Se päivä, kun hän kivellä toista päähän kolautti.

Sulje silmät, sulje suu, sulje kaikki aistit niin tää helpottuu. Laske viiteen tuhanteen. Laske hartiat takas paikoilleen.

Luulen, että Haloo Helsingin hulluuden highway kappaleessa - josta kursivoidut tekstit on lainattu - on takana ehkä joku vähän syvempi merkitys, mutta minun mielestäni osa biisistä sopii niin maan perkeleen loistavasti äitiyteen ja vanhemmuuteen. Hullun hommaahan tämä on! Ja jos ei ole, niin hulluksi tämä tekee. 

Joskus minuun meinaa iskeä epätoivo, että en pysty, en kykene, en osaa, enkä jaksa. Jotakuinkin joka päivä ainakin kerran. Ihan sama, minä lopetan tämän niin sanotun kasvatuksen kun ei sillä kuitenkaan ole mitään merkitystä. Vapaa kasvatus kunniaan, perkele!

 Kuten tänään, kun toinen isommista rakkauden hedelmistä kolautti toista nyrkin kokoisella kivellä päähän. Vain siksi, kun se sanoin ettei mulla ole mekossa Elsaa ja siinä on. Are you kidding me!? Noup, tosissaan olivat.

Taas kuuluu pam pam. Sä kävelet pois. Tahdot yhden päivän ettei joku raivois.

Teki mieli huutaa. Olisin voinut itkeä ja nauraa samaa aikaa, todeta että ei tule mitään, pitäkää tunkkinne saatana. Sen sijaan keräsin hermoni, kaiken kasvatustaitoni minkä pystyin ja kävimme pitkän sekä hartaan keskustelun miksi ei, mitä olisi voinut käydä ja mitä sitten, jos tulee riitaa. Heti sen jälkeen, kun olin heittänyt kiven auton ovesta huitsin nevadaan, rauhoittunut ja rauhoittanut kaksi huutavaa lasta auton takapenkillä.

Keskustelu meni hyvin. Napakasti, mutta hyvin. Se ei ollut mikään pään silittely keskustelu, vaan ihan järkevää ja lapsentasoista puhetta sairaalareissuista ja niin edelleen. On asioita, joissa ei voi hyssytellä ja yksi niistä on tällaiset tilanteet, jotka huonolla tuurilla tai isomman lapsen voimalla olisi oikeasti voinut olla hengenvaarallinen. 

Molemmat tytöt rauhoittuivat kuuntelemaan lastenlauluja. Kotona halittiin, juteltiin vähän lisää tunteista ja juteltiin vähän lisää, kun kaikkien tunnekuohut olivat tasoittuneet. Päiväunien jälkeen mietin, että hitto. Ehkä minä pystyn tähän sittenkin. Ehkä vielä jonain päivänä voin sanoa että minä pystyin - mieheni kanssa tietenkin - kasvattamaan tähän maailmaan kolme vallan upeaa ihmistä. Tai ainakin yritimme parhaamme.

Hullun hommaa ja niin puuduttavaa välillä. Joku sanoo ettei kotiäitiys ole työtä. Ei olekaan, koska työstä saa lomaa! 

No saanhan minäkin, huomenna on äidin vapaailta. Ja minä todellakin ansaitsen sen. Ja oikeastihan suurin osa meidän päivistä on ihanaa ja rakkaudentäyteistä. Meillä on kotona kolme aivan ihanaa lasta, mutta kuten jokainen vanhempi tietää, tuo ne ihanat lapset mukanaan myös niitä ei niin ihania asioita. Välillä on päiviä, kun tuntuu ettei tytöt tee muuta kuin tappele. Ja välillä on päiviä, kun mietin että menisihän tässä helposti vielä neljäskin. Ehkä nämä tällaiset kivenheittopäivät ovat universumin tapa muistuttaa minua asiasta nimeltä ehkäisy? Hah.

Haastetta elämään sanoi Laura ja kolme lasta halusi. Väitetään, että vauvavuosi on rankka. Toki, mutta ei nuo kaksi vanhempaakaan uhmansa kanssa helpolla päästä. 

