottimen oikealle paikalle. Lapset autoon ja kotiin.

Kaiken sen seesteisen ruokahetken ja parkkipaikan välillä on tutti hukkunut. Koska olet vuoden äiti ja hoitolaukku aina tankattuna - ei ikinä - saa perheen pienin huutaa autossa itsensä uneen koska tutti on hävinnyt. Luultavasti se lensi roskiin suoraan he sen tarjottimelta.

Tekee mieli suklaata. Ja kahvia. Mutta kotona odottaa tiskikasa sekä pyykkivuori. Lapset nukahtavat automatkalla ja saatat käydä sisällä ennen heidän herättämistään. Pistät kahvin tippumaan ja piilotat kodinhoitohuoneen kaappiin muutaman palan suklaata. Haet lapset sisälle - he totta kai heräävät - ja painelet kotitöiden pariin. Oikeasti syöt salaa suklaata ja leikit viikkaavasi pyykkiä.

Naurat, kun tajuat että äitiyden myöt ulkona syöminen tarkoittaa hesburgeria tai Ikeaa. Kun ne pienet kulinaristit haluaa kuitenkin aina vain ranskalaisia ja ketsuppia

Ja ensi kerralla sitten mennään autokaistalle. Niin ja siis en tiedä kenestä äidistä ja sen muksuista tässä puhutaan. Ihan fiktiivinen, ei siis suinkaan meidän tämä päivä. Tai siis...

Mutta koska kuitenkin toistan virheeni ja teksti saattaa sisältää myös pilkettä silmäkulmassa, otetaan vastaan suosituksia Turun lapsiystävällisistä ravintoloista. Josta saa muutakin kuin ikeaan lihapullia ja ranskalaisia. Mihin seuraavaksi?

Avaimet käteen koti. Mitä se todellisuudessa maksoi?

Jonkun verran olette päässeet seuraamaan meidän kotipuuhia täällä blogi puolella. Muutimme tosiaan marraskuussa Turusta Lietoon, aivan uuteen omakotitaloon. Omakotitalomme ei suinkaan ollut meidän oma rakennusprojektimme, vaan valitsimme siihen vain pintamateriaalit.

Tehdään alkuun pieni tiivistelmä, jos jotain kiinnostaa tämä sama mahdollisuus.

Kotimme rakensi siis A. Hellman niminen yritys, joka rakentaa koteja Turkuun ja Turun ympäryskuntiin. Talot rakennetaan lähekkäin toisiaan, lohkotaan tontteja ja tehdään yleensä vähintään kaksi taloa kerralla, jotta saadaan kustannuksen pieniksi ja hinnat alhaisiksi. Meidän kotimme on Herralan talopaketista ilmeisesti muokattu siihen malliin, jota kyseinen firma käyttää. Meidän kodissamme on viisi huonetta, kodinhoitohuone, sauna, wc ja keittiö. 121 neliötä täyttä rakkautta. Näiden uudiskohteiden hinnat vaihtelevat siinä 220 000- 300 000 välillä. Ilmeisesti tontin hinnan mukaan tai onko vuokratontti.

Kun muutimme, talo oli sisältä täysin valmis. Meille jäi pihan laitto sekä talomaalaus. Mutta oli myös muutama muukin asia johon rahaa sai upotettua.

Verhotangot, n. 300 euroa.

Sälekaihtimet 700 euroa.

Pihan multa 670 euroa.

Terassi n. 1000 euroa.

Talonmaalaus maaleineen ja välineineen . 1000 euroa (arvio, emme ole vielä maalanneet)

Sen lisäksi emme ottaneet autotallia tähän kotiimme. Autotalliin on rakennusluvat, mutta kyseisen firman kautta autokatos+varasto rakennus olisi tullut maksamaan 28 000. Tulimme siihen tulokseen, että saamme sen edullisemmin tehtyä itse pienellä avustuksella.

Myös pihahommat sekä terassi on kokonaan käsin ilman maksullista työvoimaa tehty, joten olemme siinä säästäneet aika ison pennin.



Sen lisäksi kuluihin voi laskea vaikka ja mitä, mitä meidän pihalle sitten joskus tulee. Tänä kesänä oli tarkoitus tehdä terassi ja mullat, ensi kesänä sitten jotain istutuksia, reunakiviä ja puita. Niihinkin saa kyllä upotettua rahaa juuri niin paljon kuin haluaa!

Avaimet käteen on joskus hämäävä, sillä kyllä tekemistä riittää. Toisaalta omakotitalosta se ei taida koskaan loppua. Toki mikään noista tekemistämme raharei`istä ei ollut pakollinen, myös ilman niitä olisi voinut asua ja elää ainakin jonkin aikaa. Mutta pointti ehkä oli se, että kyllä niitä kustannuksia riittää vaikka itse talo valmis olisikin!

Avaimet käteen kodeista liikkuu paljon huhuja, että todellisuudessa talo tulee maksamaan maltaita kauppahinnan lisäksi. No tämä avaimet käteen koti oli avaimet käteen koti. Ainakin melkein. Pieni rahareikiä toki on löytynyt, muttei mitään isoa. Ellei sitä autotallia lasketa, mutta sekään ei ole mikään pakollinen heti.

Positiivisena yllätyksenä täytyy todeta asumisen edullisuus. Meillä on lämmitysmuotona vesikiertoinen lattialämmitys ja Nibe poistoilmanlämpöpumppu. Kaikki siis toimii tavalla tai toisella sähkön kautta. Kylmimmän talvikuukauden jälkeen sähkölaskumme (sisältää sähkönsiirron) oli 240 euroa. Toukokuun sähkölasku siirtoineen taas siinä 80 paikkeilla, siirtomaksu ei ole vielä tullut. Vedessä olemme myös säästäneet jos vertaa rivitaloasumiseen jossa meillä oli kiinteä vesimaksu joka kuukausi eikä omaa mittaria.

Että niin. Suuren asuntolainan ottaminen arvelutti, mietitytti ja laskimme tarkkaan kustannuksia. Nyt puolen vuoden jälkeen täytyy todeta, että kyllä kannatti. Rakastan tätä kotia, asuinaluetta ja sitä, että tässä voimme asua vaikka loppuelämämme. Täällä on tilaa! Ei liikaa, vaan juuri sopivasti.

Youtubesta löytyy myös juttua videon muodossa!

Jos saisin jokaisesta kysymyksestä euron...

...olisin miljonääri. Tai ainakin siltä tuntuu, kun perheessä on kaksi innokasta kyselyikäistä lasta.

Kolmevuotias kysyy koko ajan miksi. Kun hänelle vastaa, alkaa uudelleen sama rumba. Miksi? Miksi paprika on punainen? Miksi ei saa juoda pissaa? Miksi linnut laulaa? Miksi kuu on korkealla? Miksi, miksi ja miksi. Myönnän joskus vastanneeni no koska siksi.

Miksi paprika on punainen? Siksi, kun vihannekset on erivärisiä. Miksi? Loputon suo johon joskus tunnun hukkuvani.

Itse kysymykset ei sinällään ole mitään rakettitiedettä vielä, mutta mysteeri on minulle se kuka oikeasti keksii kysyä tuollaisia kysymyksiä? Ja miten ihmeessä minä vastaan niin, että tuo kolmevuotias ymmärtää. Koitappa siinä välillä vastata oikein, kun itse kysymyksessäkään ei ole päätä eikä häntää. Ja joskus, kun uhma iskee päälle ei minun vastaukseni kelpaa. Hän inttää takaisin, vaikka itsepähän kysyi.

Sitten on vielä tämä reilu neljävee. Hän on vienyt kysymykset uudelle tasolle, nimittäin hän on ruvennut kyseenalaistamaan vastauksiani. Äiti mistä sinä sen tiedät? Ensin hän kysyy kysymyksen ja kun siihen vastaan, kysyy hän mistä minä sen tiedän. Olen lukenut, olen oppinut koulussa...Myönnän, joskus vastaan no tiedänpä vain. Tai koska äiti on niin viisas..