Onneksi on perjantai. Pussi irtsareita (vai irttareita?) ja sauna. Sitä ennen kuitenkin kunnon hikilenkki jossa annetaan päivän henkiselle rasitukselle selkään. 

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät. Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät. Suljet silmäsi ja hengität, kyllä kaikesta sä vielä selviät. Joku voimas (tai hermos..) vei vaik sä huusit ei tää on hulluuden highway.

Tuotetorstai: Marsupi,vauvan kantovälineistä paras!

Tuotetorstai on postaussarja joka ilmestyy blogissa torstaisin. Tuotetorstaissa esitellään minun ja meidän perheen luottotuotteita, hyviä hankintoja ja kokemuksia. Vauvatarvikkeista kosmetiikkaan ja siivoustarvikkeista vaatteisiin. 

Edelleen kahdeksan kuukauden jälkeen rakastan tätä kantovälinettä. Edelleen kahdeksan kuukauden jälkeen se on meillä käytössä lähes päivittäin! Se on helppo, todella helppo. Se on nopea. Ja ennen kaikkea ihan älyttömän mukava päällä!

Marsupi ei ole kantoreppu eikä kantoliina, vaan pikaneliöliina. Se kiinnitetään tarroilla, ja epäilyksistäni huolimatta Marsupin tarrat ovat edelleen hyvässä kunnossa näin kahdeksan kuukauden jälkeen. Kirjoitin aikaisemminkin jo Marsupista, mutta ajattelin päivittää vähän kuulumisia nyt hieman isomman lapsen kanssa.

Oikeasti tämä on meidän arjen pelastus, edelleen. Erityisesti näinä viikkoina, kun Tino tekee iltavuoroa ja hoidan tyttöjen iltatoimet yksin. Hampaita tekevä ja väsynyt vauva sekä kaksi iltapalaa tarvitsevaa isompaa lasta olisi kaaos ellen saisi kiikuttaa pienintä kyydissä. Ja juuri viimeksi edellisiltana hän nukahti Marsupin kyytiin, niin hyvä siinä on olla.

Marsupi on ehdoton myös lasten ulkoilussa. Olemme käyneet sen kanssa paikoissa, joihin rattailla ei pääse. Esimerkiksi pienellä vaelluksella, metsässä ja leikkipuistoissa. On ehdottomasti helpompi kantaa kuin yrittää päästä vaunuilla joka paikkaan. Tykkään myös siitä, että kantaessani käteni jäävät vapaaksi isommille lapsille esimerkiksi parkkipaikalla.

Hintalaatu suhde on mielestäni edullinen tässä kantovälineessä. Se maksaa 69 euroa  ( saa tilattua esimerkiksi täältä ) ja on meillä ainakin ollut koko rahan arvoinen. Ainut miinus jonka tästä keksin on se, että mitä enemmän kantajalla on vaatetta Marsupin alla sitä vaikeampi se on saada mukavasti päälle. Tämä ongelma kyllä taitaa olla aikalailla melkein minkä tahansa kantovälineen kanssa.

Oma Marsupini on kokoa M ja oikein sopiva tälläiselle 169 senttiselle ja 74 kiloiselle.

Ehdottomasti suosittelen!

Elämä on siitä ihanaa, että se harvoin menee niin kuin suunnittelee

Tiedättekö. Usein me ihmiset ajatellaan, että suunnitelmien meneminen päin mäntyä on jollain tapaa huonoa. Netti on täynnä tsemppi aforismeja niille joiden elämä ei ole mennyt kuten on suunniteltu. Kun yksi ovi sulkeutuu, aukeaa ikkuna jossakin. Ja mitä näitä kliseitä nyt on. Pakko kuitenkin todeta, että ne aforismit ovat oikeassa. Ainakin minun kohdallani. Nimittäin minä en todellakaan suunnitellut tällaista elämää jota nyt elän.

19-vuotias minä oli vannonut ettei koskaan hankkisi lapsia. Mietin miten vanhemmat ovat jumissa elämässään, miten kurjaa on työpäivän jälkeen tehdä jonkun muun ehdoilla jotakin. Ja sitten, sitten se ovi nuoruuteen sulkeutui ja ikkuna vanhemmuuteen avautui. Nyt noita niin sanottuja ikkunoita on kolme enkä osaa kuvitella edes millaista elämäni olisi ilman heitä.