Kysymyksiä, kysymyksiä ja kysymyksiä. Lasten uteliaisuus on ihanaa, mutta kun kysymyksillä pommitetaan koko hela dagen, voi joskus hieman pinna kiristyä. Joskus tekisi mieli laittaa vastausluukku kiinni tai vastata kaikkeen en tiedä. Toisaalta se ei kyllä riitä, kokeiltu on. He jankkaavat niin kauan, että saavat tyydyttävän vastauksen.

Luojan kiitos googlen keksijälle. Sieltä löytyy vastaus kaikkeen. Vastaus voi olla pienelle lapselle - jopa minullekkin joskus - hepreaa, mutta se on vastaus. Se kelpaa. Tosin tälläinen vastaus saa yleensä vain aikaan kymmenen uutta.

Ah miten ihanalta tuntuu välillä nuorimman lapsemme seura. Koska hän ei puhu.

Mutta toisaalta, ehkä annan lasten kysyä ja yritän parhaani mukaan vastata oikein. Nimittäin neljävee kysyi kerran ruokapöydässä mistä peruna on tehty...

Niin ja vaikka nuo kysymykset välillä saavat minut hakkaamaan päätä seinään, on se hieno silti fiilistellä miten upeita ja uteliaita lapsia minulla on. Ja jos sanonta ei kysyvä tieltä eksy pitää paikkaansa, niin voin olla luottavaisin mielin sillä siinä tapauksessa lapseni eivät tule ikinä eksymään. Oikeasti ei ikinä, kyllä tuo kysymystulva on sellainen joka ainut päivä.

Ihanat uteliaat lapseni. Vaikka joskus antaisin euron jos toisenkin hiljaisuudesta tai automaattisesta vastauskoneesta.

Ehtiväiset lapset koristelivat pikkusiskon

Olen nauranut ja hymissyt netin kautta muiden tarinoita lasten pienistä kolttosista. Milloin on piirretty seinään, meikattu tai vähän levitelty jauhoja pitkin keittiötä. Minun on ollut hyvä nauraa, koska ei meidän lapset. Toki naurussani on ollut mukana äititsemppi myötätuntoa, kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu.

Vaikka en ole tiennyt. Ennen kuin nyt, nyt meillä eletään jonkinlaista aivopierujen aikakautta.

En tiedä johtuuko se iästä vai siitä ettei lapseni ole isomman asunnon myötä koko ajan siinä silmän alla. Niin tai näin tuntuu, että yhä useammin suustani pääsee mitä ihmettä te olette tehneet?



Ei mitään sellaista vakavaa. Ainakin vielä toistaiseksi olemme välttyneet jauhoilta ja tapettipiirrustuksilta. Mutta sellaisia pieniä juttuja, kuten koristeita kasveissa, vesimukeja ties missä, pestyjä hiuksia ja sen sellaisia. Sellaisia, että aivopierut ovat päässeet valloilleen kilttien tyttöjeni päässä.

Eilen olin lämmittämässä ruokaa keittiössä ja kaikki tytöt leikkivät lastenhuoneessa. Pienet lelut oli poissa ja tytöt tanssivat pehmolelujen keskellä. Poistuin ehkä minuutiksi tai kahdeksi ja kun saavuin takaisin oli pikkusisko koristeltu. Panta päässä, kaulakoru kaulassa ja heijastin riippumassa selässä.

Mutta kun hän halusi olla prinsessa...

Itse olisin tosin veikannut joulukuusta.

Kolttonen nauratti minua, vaikka tyttöjen kanssa kyllä keskustelimme olisiko puuhelmet ihan oikeat lelut pienelle vauvalle. Mutta kun hän halusi...

Mutta kun. Se on nykyään selitys ihan kaikkeen. Riitoihin, hölmöilyihin ja unettomuuteen. Mutta kun...

Mutta kun hänkin halusi olla joulukuusi. Ei kun siis prinsessa.

Kivaa ja helppoa tekemistä metsäretkelle!

Vaikka juhannussää ei meitä suosi, kuravaatteet niskaan ja metsäretkelle! Tässä pieni tekeminen metsäretkelle, joka ei vaadi sinulta kuin hivenen piirustustaitoa, paperia ja kyniä. Ja nimenomaan hivenen piirustustaitoa, vaikka lapseni luulivat piirtämääni käpyä ensin kakaksi ei se haitannut!

Eli; piirrä erilaisia asioita, kasveja, puita ja esimerkiksi eläimiä paperille jotka lapsen pitää bongata metsäretkellä. Kun kyseinen asia on löydetty, voi paperikorttiin vetää ruksin kyseisen asian kohdalle. Tästä voi tehdä myös pelin, kuka löytää kortin ensin täyteen tai piirtää kuvat eri kohtiin ja pitää metsäretkibingon.

Kuvia voi tehdä vaikka kuinka paljon ja kasvilajeja kyllä riittää! Me teimme helpon ilman sen ihmeellisempää lajitunnistusta, koska kyseessä oli 3&5 lapset.

Miten aamupäivän tehotunnit saisi jatkumaan myös iltapäivisin?

Pienet sormet lätkivät naamaani. Avaan silmät ja vilkaisen kelloa joka näyttää 5:30. Voi ei ajattelen, mutta hymyissä suin. Ei ole parempaa herätystä.Keitän kahvia ja istun vauvan sekä lelukorin kanssa lattialle. Tunnin verran leikimme, heräämme ja katsomme samalla Netflixiä. Tunnin päästä pienestä muumipussukasta kuuluu tyytyväinen, tasainen tuhina ja mietin josko itse menisin myös hieman lepäämään. Ehkä tunti ja sitten isommat jo heräävät. Päätän olla menemättä, koska päivän ensimmäiset tunnit ovat tehokkaimpia. Istun sohvalle ja avaan tietokoneen. Nyt on töiden aika. Kello näyttää melkein seitsemää. Olenko minä sittenkin aamuihminen?

Olen aina ajatellut etten ole aamu- enkä iltaihminen. Oikeastaan näin kolmen pienen lapsen äitinä olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että aina väsyttää. Oli vuorokauden aika sitten mikä tahansa. Aikaiset aamuherätykset, väsyttää. Myöhäiset - okei kello yhdeksän jälkeen - iltatunnit väsyttävät. Mutta jos tarkemmin ajattelen, on aamupäivä minulle se tehokkain tapa tehdä asioita. Tarvitsen vain yleensä ainakin tunnin, ennen kuin kunnolla herään.

En ole aamuisin mikään mörrimöykky heti herättyäni, mutta ehdottomasti hiljaisempi ja hitaampi mitä normaalisti. Äitiyslomalla meidän aamurutiineihin kuuluu se, että ensimmäisen tunnin verran me koomailemme. Teemme lasten kanssa hitaasti aamutoimet, katselle piirrettyjä ja pikkuhiljaa käynnistämme päivän. Sitten alkaa ne tehokkaat tunnit.

Aamupäivisin minä siivoan. Teen ruokaa ja leikimme. Ulkoilemme ja treffaamme ystäviä. Oikeastaan aamupäivisin tapahtuu suurin osa päiväni aktiviteeteista. Iltapäivisin ehkä jatkan kotihommia tai käyn kaupassa, kun mies tulee töistä. Mutta yleensä ne iltapäivätunnit tuntuvat jo kovin väsyneiltä. Miten iltapäiviin saisi lisää energiaa?

En tiedä onko syynä se, että lasten päiväuniaikana yleensä lysähdän sohvalle. Välillä aika pitkäksikin aikaa. Ehdin nuupahtamaan, kun pysähdyn paikalleni jopa pariksi tunniksi. Jos ottaisin tavaksi ottaa sohvalla pienet torkut ja sitten keksiä jotain hiljaisia kotihommia? Esimeriksi valokuva-albumien ja blogijuttujen parissa vierähtäisi ainakin monta viikkoa...

Johtuuko uupumus siitä, että syön liian raskaan lounaan? Salaattia tai kevyitä keittoja, olisiko siinä ratkaisu? Toisaalta haluan kyllä syödä samaa ruokaa kuin lapset. Esimerkin voimalla!

Vai onko se oikeasti vain hyväksyttävä, että näillä univeloilla ja hektisellä päivärytmillä on oikeasti noin suuri vaikutus jaksamiseeni? Että ensimmäiset - sanotaanko ehkä neljä tai kuusi tuntia - jaksan täysillä ja sitten sisäinen kelloni alkaa odottamaan iltaa ja yöunia.

Ehkä aloitan kokeilun sillä, että iltaisin rajoitan "oman aikani" tuntiin, kun lapset ovat saatu nukkumaan. Ehkä kokeilen mennä hivenen aikaisemmin yöunille. Koska vaikka aamuisin olo onkin tehokas, ehkä ne lyhyet ja katkonaiset yöunet vaikuttavat iltapäivän tunteihin noin suuresti.

Liikuntaa pitäisi myös ehdottomasti lisätä. Mutta tiedättekö miten hankalaa se on, kun liikunalle olisi aikaa juuri silloin illasta kun eniten väsyttää? Ja kierre on valmis.

Muutama vuosi sitten aloittamani elämäntaparemontti laittoi ruokavalioni uuteen uskoon ja syön nykyään terveellisesti joskus herkutellen. Mutta liikunta ja lepo kaipaavat ehdottomasti vielä fiksausta. Pienin askelin, koska haluan oikeasti pysyvän muutoksen.

Onko ehdottaa jotain vinkkejä tai hyväksi koettuja juttuja?

Kun sormiruokailu pelottaa.

Haluaisin antaa lapseni sormiruokailla. Haluaisin kovasti oman ruokarauhan ja olisi kiva kokeilla jotain uutta tuttujen soseiden tilalle. Kaiken lisäksi Ilona vaikuttaa siltä, että ruokailisi mielummin itse. Soselusikalle käännetään pää, kun taas kaikki omasta kädestä menee innokkaasti suuhun. Tai ainakin sinne päin, yleensä lattialle päätyen.

Minä niin haluaisin. Hän niin haluaisi. Mutta minua pelottaa!

Tiedän, että vauvan yökkäysrefleksi on paljon herkemässä kuin aikuisen ja tulee jo suun etuosassa. Eikä se tarkoita vielä mitään kamalaa, päinvastoin. Hiljainen lapsi ruokapöydässä on vaaran merkki. Mutta silti joka kerta, kun se tulee, sydän hyppää kurkkuun.

Eilen tein Ilonalle simppelin sormiruokakeittiön ohjeella puurorieskoja. Ilona innoissaan hypisteli ikiomaa leipäänsä, liiskasi sitä pöytään ja yllättävän iso osa siitä päätyi suuhun asti. Sitten ilmeisesti jo suussa pehmiintynyt palanen juuttui kitalakeen ja alkoi ihan kamala yökkiminen. Eikä pala irronnut.

Vaikka pala ei ollut lähelläkään henkitorvea, pelästyin. Tyttö ei saanut kunnolla henkeä koska yökki jatkuvalla syötöllä palaa irti. Se ei irronnut, joten lopulta kaivoin sen sormilla irti. Lopulta kuulostaa pitkältä ajalta ja siltä se tuntuu. Vaikka koko tilanne ei voinut montaa sekuntia kestää.

Minä pelästyin ihan hirveästi, vaikka toisaalta koko tilanteen ajan tiesin ettei olisi hätää ja yökkimisrefleksi olisi ihan normaalia. Silti, kun toinen siinä pää punaisena vain yökkii ja yökkii alkaa pikku hiljaa tuskahiki nousta.

Minulla olisi leipää vielä jääkaapissa aamupalaksi ja Ilona rakasti sitä. Sitä päätyi enemmän mahaan kuin puuroa yleensä. Sormiruokailu vain pelottaa minua ihan älyttömästi!

No ehkä toivon, että äiti oppii samalla kun lapsi. Ehkä opin olemaan saamatta sydäriä joka kerta, kun yökkiminen alkaa tai ehkä Ilonan oppiessa kunnolla syömään se yökkiminen vähenee. Tai ehkä hän oppii soseiden makuun vähän paremmin...

Ilona on kyllä tällä hetkellä sitä mieltä, että ruoka on leikkimistä varten ja kyllä tissillä kasvaa. Ja onneksi meillä ei vielä kiire olekaan, kun ensi viikolla vasta tulee 6kk täyteen!

Stressaatko ruoanlaitosta? Lopeta se.

Raastat - kirjaimellisesti hyvinkin usein - sormet verillä porkkanaa. Pilkot paprikaa ja kuorit appelsiineja. Etsit netin syövereistä erilaisia ohjeita rikastuttamaan arjen ruokalistaa. Kierrät eineshyllyt kaukaa, koska ne ovat myrkkyä. Seisot hellan edessä ainakin kolme tuntia per päivä, koska pakko. Pakko ruokkia jälkikasvu mahdollisimman laadukkailla raaka-aineilla ja jotakuinkin kasvattaen porkkanatkin alusta asti itse. Kaikki tämä, ja lopulta ruoka ei edes maistu pikku nassikoillesi. Ei ainakaan ilman suurta ketsuppivuorta.

Teet kaiken edellämainitun, vaikka haluaisit oikeasti lyödä ne kaupan pinaattilätyt pöytään ja juoda kupin kahvia samalla, kun katsot lautasten tyhjentyvän ilman mukinaa.

Miksi teet näin? Koska eihän ne lapset millään eineksillä ja ketsupilla kasva.

Vaikka kyllähän ne kasvaa. Ainakin joskus.

Minä päätin keväällä lopettaa arkiruoasta stressaamisen. Annoin itselleni luvan mennä välillä kääntymään kaupan eineshyllyllä tai laittaa lounaaksi munakasta sekä leipää. Olen ennen ollut kamala suorittaja arjessa. Esimerkiksi juurikin kotitöissä ja ruoanlaitossa. Pakko, pakko ehtiä ja pakko tehdä. Koko ajan, jotta voin hyvillä mielin pitää itseäni hyvänä kasvattajana ja ihmisenä.

Monipuolinen ja terveellinen ruoka on tärkeää, mutta olen todennut että lapseni selviävät hengissä, vaikka aina ei olisi kahta lämmintä ateriaa päivässä tai joskus joku toinen äiti tekisi ruoan puolestani. Kaikkea kohtuudella, myös niitä eineksiä. Se on käsky meille kaikille suorittaja äideille.

Eilen me syötiin lounaaksi keitettyjä kasviksia, makaronia - ketsupilla totta kai - sekä kalapullia. En ehtinyt tekemään lounasta, koska olimme Miian ja lasten kanssa mansikkapellolla.

Einesruokaa, josta ei enää tullut huono-omatunto. Tytöt söivät lautaset tyhjäksi ja toinen jopa santsasi. Istuin tyytyväisenä ja mietin miten loistava idea oli olla laiska.

Vielä parempi mieli minulle tuli, kun tajusin että kun antaa lapsilleen yhteistä aikaa vanhemman kanssa, on enemmän kuin okei syöttää heille eineksiä tai makaronia.

He kasvavat ruoalla, mutta myös rakkaudella.

Uskalla luistaa kotitöistä rohkeasti, lupaan että se on sen arvoista.

Meidän lauantai videolla!

Kreisiä maanantaita toivottaa videon aloituskuva, hah! Imartelevaa. Mutta tosiaan, avasin tuossa muutama päivä sitten oman tubekanavan (kannattaa tilata!) ja lauantaina kuvasin sinne pieniä pätkiä meidän päivästä.

Ihanaa maanantaita, kyllä me tästä päivästä selvitään! Kahvia naamaariin ja niin edelleen. Täällä yhdellä lapsella on muurautunut silmä lähestulkoon umpeen - kiitos hyttysten - mutta muuten me olemme elämämme voimissa. Ellei nyt lasketa äidin univelkaa ja lasten vuotavia neniä...Kyllä on sitkeä lenssu!

Hei se olisi muuten juhannusviikko! Miten teillä sitä vietetään? 

 

Eilisen päivän asu!

Äiti sä olet ihan tuhkimo! Tuhkimolla oli tollanen tukka ja tollanen kaulakoru!

Olkoon tämän asukokonaisuuden nimi siis tuhkimo. Vaikkei nimitys vaatteisiin liittynytkään.

Hame itse asiassa on - yllätys, yllätys - ruokaostosten tuliainen ja ostin sen Prismasta kun ensimmäiset lämpimät päivät saapuivat. En ole oikein vielä päättänyt tykkäänkö siitä vai en.