Elämä olisi luultavasti vapaampaa. Mutta samalla myös tylsää. Jos vahinkoa ei olisi sattunut, en tiedä osaisinko vieläkään kaivata omaa perhettä. En tiedä olisiko meidän parisuhteemme pysynyt kasassa ilman maailman vahvinta liimaa, lapsia. Toisaalta parisuhteen rakentaminen ja hoitaminen olisi varmasti ollut helpompaa ilman raskaushormoneja ja jatkuvaa univelkaa.

Kuudessa vuodessa on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Niin lyhyt aika ja elämäni on mennyt aivan päälaelleen. Aika tarkkaan kuusi vuotta sitten oli päättymässä koko teini-ikäni kestänyt parisuhde. Olin ostanut ensimmäinen oman asuntoni ja viikonloppuisin tanssin sekä biletin minkä kerkesin. Sitten tuli tipaton tammikuu. Hänen TJ 0 ja kolmen viikon tapailu. Ja se kuuluisa plussa.

Rankat ja tapahtuma rikkaat kuusi vuotta. Mutta uskon, että jokaisella tapahtumalla on ollut tarkoituksensa sekä syynsä sille, että tässä sitä ollaan. Olen kiitollinen ettei elämä mennyt kuten suunnittelin. Vaikka eihän niitä suunnitelmia järin ollutkaan. Ellei seuraavan viikon bileseuran ja etkojen suunnittelua lasketa.

Välillä kriiseilen hieman, kun ovi nuoruuteen sulkeutui aika äkillisesti ja lopullisesti. Mutta ilman sitä en olisi tässä. Väsynyt, likaisella tukalla ja silmäpusseilla varustettu ja viinilasin tarpeessa olevia kolmen tytön äiti.

Rankkaa, mutta niin onnellista. Ja aivan täysin jotain muuta missä kuusi vuotta sitten kuvittelin kaksvitosena minun olevan.

Kun elämä antaa sitruunoita tee niistä mehua. Vaikka kyllä tämä kolmikko on enemmänkin maailmanluokan kuplivaa kuin mehua.

8 kuukautta

Hän on maailman aurinkoisin.

Hänellä on kolme hammasta.

Hän harjoittelee omassa sängyssä nukkumista sekä tuen kanssa seisomista.

Hän ei suostu syömään ellei ruoassa ole klimppejä.

Hän rakastaa leipää.

Hän rakastaa siskojaan. Ilman siskoja on tylsää!

Hän rakastaa tissiä. Erityisesti öisin...

Hän nukahtaa mielellään isin syliin.

Hän syö kaiken mitä eteen sattuu.

Hän osaa näyttää kieltä.

Hän rakastaa kylpemistä.

Hän vihaa pukemista.

Hän jokeltelee ja höpöttelee paljon. Sana äitikin on kuultu, muttei ehkä sanan tarkoituksessa vielä.

Hän itkee ja huutaa autossa ellei sattumoisin nuku.

Hän konttaa kovaa vauhtia ja tutkii kaikki kodin nurkat.

Hän rakastaa hampaiden pesemistä.

Hän on 8585 grammaa painava ja 69,7 senttiä pitkä.

Hän on meidän rakas Ilona. Meidän kasikuinen. 

Joskus olen kateellinen, koska puolisoni saa olla töissä

Pakko myöntää, että joskus minä olen kateellinen puolisolleni. Kateellinen siitä, että hän saa olla töissä eikä joudu olemaan koko ajan lasten kanssa kotona. Jep, että sellainen päivä tänään takana.

Kolmevuotias uhmailija joka huusi tänään 15 minuuttia, koska en suostunut viemään hänen purkkaansa roskiin. Hän istui sylissäni parin metrin päästä roskiksesta. Melkein viisivuotias esiteinin käytöstavoilla varustettu pikkuaikuinen. Uhmaa käskyjä minkä kerkeää ja vain pyörittelee silmiään ja naureskelee kehotuksilleni, uhkailuilleni tai miksi niitä nyt sitten haluaa kutsua. Kasvatukseksi vaikka, näin kavereiden kesken.