Choker-korun kanssa se kuitenkin oli enemmän minua, kun aluksi mietin ettei kuosi ja malli ole sittenkään ihan minun juttuni. Kyllä se meni ja oli oikeastaan ihan kivakin, joten voi olla että minut näkee useamminkin tämän hameen kanssa. Pituus hameessa on myös tosi jees, se ei ole liian lyhyt olematta kuitenkaan liian pitkä. Hivenen pidempänä ja tämän kuosin kanssa se olisi mielestäni ehkä hivenen liian tantta.

Heräteostos, melkein huti muttei ehkä sitten kuitenkaan.

Tehtävänimikkeenä tubettaja!

No niin! Siinäpä se. Olen pitkään miettinyt jo pienen videouran aloittamista, mutta olen kokenut etten osaa sitä. No en osaakaan, mutta ei varmasti opi ellei harjoittele?

Olen pohtinut, ollut nolostunut ja miettinyt, etten sovi tubemaailmaan koska ei minua kiinnosta videohifistely. Minua kiinnostaa höpöttäminen, siinä tunnetusti olen aika hyvä. Puhumisessa siis, en suinkaan hyvässä artikuloinnissa tai selvässä puheessa. Ääntä ja juttua sen sijaan riittää, saa siitä yleensä muut selvää tai ei.

Pienen en minä osaakaan säälittelyn jälkeen päätin ottaa härkää sarvista ja astua ulos mukavuusalueeltani. Tästä se sitten ehkä lähtee, ehkä ei.

Niin ja älkää te pelätkö, en minä mihinkään täältä blogista katoa. Tubekanava on lähinnä avattu blogin sisällön lisäämiseksi, ei toisinpäin. Jokainen video tulee myös tänne blogin puolelle kera kirjoitetun tiivistelmän blogin sisällöstä. Kun ei meillä äideillä ole - melkein koskaan - mahdollisuutta kuunnella ja katsella jotain rauhassa.

 

Ei raskaana. Parasta.

Selailin Instagramtiliäni eilen illalla aina sinne saakka, kun odotin Ilonaa. Katsoin suurta mahaani, turvonneita kasvojani ja uppouduin muistelemaan raskautta. Havahduin vilunväristyksiin. Huh, ei onneksi enää ikinä.

On naisia jotka hehkuvat raskausaikana ja nauttivat siitä. Ja sitten on esimerkiksi sellaisia naisia kuin minä.

Me emme hehku. Me turpoamme. Meitä närästää, meitä pierettää ja ainoa hehku on kiukkupuna poskilla koska pinna on niin pirun kireänä koko ajan.

Ei taivu. Pienikin liike saa aikaan puuskutuksen. Suonikohjuja, arpia ja finnejä. Oih mikä hehkuva nainen!

Jollain tavalla on haikeaa ajatella, etten enää koskaan koe sitä positiivisen raskaustestin tuomaa kutkutusta. Potkuja mahassa, jännittäviä ultria ja ensikosketusta synnytyksen jälkeen. Mutta taas kaikki nuo kauniit ja ihanat asiat tuovat mieleen sen stressin, menettämisen pelon ja ahdistuksen.

Olen helpottunut että tunnen näin. Ilonaa syntymän jälkeen panikoin ja podin vauvakuumetta vaikka minulle oli jo vauva. Ei enää koskaan vauvaa. Ei enää koskaan raskautta. Ja ei enää koskaan synnytystä. Ja se tuntuu ihanalta!

Voi olla että se vauvakuume ja raskauden kaipuu iskee, mutta en usko että ihan pian. Nyt nautin tästä äitiyslomasta ja sitten kaikesta muusta. Normaalista arjesta, töistä ja parisuhteesta. Nautin, kun muutaman vuoden päästä meidän koti on vaippavapaa. Menen poistattamaan suonikohjut ja keksin itselleni jonkun harrastuksen. Seuraavaksi minä alan elämään omaa elämääni äitiyden ohella.

Tänään nautin aurajuustosienistä, mediumpihvistä ja lasillisesta kuohuvaa. Ihanaa olla oman kehonsa herra.

Jos tissejä ei lasketa. Ne on tällä hetkellä jonkun muun omistuksessa.

Jossain kohtaa pelkäsin, että en osaa olla muuta kuin raskaana ja äiti. Nyt pikkuhiljaa alan luottamaan siihen, että kyllä se Laura siellä jossain alla vielä on. Ja kyllä se osaa jotain muutakin kuin selvittää riitoja ja pyyhkiä takapuolia.

Ihana, mahtava imetys!

Kävimme naapurin perheen kanssa viime viikolla pienellä retkellä katselemassa lampaita. Lampaiden jälkeen pysähdyimme vanhan yläasteeni pihalle leikkimään. Ilonalle iski nälkä ja siinä koulun pihapenkillä imettäessäni mietin, etten kymmenisen vuotta sitten olisi uskonut tähän. Kun viimeisen kerran poistuin yläasteelta, en olisi uskonut, että kymmenen vuoden päästä imetän samaisessa pihassa meidän kolmatta lasta. Huvittavaa ja upeaa!

Siinä samassa mielessäni fiilistelin, miten ihanaa ja helppoa imetys on. Ei sillälailla helppoa, että kyllä täällä rintaraivareita ja sen sellaisia on ollut. Tarkoitan sitä, että rintalapsen kanssa on niin helppo reissata ja mennä. Isommat lapset ovat suurimaksi osaksi kasvaneet korvikkeiden kanssa ja muistan miten silloin aina piti suunnitella, koska lähti jos mikroa ei ollut lähettyvillä. Missä kuljettaisi ylimääräisen korvikkeen vai pitäisikö se heittää roskiin. Nyt riittää, kun on tissit mukana!

Imetystä rakastan myös öisin. On ihanaa, kun ei tarvitse nousta mikrolle lämmittämään maitoa, vaan voi vain työntää tissin toisen suuhun. Niin helppoa! Öisin myös imetys sujuu ilman sen suurempia taisteluja ja voimme vauvan kanssa vain nauttia läheisyydestä.

Vaikka imetys välillä ärsyttääkin, niin on se suurimmaksi osaksi helppoa ja ihanaa. Kätevää, se sana kuvaa sitä ehkä kaikkein parhaiten. Olen myös todella tyytyväinen siitä, että vihdoin kolmannella kerralla minä ja tissit olemme onnistuneet siinä johon nämä kaksi jo hivenen roikkuvaa uloketta on luotu.

Ilona täyttää muutaman viikon päästä puoli vuotta. Täysimetys on historiaa, mutta haluaisin jatkaa imetystä kiinteiden ohella ainakin sinne yhden vuoden ikään saakka. En ole koskaan ennen ehtinyt ajatella, koska lopettaisin imetyksen. Se on aina loppunut liian aikaisin. Nyt tähtään taaperoimettäjäksi. Olisi hienoa saada se WHO:n kahden vuoden suositusikä täyteen. Toisaalta voi olla, ettei se imetys tunnukkaan hyvältä niin kauaa. Sitten mennään sen fiiliksen mukaan ja lopetellaan aikaisemmin!

Imetyksestä pitäisi puhua enemmän positiivisesti. En tarkoita sitä, että rintamaitoa hehkutetaan vaan sitä, miten helppoa ja ihanaa se voi olla. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, oma kokemukseni on että imetys on paljon helpompaa ja vaivattomampaa kuin pulloruokinta. Myös imetetyt vauvat voivat nukkua todella hyvin ja ne tissit tulee muuttumaan jo ilman imetystäkin, ihan raskauden takia. Tukkakin lähtee hormonien, ei imetyksen takia. Toisaalta imetyksestä on aika vaikea puhua. Puhe otetaan helposti tuputtamisena tai painostamisena. Niin minäkin muutaman kerran olen sen kokenut, kun en ole siinä onnistunut. Vaikka tarkoitus on ehkä hyvä, se voi olla todella herkkä paikka. Minulle ainakin oli, on jollain tavalla edelleen.

Minä joudun edelleen tanssimaan, pomppimaan ja hämäämään leluilla jotta saan vauvani rahoitettua rinnalle. Edelleen imetys tekee välillä kipeää, varsinkin kun toisella on tapana purra tai venytellä nännejä. Silti saan tästä jotain niin paljon enemmän kuin pulloruokinnasta aikaisemmin. Taistelusta huolimatta koen, että tämä on helpompaa kuin pulloruokinta.