Sitten vielä vauva joka valvottaa yöt, tekee hampaita ja on liimattu syliin illan viimeiset tunnit.

Ja se perheen onnekas osapuoli ajelee täydessä rauhassa rekkaansa tuolla jossain ja tulee yöllä rauhalliseen kotiin nukkumaan. Saa nukkua aamulla pitkään ja sitä rataa. Lisätään se vielä, että lapsilla totta kai on häntä kova ikävä ja nekin kiukut minä saan niskaani. Ei mene tasan onnen lahjat, siltä se juuri nyt tuntuu.

Oikeasti kotona on ihanaa, mutta välillä olisin ihan valmis vaihtamaan paikkaa paremman puoliskoni kanssa. Voi, että miten minä nauttisin siitä 10-12 tunnin rauhasta. Okei on öljykuskin työ ehkä muutakin kuin radion kuuntelemista ja lounaita joita kukaan ei mukamas keskeytä, mutta ymmärrätte kenties pointtini.

Oikeasti en vaihtaisi paikkaani hänen kanssaan, kotona on ihanaa. Kotiäitiys on ihanaa. Paitsi, että tänään vaihtaisin paikkani hänen kanssaan. Ja joskus muinakin päivinä. Kotona on rankkaa. Todella rankkaa. Ainakin joskus.

Loppuun vielä ripittäydyttävä siitä, että huomaan joskus lapsellisesti toivovani lasten olevan aivan mahdottomia kiukkupellejä, kun on isin vuoro olla se ainut vanhempi. Kuten tulevana lauantaina, kun äiti lähtee kaverin järjestämiin olympialaisiin. Salaa toivon (okei ehkä en enää niin salaa kun kerron sen täällä), että lapset tappelevat ja ovat mahdottomia. Vain jotta toinen tietää miten rankkaa täällä kotonakin voi olla.

Tiedän, aika lapsellista. Mutta samalla niin virkistävä ajatus. Hahaa siitäs saat! Ei kai (eipä...). Tietäähän hän millaista tämä härdelli täällä on.

Rakastan lapsiani enkä vaihtaisi kotiäitiyttä tällä hetkellä oikeasti mihinkään (mitä nyt maanantait voisin skipata…). Ihan vain loppuselvennykseksi, jos jonkun kukkahattu lähti kiristämään ja sormet googlettavat "lasun tekeminen bloggaajasta" lausetta.

Kotiäitiys ei ole aina kivaa. Tai äitiys ylipäätänsä. Se joka väittää muuta, valehtelee. Joskus on ihan ok toivoa, että olisi jossain muualla kuin kotona. Ja se on voitava sanoa ääneen.

Nyt kun lapseni nukkuvat he ovat ihan hirveän ihania ja suloisia otuksia. Katsotaan mitä mieltä aamulla olen, kun on taas kiire kerhoon ja kaikkia väsyttää. Eniten minua. Perheen suurinta kiukkupyllyä. 

Meillä lapset saavat pukeutua juuri niin kuin haluavat

Meidän tytöt saavat aika vapaasti pukeutua niin kuin haluavat. Ohjaan ja ohjeistan, mutten kiellä ellei ole aivan pakko. He saavat valita heistä parhaat vaatekappaleet, ne kauneimmat. Vaikka ne joskus sattuisivatkin äitiä silmiin.

En ole kovinkaan tarkka vaatteista tai seuraa kuuminta muotia. Mutta esimerkiksi kahden täysin eri kuosin tai värin yhdistäminen on niin kaukana minun lempijutuistani, kun vaan vaatteiden kohdalla voi olla. Ja juuri ne tuntuu olevan lasteni mielestä parhaat. Ja minun on vain hyväksyttävä tämä asia.

Okei myönnetään, joskus minä saatan yrittää vaivihkaa ehdottaa jotain muuta vaihtoehtoa. Josko kuitenkin laittaisit tämän tuon sijaan...Yleensä vastaus on tiukka ei. Ja sitten se on ei. Minulle on nimittäin tärkeää, että lapset saavat toteuttaa itseään vaatteiden kautta.