Vaikka edelliset imetyksen loppumiset eivät ole olleet minun valintani, olen ajatellut että en ehkä yrittänyt kaikkeani. Tartuin liian helpolla siihen pulloon. Se on ollutta ja mennyttä, ja upeita tyttöjä heistäkin on kasvanut. Mutta itse henkilökohtaisesti kaipaan tätä imetyksen tuomaa sidettä sekä läheisyyttä heidän vauvavuodestaan. Onhan tässä sitä jotain.

Sinun sotkusi voi olla toisen seikkailu

Välillä, kun katson kotiamme meinaa mennä kuppi niin sanotusti nurin. Maanantaina oli siivouspäivä ja jo tiistai aamupäivällä pieniä tavaroita lojui siellä täällä. Muutama pariton sukka, yksi paita ja pari lelua. "Pari".  Turhauttavinta äitinä on todellakin se siivoaminen, koska koti on sekunnissa taas kaaoksessa. Ja silti sitä on pakko tehdä tai hukumme. Tai sitten se kuppi menee nurin.

Täystuho on täystuho, tornado tai pyörremyrsky kun iskee, niin asialle on pakko tehdä jotain. Silti välillä mietin, että olenko liian tarkka tavaroiden suhteen? Puhdasta pitää olla, mutta pitäisikö tässä yrittää asennoitua niin että illalla tavarat paikoilleen ja se riittää? Siinä pääsisi itse helpommalla, mutta myös iloisempana. Ei ainaista vääntöä leikkien siivoamisesta. Tai ainakin se vääntö tapahtuisi vain kerran päivässä.

Tuntuu, että välillä unohdan tämän kodin olevan myös kolmen lapsen koti. Me vanhemmat olemme sen ostaneet, me siitä huolehdimme ja me sitä puunaamme. Mutta meidän kahden aikuisen lisäksi täällä asuu myös kolme lasta. Kaksi jotka leikeissään levittävät lelut. Ja yksi joka ne kaikki syö ja kuolastaa. Ja se, jonka minä näen sotkuna on heidän seikkailunsa.

Tässä eräänä päivänä hääräsin keittiössä - toisin sanoen purin sitä meikäläisen seikkaulua, tiskivuorta - ja keskimmäinen lapsemme kantoi kaikki sohvatyynyt keittiön lattialle. Meinasin jo karjahtaa, että viepäs ne pois. Ei tänne. Koska, koska ja koska. Mutta määräyksen sijaan kysyin; mitä sinä niillä teet?



Äiti minä teen temppuradan. Se pitää tehdä keittiöön, jotta Ilonakin näkee kun minä temppuilen. Meinasin kieltää, onhan meillä sääntönä ettei keittiöön leluja tuoda. Mutta tällä(kin) kertaa katsoin läpi sormien. Ja kyllä kannatti. Toinen teki mitä upeampia tanssi- ja jumppaliikkeitä ja minä sain tiskata rauhassa, koska vauva nauraa kräkätti siskon touhuille. Sellainen win-win tilanne, vaikka ilo loppuikin lyhyeen ja siihen ainaiseen tappeluun, kun jäljet piti siivota ennen uuteen leikkiin siirtymistä. Mutta ne pienet hetket...

Voisin kirjoittaa tuhansia sanoja siitä, miten lasten pitäisi antaa olla lapsia ja kyllä lapset saa kotona näkyä. Saavat toki, sitä kun on oikeasti mahdotonta peittää että kotona asustaisi lapsia. Kyllä ne parittomat sukat sekä värikkäät muovikrääsät ympäri taloa sen kertovat. Mutta vaikka miten kirjottaisin, todellisuus on usein toista. Yritän asennoitua siihen, ettei kaaoksella ole niin väliä. Pääsisin itse helpommalla, jos osaisin paremmin kestää kaaosta ja niitä värikkäitä muovihärpäkkeitä sekä legopalikoita. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Mieheni joskus kysyy minulta, että eikö minua häiritse tämä sotku. Häiritsee, mutta olen jo luovuttanut sen hallitsemisen suhteen. Mahdotonta. Yritän olla parhaani mukaan välittämättä siitä.

Kun on kotona lähes aina, haluaa että koti on viihtyisä. Ja valitettavasti minun sisustussilmääni ei hivele lasten lelut. Olen yrittänyt tehdä olohuoneesta krääsävapaata aluetta, jotta voin juoda iltapäiväkahvini rauhallisin mielin. Olen opetellut sulkemaan silmäni ja lastenhuoneiden ovet kun oikein kunnolla ahdistaa. Silti löydän välillä itseni hokemasta tekstin otsikkoa kuin mantraa itselleni. Ettei se kuppi mene nurin.

Ja kun tuntuu tekopyhältä valittaa lapsille sotkusta, jos tiskivuori on kirjaimellisesti vuori. Pyykkivuoresta puhumattakaan. Aina ei ehdi, eikä jaksa. Ei kai lapsetkaan. Varsinkin kun se seikkailu voi oikeasti olla todella pahasti kesken ja sitten joku tulee ja sanoo nyt siivotaan. Sitten menee meidän lapsilla se kuuluisa kuppi nurin.

Ei mutta oikeasti, menee se. Lähes aina. Miten te saatte lapset siivoamaan ilman kitinää ja kamalaa tappelua asiasta? Ei auta, vaikka miten kauniisti sanoisi tai miten monta kertaa toistaisi kohta siivotaan. Aina, ihan aina siitä tulee tappelu.

Silloin lapsettomina sinkkuaikoina se yksi siivouspäivä viikossa tuntui tylsältä. Nyt toivon, että viikkoon mahtuisi edes yksi päivä kun ei tarvitsisi siivota. Ja se toive ei toteudu ikinä.

Mitä pitää ottaa huomioon, kun vauva lähtee liikkeelle?

Niin siinä vain kävi ja viikonloppuna meidän Ilonamme lähti konttaamaan! Vain 5,5 kuukauden ikäisenä. En ollut valmistautunut tähän varhaiseen liikkeellelähtöön, joten olen saanut taas - kantapään kautta tietenkin - muistutella itseäni mitä kaikkea liikkuvan vauvan kanssa pitää huomioida. Nimittäin muutamat paperinpalaset aina mainoksista talouspaperiin on tuon pienen suusta jo tongittu näiden kuluneiden viikkojen aikana. Jollain tavalla nimittäin ilman konttausta tuo sammakkohyppyryömimis -tekniikka toimi ja tyttö pääsi eteenpäin! Mitä kaikkea siis pitää huomioida, kun vauva lähtee liikkumaan?

Turvaportti. Tarvittaessa tietenkin. Meillä turvaportti tulee lastenhuoneeseen nimittäin...

Pienet esineet vauvan ulottumattomiin. Meillä se tarkoittaa läjäpäin barbienkenkiä sekä pikkulegoja. Tulimme siihen tulokseen, että pääsemme helpommalla kun rajaamme alueen vauvan ulottumattomiin, kuin että yrittäisimme pitää pikkulelut laatikoissa aina vauvan ollessa hereillä. Levitekööt siellä huoneessa isommat lapset sitten ihan rauhassa lelujaan!

Pistorasiat piiloon! Tämä pätee ihan isompienkin lasten kanssa. Hyvä tässä puhua, nimittäin meillä ei pistorasioissa täällä vielä suojia ole.

Myrkyt piiloon! Tiskiaineet, pesuaineet...Toki nämä olisi hyvä olla myös isompien lasten ulottumattomissa!

Huonekasvit lattialta pois. Ne voivat olla myrkyllisiä, mutta myös aiheuttaa kolhuja jos painava ruukku kaatuu vauvan päälle. Ehkä myös vanhempien mukavuutta ajatellen, kun multaa ei kohta ole joka paikassa.

Koriste-esineet korkealle. Pienet kädet ylettyvät yllättävän korkealle ja koriste-esineet ovat vaarassa rikkoutua. Sekä aiheuttaa vaara-tilanteita, jos ovat painavia ja putoavat vauvan päälle.