Luulen tämän juontavan juurensa siitä etten muista koskaan omien vanhempieni koskaan "pakottaneen" minun vaihtamaan vaatteitani ennen ulos lähtemistä. Olen saanut aika vapaasti toteuttaa itseäni vaatteiden kautta ja mielestäni se on tärkeää ihan pienestä ihmisestä lähtien. Toki järjen, sään ja tapahtuman rajoissa. Meidän vanhempien on joskus puututtava vaikkei tahtoisi. Esimerkiksi, kun keskimmäinen lapsemme oli lähdössä ristiäisiin Elsa mekossa ja kesähelteeseen karvalakki päässä.

Ulkonäköpaineet alkavat jo kovin nuorena, enkä usko sen edesauttavan asiaa jos koko ajan puuttuisin heidän vaatevalintoihinsa. Heidän mieltymyksenä ovat osa heitä jo ihan pienestä pitäen.

Toki pienten lasten vanhempien on helppo vaikuttaa lastensa vaatteisiin, eiväthän he itse kaupasta niitä vaatteita osta. Mutta vaikka minä en niin välittäisi ainaisesta Frozen logosta jokaisessa mekossa, silti huomaan kiikuttavani aina kun mahdollista ne Elsakuosit ja painatukset kotiin. Koska tiedän niiden vastaanoton ja käyttövarmuuden olevan sataprosenttia.

Kerran nimittäin tuhlasin rahani yhteen ihanaan ja aika hintavaan mekkoon. Sitä ei ikinä käytetty. Rahat meni kankkulan kaivoon.

Minä en anna muiden vaikuttaa omiin vaatteisiini. Miksi tekisin niin lasteni kohdalla?

Jos minun on pakko puttua niin puutun. Joskus silmiäni sattuu liikaa ja yritän hellästi ohjata oikeaan suuntaa. Mutta useimmiten suljen silmäni ja hymyilen. Unohdan vaatteet ja nautin siitä tärkeimmästä. Niistä upeista pienistä naisista joita talossani kasvaa. Nimittäin ne vaatteet ovat osa heitä. Juuri sitä mitä he ovat ja haluavat. Ja niin sen kuulukin olla!

Miten paljon teillä lapset saavat vaikuttaa vaatteisiinsa? 

Raskauskuvaus maalaismaisemissa

Elämäni ensimmäiset raskauskuvaukset joiden kohteena oli joku muu kuin minä, mahani sekä kaukolaukaisin. Olen ohimennen maininnutkin täällä blogin puolella, että minusta tulee ensimmäistä kertaa täti tänä syksynä. Itse asiassa hetkenä minä hyvänsä. Täysiaikaisuus on saavutettu, mutta tsemppaavana siskona olen sanonut, että ainakin neljä viikkoa vielä. Koko rahan edestä, eikö vain!

Olen pikkuhiljaa kiinnostunut enemmän valokuvauksesta ja opetellut kameran säätöjä sekä muokkausta, jotta löytäisin sitä omaa tyyliä. Joku kurssikin valokuvauksen parissa kutkuttaisi, mutta koska kuvaan vain tänne blogin puolelle ja omaksi - sekä tuttujen - iloksi, saa se odottaa vähän rauhallisempaa elämäntilannetta. Ja kai tämäkin on asia jonka oppii parhaiten tekemällä sekä keskittymällä. Vaikka vuosia olen omistanut kunnon kameran sekä muutaman objektiivin, niin vasta hetki sitten vaihdoin automaattiasetukset puoliautomaatteihin ja lueskelin mitä ihmettä tarkoittaa aukot, isot ja niin edelleen.

Huomenna jatketaan kuvausten parissa. Odottajan eli siskoni mielessä on kuulemma kasapäin erilaisia ideoita ja vaatteita. Nämä kuvat otettiin äitini pihalla maalaismaisemissa. Muokkaukset tein ihan kännykkäsovellus snapseedin avulla!

Tuotetorstai: Joe Blascon 60 euron meikkivoide, koko rahan arvoinen.

Tuotetorstai on uusi postaussarja joka ilmestyy blogissa torstaisin. Tuote torstaissa esitellään minun ja meidän perheen luottotuotteita, hyviä hankintoja ja kokemuksia. Vauvatarvikkeista kosmetiikkaan ja siivoustarvikkeista vaatteisiin. 

Minä olen aina ollut huono kosmetiikkaosastolla. Teen mielihaluhankintoja ja kosmetiikkakokeiluja, jotka yleensä päätyvät siihen, että hankitut tuotteet makaavat kaapin perukoilla. Olen ihan markettikosmetiikan kuluttaja, ja kallein hankintani on ollut parinkympin meikkipuuteri. Siksi tekikin pahaa lähteä kokeilemaan kehuttua, mutta aika hintavaa Joe Blascon meikkivoidetta.

Kesällä kaipasin jotain kevyttä mutta peittävää. Tuote ei saisi sisältää hajusteita, koska herkät kasvoni ei niitä kestä, iho kuivuu hajusteista. Halusin peittävyyttä, koska naamatauluni on punainen couperosan takia.

Meikkivoide kuulemma on helppo ja nopea levittää. Pieni määrä riittää, joten 60 euron kerta hinta ei ole paha, koska purkista pitäisi riittää melkein vuodeksi. Jos joka päivä meikkaisi. Kuuluu allergia-portaaliin. Pysyy hyvin ja on kevyt iholla. Ja kuitenkin hyvin peittävä. Aikamoisia lupauksia eikö?

Kuvissa toinen puoli kasvoista on meikattu meikkivoiteella ja toinen ei. Eikö peitäkkin aika hyvin? Ja meikkivoidetta on oikeasti todella vähän, eli runsas pigmentti ei ole mitään huhupuhetta!

Suuria lupauksia kyllä, mutta voin todeta, että jokainen niistä pitää paikkansa näin parin kuukauden käytön jälkeen. Todellakin nopea levittää - arjessa ei kaipaa edes puuteria - , vaikka tuotetta on käytetty purkista ei se juurikaan näy eli kyllä on riittoisaa, ihoni ei ole reagoinut ja punakka couperosa menee todella loistavasti piiloon. Silti olo tai lopputulos ei ole "pakkelimainen" tai tönkkö. Meikkivoide pysyy hyvin ja sen poistaminen kookosöljyn avulla sujuu helposti. Juttujen mukaan ilmeisesti juurikin meikkivoiteen poistaminen voi olla ongelmallista ellei ole kunnon putsaria. Kookosöljy toimii paremmin kuin hyvin!

Että suosittelen. Ehdottomasti. Olen aivan rakastunut ja tämä tuote on tullut jäädäkseen. Ostin omani Sokokselta koska halusin myyjältä kunnon avun oikean sävyn valitsemiseen, mutta netistä saa 20 euroa edullisemmin esim täältä. Aion itse tilata tuolta, kunhan tämä joskus loppuu. Kun nyt oikean sävynkin tiedän!

Oikeasti paras kosmetiikkahankintani ikinä. Kahta en vaihda ja toinen niistä on Turun sinappi, kuului vanha mainoslause. Olkoon tämä sitten se toinen!

Se hetki kun toivot ettei lapsesi osaisikaan puhua.

Long time no see! En olekkaan pitkästä aikaa kertoillut lastemme parhaita letkautuksia. Täältä taas pesee! Ja tämän linkin takaa löytyy kaikki vanhat postaukset!

Tähkäpää ja hänen uskollinen ystävänsä Pascal. Hitti, niin hitti meidän perheessä. Koska paska...Tai siis Pascal.

Eräs päivä puhuimme tyttöjen kanssa pihalla Tähkäpäästä ja Pascalista. Tytöt jälleen kerran hihittelivät nimeä ja tunkivat sen joka paikkaan. Kun isi lähti sisälle käymään, huusi neljävuotiaamme niin, että koko kylä raikasi:

Iskä meneks sä paskalle!?

Rakkaat naapurit, hän vain tarkoitti että meneekö isi Pascalille kylään. Suomenkielen taivutus on haastavaa, kyllä te tiedätte.