Liiku kuin vauva olisi koko ajan jaloissa. Koska mitä luultavimmin on. Koita olla kompastumatta - joka on lähes mahdotonta ainakin kerran päivässä - ja käännähdä varoen jos et tiedä missä vauva sillä hetkellä on. Joko jaloissa tai pahanteossa, se on varma. Tiedä sitten kumpi on pienempi paha.

Tuleeko teillä vielä jotain mieleen mitä minun pitäisi muistaa nyt kun talossa on taas pieni täystuho, joka pistää kaiken suuhunsa? Ne muutamat mussutetut paperit ja tavarat kertova sen, ettei sitä enää niin vain muista miten varovainen pitää olla.

Kun kodin ovi sulkeutui viimeistä kertaa.

Kun sisälle astuu, nenään tunkeutuu tuttu tuoksu. Sitä ei huomaa, kun asunto ei ole tyhjillään. Tuoksu on vähän sellainen vanhan naisen hajuvesi enkä ikinä saanut selville mistä se tuoksu on lähtöisin. Ehkä se on edellisen asukkaat jäljiltä takertunut muovimattoon tai tapettiin. Tänään haistoin viimeistä kertaa sitä tuoksua. Tänään astuim viimeistä kertaa meidän vanhaan kotiimme. Suljin viimeistä kertaa meidän ensimmäisen yhteisen kodin oven.

Minä vihasin asunnon jo vanhaa keittiötä. Vihasin muovimattoa ja sitä, kun kaikki olisi pikkuhiljaa saanut remontoida. Kesäisin yläkerrassa oli kuuma, talvisin alakerran lattia tuntui kylmältä paljaiden varpaiden alla. Kaksikerroksinen ei todellakaan helpottanut arkea pienten lasten kanssa ja asunto tuntui ahtaalta.

Ja silti minä voin haikeana sanoa rakastaneeni sitä asuntoa.

Se oli meidän yhteinen ensimmäinen koti. Siellä kodissa meidän kaksi lastamme ottivat ensi askeleensa. Siihen kotiin liittyy niin paljon muistoja. Hyviä sekä vähän ei niin hyviä.

Sinne kotiin astuessani tunsin olevani kotona. Vaikka välillä ahdistuin koko asunnosta, se oli minulle koti.

Ja nyt se saa olla koti jollekin muulle. Avaimet odottavat siistissä nipussa keittiömme pöydällä, kun huomenna kotimme uusi omistaja tulee ne noutamaan. Uudet ihmiset ja uudet muistot valtaavat vanhan kotimme.

Ja hyvä niin. Olen onnellinen tästä uudesta, ihanasta kodistamme. Tänne ei vielä liity paljon muistoja, mutta teemme niitä koko ajan lisää. Tänne taloon astuessani haistan uuden talon tuoksun. Tässä kodissa me ehkä asumme koko loppu elämämme. Ja se tuntuu ihanalta.

Silti olo on vähän haikea. Yksi vaihe elämässämme on nyt ohi.

Vauvalle puuroa ilman vauvapuuroja!

Kaupan hyllyt notkuvat kaikkia erilaisia ruokia, joita vauvalle voi antaa heti kun kiinteät voi aloittaa. Me ollaan edetty kotona nyt siihen pisteeseen, että meidän vauvan ruokavaliossa on kasvisten lisäksi myös viljat. Ei ihan kaikki vielä, mutta kuitenkin. Pääsääntöisesti pyrin tekemään kaikki ruuat vauvalle itse, jopa puurot. Ihan jo siitä syystä, että kaupan vauvapuurot ovat todella hintavia. Säästeliäisyys on hyvä ja pihiys on pahuuteni. Jos sitä pahuudeksi voi kutsua, onhan siinä nimittäin etunsa.

Hinnan lisäksi kannattaa muuten kiinnittää huomiota myös siihen, että osa vauvapuuroista sisältää maitoa. Kyllä, ihan sitä tavallista maitoa jota suositusten mukaan ei saa antaa vauvalle. Minä nimittäin olen itse elänyt siinä uskossa, että maito olisi käsitelty ns. korvikemuotoon jolloin se sopii myös pienelle vauvalle. Vaikka osa vauvaruokien sisältämistä maidoista käsitelläänkin näin, niin ei kaikkia. Mikään ei nimittäin velvoita tuottajia tekemään niin.

Asiaan. Meillä siis tehdään puurohiutaleetkin vauvalle itse. Ja ne jos mitkä on helppo valmistaa! Sauvasekoittimella hiutaleet pieniksi, hellalle tai mikroon ja valmista. Niin helppoa.

Yks Ilonan lempipuuroista on riisipuuro. Itsekin tykkään antaa sitä, nimittäin sen saa syötettyä aika pienellä sotkulla. Kuitenkin riisin arseenipitoisuuden vuoksi riisipuuroa ei ole tarjolla useasti. Enemmänkin suosin kaura- ja ruispuuroa - jo ihan hintansa vuoksi. Suomessa ei ole säädetty suosituksia riisin kulutuksen suhteen sen arseeni pitoisuuden vuoksi. Alle 6 vuotiaille ei suositella riisijuomaa, muuten riisiä voi käyttää osana monipuolista ja vaihtelevaa ruokavaliota.

Jos vauvalle haluaa riisipuuroa tarjota, vauvan riisipuuron suosittelen tekemään karkeista riisijauhoista! Olen joskus - huonolla menestyksellä - yrittänyt sauvasekoittimella saada riisihiutaleita tarpeeksi sileäksi, mutten onnistunut siinä. Karkeat riisijauhot menevät sellaisenaan. Pussillinen karkeita riisijauhoja maksaa reilu viisi euroa ja se voi tuntua isolta satsaukselta. Pussillisesta saa kuitenkin todella monta annosta. Ja niistä tulee muuton älyttömän hyvä gluteeniton vispi- & mannapuuroa! Suosittelen kokeilemaan jos perheessä on G vapaita ihmisiä!

Suosittelen tekemän puurot vauvalle itse ihan tavallisista hiutaleista. Siinä säästää todella pitkän pennin. Toki on myös vauvoja joiden sihtikurkusta ei meinaa saada millään edes hitusen karkeaa puuroa alas. Meidän esikoinen oli jossain kohtaa tällainen, mutta aika nopeasti onneksi oppi vähän karkeampaankin puuroon. Ja sauvasekoittimella saa kuitenkin aika sileäksi hiutaleet!

Seuraavaksi voisin kokeilla hirssipuuroa jota itse gluteenittoman diettini vuoksi syön. Isommat eivät pidä hirssin mausta, mutta ehkä perheen pienin ei vielä ole niin kranttu.

Ja tiedättekö, kun olemme ruvenneet antamaan Ilonalle iltapuuroa maidon päälle, on ensimmäinen unipätkä venahtanut 1,5 tunnista kuuteen tuntiin! Niin mahtavaa!

Leipä miehen tiellä pitää ja puuro vauvan. Ainakin meillä.

Kotiäiti kolmelle lapselle. Miltä tuntuu ja miten sujuu?

Meidän isommat tytöt - vuonna 2013 ja 2015 syntyneet - jäivät kanssani kokopäiväisesti kotiin marraskuussa, kun äitiyslomani alkoi. Neuvolan terveydenhoitajasta lähtien sain ihmetyksiä osakseni, ai tytöt eivät jatka hoidossa vauvan synnyttyä? Ei, eivät jatka. He jäävät kanssani kotiin. Nyt kun puoli vuotta on kulunut, miten meillä sujuu?

Sanotaanko heti alkuun, että en yhtään ihmettele miksi monet isot lapset jatkavat hoidossa, kun taloon syntyy vauva. Onhan tämä nyt välillä vähän rankkaa. Kaikesta univelasta ja väsymyksestä huolimatta pitää jaksaa touhuta isompien lasten kanssa. Vaikka meidän tytöt todella hyvin viihtyvät myös kaksi leikkiensä parissa, niin pakko myöntää että saatan välillä kaivata sitä "virikehoitoa". Varsinkin sellaisina päivinä, kun tytöt tuntuvat olevan koko ajan toistensa kurkuissa kiinni.