Ehkä viidentoistavuoden päästä tuo sinisilmäinen Pascal selitys ei mene enää läpi. Mutta vielä menee, vielä menee.

Vauvalle unikoulua?

Väsynyttä tervehdystä täältä ruudun toiselta puolen. Miten teillä on nukuttu viime yö? Täällä heräillen ja imettäen, kuten aina. Meidän Ilona on aina ollut ihan hyvä nukkumaan. Sillä tavalla hyvä, että masuvaivoja ja sen sellaisia ei ole. Mutta edelleen iän lähestyessä kahdeksaa kuukautta, meillä syödään öisin aika tiuhasti. Olen pikkuhiljaa alkanut ajatella unikoulun mahdollisuutta? Mutta miten, miksi ja koska?

Meidän isommat tytöt ovat aina jättäneet itse yösyömisen pois. Muistaakseni molemmat siinä puolen vuoden paikkeilla. Ilona kuitenkin herää edelleen 2-6 kertaa yössä syömään, keskimäärä olisi varmaan sellainen kolme kertaa. Illalla menee iso annos puuroa, joten en tiedä voiko oikeasti olla tarvetta enää noin tiheälle yösyömiselle vai onko tissi vain totuttu tapa ja nukahtamiskeino?

Entä jos aloitamme unikoulun, olisiko siinä samalla hyvä opettaa omaan sänkyyn? Onko unikoulua edes mahdollista suorittaa jos olemm perhepedissä ja se tissi on siinä kuin "tyrkyllä" koko ajan?

Ja kun toisaalta tuntuu, että kahdeksan kuukauden ikäinen on vielä niin pieni. Onko unikoulu liian aikaista tai turhaa? Voiko se edes onnistua näin pienellä? Vai odotammeko sinne lähemmäs vuoden ikään?

Sinällään ei ole mikään kiire, levottomana nukkujana olen tottunut yöherämisiin läpi elämäni. Tuollainen kolme herätystä menee vielä ihan kivasti ja univelka ei niin paina, mutta kieltämättä kun tuossa pari viikkoa heräiltiin 45 minuutin- tunnin välein alkoi "hivenen" jo väsyttämään. Syynä oli hampaat ja vauvarokko. Nyt viime yönä syötiin taas 4-5 kertaa, en pysynyt laskuissa ja jukra miten väsyttää!

Niin sekin vielä, mistä ihmeestä minä tiedän koska täällä vain lussutellaan tissiä ja koska se oikeasti on vauvalle tärkeä tuki ja turva esimerkiksi hampaiden kiupuiluihin? Tunnetusti kun tämä vauvavuosi on täynnä niitä vaiheita.

Oikeastaan oma motivaationi unikoululle ei ole kovinkaan suuri. Tissillä on niin helppo hiljentää toinen. Pelkään, että entä jos heräilyt jatkuu unikoulusta huolimatta, mutta tissi ei vaan tainnuta toista enää unille vaan kukumme öisin? Ei kiitos. Toki minulle kelpaisi paremmat yöunet, mutta ehkä odotamme vielä pari kuukautta. Ellei yöt nyt ihan pelleilyksi mene.

Tänään aloitin testaamaan teoriaa, että jos kiinteät vie maidolta paljon tilaa syö vauva usein öisin. Nimittäin tissi maistui eilenkin vähän huonosti ja viime yönä vain syötiin. Joten tänään olen antanut enemmän tissiä, vähemmän kiinteitä. Katsotaan onko mitään vaikutusta. Vai herätäänkö kenties ensi yönä vielä useammin syömään...

Niin. Jokatapauksessa päädytään me mihin tahansa lopputulemaan tämän unikoulun kanssa niin kuulisin mielelläni teidän kokemuksia. Minkä ikäiselle, millainen ja miten onnistui? 

Juoksukoulu etenee! Mitä sen jälkeen..?

Kahdeksas viikko sohvaperunan juoksukoulu on melkein pulkassa ja voi jestas mikä fiilis minulla on! Niin mahtavaa!