Vaikka arki kolmen lapsen kanssa on välillä rankkaa, niin onhan tämä kuitenkin myös jotain ainutlaatuista ja ihanaa. Meillä ei ole aamuisin mihinkään kiire. Ei ole aikatauluja, ei ole velvoitteita. Mitä nyt muutama neuvolakäynti joskus ja jouluna. Voimme tavata muita lapsiperheitä, käydä puistoissa ja keskustella aamulla mitä tänään tehtäisiin.

Vaikka suunnittelimme käyvämme ties missä kerhoissa, olemme suurimmaksi osaksi jättäneet ne väliin. Kaikki kerhot jäävät pikkuhiljaa kesätauolle, ja tähän saakka tytöillä on ollut keijujumppa joka maanantai. Muina arkipäivinä yleensä näemme muita lapsia äitiensä kanssa, joten seuraa on kyllä riittänyt. Syksyllä tytöt aloittavat kerran viikossa käymään kerhossa ja yhdessä etsimme heille taas jonkun kivan harrastuksen. Tanssista ovat molemmat innostuneet, että ehkä jotain sellaista. Touhua ja tekemistä on siis riittänyt, vaikka kotona äidin kanssa he ovatkin.

Me askartelemme, leikimme, pelaamme ja luemme satuja yhdessä. Tanssimme ja laulamme. Emme kaikkia näitä läheskään joka päivä, mutta riittävästi jotta uskon heidän taitojensa karttuvan ja kehittyvän. En ota arjesta stressiä tai tee touhuamisesta suorituspaineita itselleni. Eivät he ole ensimmäiset kotihoidossa olevat lapset, kyllä he tulevat koulussa pärjäämään.

Rankkoina päivinä mietin, että hitto kun piti jättää isot tytöt kotiin. Olisi niin helppoa jos joku muu kasvattaisi heitä edes muutaman kerran viikossa. Vaan sitten mietin, miten rikasta meidän arki kuitenkin yhdessä on. Meillä on ihanaa, vaikka välillä otammekin yhteen ja kasvatus tuntuu kaikelta muulta kuin palkitsevalta tai helpolta. Haluan silti uskoa vahvasti siihen, että lapseni sekä minä saamme tästä jotain enemmän kuin päiväkotiarjesta.

Ei tämä helppoa aina ole, mutta kaiken vaivan arvoista. Enkä oikeasti tiedä olisiko yhtään sen helpompaa herättää, pukea ja raahata isompia lapsia aamuisin päiväkotiin ja sitten hakea kun aika on oikea. Varsinkin, kun viemiset ja tuomiset olisivat aina minun kontollani.

Välillä olen valmis raahaamaan nuo kaksi uhmaavaa tappelupukaria naapurin oven taakse ja jättämään siihen. Suurimmaksi osaksi he kuitenki ovat hyvin helppoja ja kilttejä lapsia. He leikkivät hienosti keskenään ja auttavat minua vauvan kanssa. He ihan selvästi nauttivat tästä meidän arjesta, vaikka välillä luulen heidän kyllästyneen minuun.

Toivon kovin, että nämä kuukaudet - ehkä jopa vuodet - jotka vietämme yhdessä kotona tekevät meidän suhteelle vain hyvää ja luovat aina vain vahvemman ja vahvemman siteen meidän välille. Toivon, että voin antaa heille tasapainoisen ja kiireettömän lapsuuden. Toivon, että tällä kotona vietetyllä ajalla on heille ainoastaan positiivinen vaikutus. Vaikka minä harmaantuisin ennen kuin täytän kolmekymmentä tai kompastelisin - rintojeni lisäksi - silmäpusseihini. Jokaisella pilvellä on hopeareunus, joten loppuun voin kai todeta että eipä se arki tästä ainakaan helpotu kun työelämään palaan. Sitten on edessä kaikki tämä mitä nyt, plus työt. Että niin, mennään sillä asenteella että lomallahan tässä ollaan.

Vaikka juonkin kahvini neljän desin erissä ja unohdan useimmiten harjata hiukseni.

Uutta äidin vaatekaappiin ruokaostoksilta!

R-A-K-A-S-T-A-N Lidlin vaatteita! Ne eivät ole hinnalla pilattu ja hinta-laatusuhteeltaan loistavia. Ne ovat yleensä aika reilua kokoa - joten tunnen itseni hyvin timmiksi kun L koon sijaan valitsen ämmän - ja muutenkin istuvat hyvin päälle. Lidliin tulee usein myyntiin sellaisia ihan tavallisia, mukavia kotivaatteita.

Voisin valehdella, että bongasin tämän mekon kesken ruokaostosten, mutta todellisuudessa keskitin eiliset ostokset Lidliin, kun tiesin näiden mekkojen tulevan myyntiin. Tämän "tylsän" tummansinisen lisäksi siellä oli tosi kivoja värejä ja kuoseja - niin maksimekkoina kuin haaremihousuina - mutta tiesin yksivärisen ja synkän olevan sopivampi vaatekaappiini. Hinnaksi tuli hurjat kahdeksan euroa.

Seuraavaksi lähden metsästämään mukavia ja tukevia imetysliivejä! Vinkkejä otetaan vastaan! Nimittäin otin eilen jo asukuvat, mutta karun tissitodellisuuden ja imetysliivien tukemattomuuden takia oli pakko pikaisesti napata aamulla uudet. Vaikka imetys ihanaa onkin, niin kieltämättä odotan sitä aikaa kun voi pukea mukavat ja tukevat liivit päälle!

Prinsessa-lehden paras kohta oli sana p***a

Silmäni osuivat muutama viikko sitten prinsessa-lehden tarjoukseen. 6kk lehti alle kolmekymppiä ja kivan näköinen kirjakin vielä kaupan päälle. Pistin tilaukseen ja ajattelin, että jes! Tästä tulee niin kiva yhteinen hetki kerran kuussa tyttöjeni kanssa.

Ensimmäinen lehti tipahti luukusta tällä viikolla ja voi sitä riemua! Paras osio oli totta kai muovinen taikasauva, sellainen jokaisen äidin lemppari tilpehööri muovisauva joka hajoaisi heti ensimmäisen tunnin aikana. Tai ainakin niin luulin, että se olisi lehden paras osio. Olin kuitenkin väärässä.

Istuimme sohvalle vieretysten lukemaan lehteä. Toinen tyttö toiseen kainaloon, toinen toiseen. He kuuntelivat ja katselivat tarkkaavaisina, kunnes tuli tarina Tähkäpäästä. Tähkäpään liskoystävän nimi nimittäin oli Pascal.

Äiti sen nimi on paska! Molemmat lausuivat hivenen kikattaen, silmät aivan lautasina. Sellainen pieni häähää voinpas sanoa tämän ääneen -virnistys naamalla. Ihan muutaman kerran puhuimme asiasta sen yhden pienen tarinan aikana. Joka kerta, kun sanoin sanan Pascal, niin tytöt hihittivät. Ihan samalla tavalla, kun silloin kuin ala-asteella bongattiin bilsankirjasta sanat tissi tai pippeli. Hih kerrakseen.

Edelleen tyttäreni tulevat kirkkain ja innokkain silmin luokseni kysymään äiti, mikä tuon liskon nimi olikaan? Ja sitten hihitetään. Aivan kuin he eivät mukamas muistaisi nimeä. Yritän tietenkin kerätä kaiken pokkani ja olla mahdollisimman neutraali. Ehkä vielä jonain päivänä se menee ohi. Vaikka toisaalta edelleen tuhannen katselukerran jälkeen he jaksavat tietyssä kohtaa Frozenia huutaa Äitiiii Hansilla on pippeli. Kiitos Disney ja pullottavat housut.

Ehkä tämä vielä menee ohi. Kunnes tulee uusi prinsessa-lehti. Saattaa toivoa, ettei ihan jokainen lehti sisällä Pascalia. Varsinkin, kun taaperon suusta se kuulostaa Paskaaaa eikä Pascal. Mutta eipä vedä vertoja sille, kun esikoisemme oppi puhumaan. Hän istui kauppareissulla kärryissä ja huusi koko ajan ittu, ittu, ittu. Tarkoittaen totta kai sitä, että hän istui. Saattoi minun poskiani hieman punoittaa ja ihmisten päät kääntyä.

Me olemme täydellinen perhe ilman poikia

Ensimmäinen tyttö. Toinen tyttö. Kolmas tyttö. Meidän tyttötrio. Niin täydellinen, niin upea. Minä kerron aina ylpeästi olevani kolmen tytön äiti. Rakastan kolmea tyttöäni ja vaikka sukupuolella ei olisi ollut väliä, olen onnellinen että he kaikki kolme ovat tyttöjä. Tyttötrio, kyllähän se nyt kuulostaakin kerrassaan niin upealta. Ja sitten tulee joku joka ottaa asiakseen sanoa, että kyllä te nyt vielä yhden pojan tarvitsette.

Muistan, kun kerroin täällä blogin puolella kolmannen lapsen haaveista. Miehesi haluaisi yhden pojan? Ei, kyllä me molemmat ihan lapsi halutaan.

Raskausaikana sain kommentteja, että olisipa kolmas nyt poika. Kyllä jokainen perhe nyt yhden pojan tarvitsee! Yksi lause, joka sanottiin surkutellen miehelleni rakenneultran jälkeen, on piirtynyt muistiini ikuisesti. Se tuntui siinä hetkessä niin kurjalta. Noh, kyllä sinä vielä sen yhden pojan joskus saat. 

Poikia tai tyttöjä, mitä väliä? Uskon, että jokainen vanhempi rakastaa lastaan sukupuolesta riippumatta. On totta, että toivoin kolmannesta lapsesta tyttöä. Kolme tyttöä tuntui ajatuksena mahtavalta, mutta oikeasti toive oli vain käytännöllisyyden vuoksi. Vaatteiden ja lelujen kierrättäminen saattaisi olla helpompaa kolmen tytön kanssa. Ja kahden tytön jälkeen en osannut kuvitella itseäni pojan äidiksi. Tyttö oli jo tuttu ja turvallinen.

En käsitä ihmisten röyhkeyttä. Ei kaikkea tarvitse sanoa ääneen. Poikien äidit kuulevat voivoittelua tytön puuttumisesta, tyttöjen äidit kuulevat voivottelua poikien puuttumisesta. Lapsia voi olla liikaa, liian vähän tai muuten vain perhe ei istu stereotyyppiseen äiti, isi, poika ja tyttö muottiin. Kuinka moni perhe oikeasti todellisuudessa on tuon mielikuvan mukainen? Kaksi lasta, tyttö ja poika. Sekä isi ja äiti.

Meidän perhe on täydellinen juuri näin. Kolmen tytön kanssa. En osaa kuvitella tai toivoa mitään muuta. Elämä kolmen tytön kanssa saattaa olla pinkkiä, glitteriä ja röyhelöitä. Mutta myös kaivinkoneita, rekkoja ja junaratoja. Itse en todellakaan koe jääväni paitsi mistään, koska meillä on perheessä vain tyttöjä. Päinvastoin. Minä olen saanut jotain aivan upeaa elämääni kolmen tytön muodossa. On todella surullista ja jopa suututtavaa ajatella, että jonkun mielestä meidän perheestä puuttuu jotain.

Erityisesti minua surettaa, kun osa ihmisistä tuntuu ajattelevan mieheni elämän olevan ihan kamalaa, koska hän ei saanut sitä poikaa. Mutta hän sai kolme aivan upeaa tyttöä. Ja rakastaa heitä enemmän kuin mitään tässä maailmassa.

Minulle on oikeastaan ihan sama mitä ihmiset ajattelevat. Minä ja me olemme juuri täydellinen perhe näin. Mutta aina välillä ihmettelen miten vaikeaa ihmisten on välillä pitää ajatuksensa omana tietonaan? Asiat kun voi esittää myös kauniisti. Tai sitten jättää kokonaan esittämättä. On ihan eri asia kysyä, toivoitko poikaa kun voivotella sitä ettei sitä poikaa perheessämme ole.

En ole keksinyt vielä yhtään asiaa jonka kokemisen menettäisin tai joku muu menettäisi sen takia, että perheeseen on syntynyt vain yhtä sukupuolta olevia lapsia. Me kuitenkin elämme 2000-luvulla.

Mistä on pienet tytöt tehty? Kahdesta sukusolusta.

Mistä on pienet pojat tehty? Kahdesta sukusolusta. 

Meidän perheessä on kolme lasta. Yksi liikaa, jos on yleistä mielikuvaa uskominen. Ja he kolme ovat tyttöjä. Ei poikia ja tyttöjä, vaan pelkkiä tyttöjä. Kolmen tytön kanssa me emme jää mistään paitsi, vaan päinvastoin. Olemme saaneet kolme kertaa elämäämme jotain upeaa ja ihanaa.

Postaukseen sain idean Jonnan sekä Jasminin blogeista, joissa he käynnistivät tempauksen näyttääkseen, että täydellisiä perheitä on monenlaisia. He haluavat rikkoa sen ajatuskuplan, että täydellinen perhe olisi juuri se mainoksissa näkyvä äiti, isi,tyttö ja poika perhe. Kun jokainen perhe on täydellinen. Juuri sellaisena kuin se on. 

5 kk neuvolakuulumiset, vauva on kutistunut!

Me kävimme tänään Ilonan neuvolassa. Viime viikolla tuli täyteen 5 kuukautta, joten vuorossa oli taas neuvola. Ja rokotukset. Onneksi nyt tulee taas pidempi tauko niihin!

Me pääsimme Ilonan kanssa kahdestaan neuvolakäynnille, kun äitini tuli isompien lasten seuraksi meille. Muuten olisimmekin joutuneet peruttamaan koko käynnin, isommat lapset ovat napanneet jostain flunssan itselleen.

Höpöttelimme terkkarin kanssa niitä ja näitä meidän kuulumisista. Kerroin, että olemme aloitelleet kiinteitä, mutta hitaalla tahdilla mennään koska mihinkään ei ole kiire. Juttelimme Ilonan nukkumisesta ja meidän perhepedistä. Pikkuhiljaa kannattaisi kuulemma totutella omaan sänkyyn josko yöheräämiset hieman rauhoittuisivat kun en tuoksuisi siinä vieressä. Olisihan se ihanaa jos näin kävisi, mutta minä en kyllä ihan siihen usko. Joka kerta kun Ilona yöllä herää, niin hän oikeasti syö eikä vain lussuta tissillä. Silti pakko kai se on kokeilla edes yhden yön verran. Vaikka toisaalta en tiedä miten se auttaa, kun se sänky siinä sivulaitana on. En halua luopua läheisyydestä, mutten myöskään pistäisi pahakseni vähän parempia yöunia.



Ilona näytti mittaustilanteessa heti konttausasennon ja puoli-istuvan asentonsa, kun kierähti mittauspöydällä heti ympäri. Ilona pisti pituuden mittauksen aikana kaikin voimin hanttiin ja mittaustulos olikin 2 milliä pienempi mitä viime kerralla. Eli meidän vauvamme onkin kutistunut! Ei vaan, viime kerralla oli eri mittaaja ja kun vielä lopuksi kokeilimme uudelleen oli kasvua tapahtunut kuitenkin 0,5 senttiä. Viime kerralla pituutta oli tullut yli kolme senttiä joten ehkä eri mittaaja tosiaan vaikutti. Tai sitten hän kasvaa vuorotellen painoa tai pituutta, nimittäin tällä kertaa reilu kuukaudessa painoa oli tullut hänen käyriinsä nähden hyvin, 800 grammaa! Neuvolakorttiin tuli seuraava teksti:

Aurinkoinen tyttö! Kasvaa hyvin. Kiinteiden maistelu aloitettu ja hyvin on maistunut. Hyvä motorinen kehitys, menee konttausasentoon ja pyrkii istumaan. Monipuolisesti ääntelee. Rokotettu.

Rokotteet totta kai aiheuttivat taas mielipahaa, mutta hyvin nopeasti hän rauhoittui syliini. Nyt vain odotellaan oireita. Viime kerralla ei oikein tullut mitään joten toivotaan samaa! Vielä ei ainakaan ole merkkiäkään, tyttö on ihan yhtä aurinkoinen ja sylinkaipuinen kuin ennenkin!

Seuraava neuvola onkin sitten tasan puolivuotispäivänä! Matildan 3-v neuvolan kanssa samaan aikaan. Hauska sattuma, että tytöillä on tasan 2,5 vuotta ikäeroa! Ja 36 minuuttia...