Olen orjallisesti noudattanut juoksukoulun ohjelmaa ja oma kehitys on ihan huikeaa. Melkein viikon tauko tuossa elokuun alussa tuli flunssan takia, mutta muuten ohjelma etenee oikein hyvin. Ensimmäisellä viikolla muutaman minuutin juoksu tuntui raskaalta ja tällä viikolla juoksin 5 kilometriä alle 25 minuutin ajassa. Olen niin ylpeä itsestäni!

Montaa viikkoa ei ole enää jäljellä ja mietin, että mitä sitten? Olen tykännyt juoksukoulun ohjelmasta ja valmiin ohjelman kanssa on oikeasti tullut tehtyä ja mentyä, kun kerran ohjeet sanovat niin. Mitä minä keksin, jotta jatkossakin on helppo suorittaa lenkit? Vaikka eihän tämä niin suorittamista enää ole, olen saanut takaisin sitä vuosia kadoksissa ollutta intoa liikuntaa kohtaan ja nautin lenkkeilystä tosi paljon! Ja fiiliksestä sen jälkeen.

Jokin tavoite minun on keksittävä itselleni. Olen miettinyt, että jos lähtisin juoksemaan tuollaista viiden kilometrin matkaa kolmisen kertaa viikossa? Tuo alle 25 minuutin lenkki oli todella kovatempoinen ja olin oikeasti väsynyt sen jälkeen. Jospa vielä jonain päivänä juoksisin 20 minuutissa 5 kilometriä tuosta vain, enkä olisi ihan loppu sen jälkeen? Siinä olisi tavoitetta.

Myös ajallisesti tuollainen alle puolen tunnin lenkki sopii oikein loistavasti tähän elämäntilanteeseen. Ehkä siis sellainen sitten? Tai sitten vain lenkkeilen. Kolme kertaa viikossa juuri niin pitkään kuin sillä hetkellä hyvältä tuntuu.

Seuraavaksi sitten ruotuun pitäisi laittaa (taas kerran...) ruokavalio. Perusainekset terveelliselle ravinnolle on kunnossa, mutta herkuttelen aivan liikaa. Oikeastaan joka päivä tulee syötyä "jotain pientä hyvää". Herkkupäivä kerran viikkoon, se taitaa olla tavoitteeni.

Sohvaperunan juoksukoulun ohjeet saat ilmaiseksi ladattua netistä. Googleta sohvaperunan juoksukoulu ja lataa ohjeet PDF tiedostona. Ohjelma kestää 11 viikkoa ja sen jälkeen pitäisi pystyä juoksemaan 10 kilometriä. Suosittelen kaikille! Ohjelma etenee pienin askelin ja ensimmäiset juoksuosiot kestävät vain muutaman minuutin. Minäkin olin aivan rapakunnossa edellisen raskauden 
jälkeen ja olen jaksanut jokaisen lenkin! 

Äitiyden zen saavutettu.

Minun piti tulla kirjoittamaan teille äitimaailman raadollisuudesta. Siitä miten taas kerran tuomitaan ja tapellaan. Mutta tiedättekö, tällä hetkellä se tuntuu aivan täysin vieraalta maailmalta. En tiedä johtuuko se siitä, ettei minulla ole aikaa tai mielenkiintoa roikkua enää samalla tavalla Facebookin äitiryhmissä tai keskustelupalstoilla. Vai johtuuko se siitä, että kolmannen lapsen kohdalla en yksinkertaisesti vain jaksa enää välittää. Luulen, että vähän molempia.

Esikoisen äitinä olin nuori. Vasta 20-vuotias ja täysin vieraassa elämäntilanteessa joka oli tullut ihan puskista. Epävarma ja yksinäinen. Elämäntilanne tuntui jollain tapaa vieraalta, olin siihen aivan liian nuori. Arvostelu, paineet ja vertailu joita äitimaailma toi mukanaan sai minut stressaamaan. Pelkäämään arvostelua ja arvostelemaan muita. Ensimmäiset vuodet äitiyttä oli suorittamista. Miten olisin mahdollisimman virheetön ja täydellinen äiti? Jopa negatiiviset tunteet yritin kieltää itseltäni. Koska eihän hyvä äiti niitä tunne. Sanoo kuka?

Nyt kun lapsia on kolme, alkaa tämä elämäntilanne tuntumaan sopivalta. Kolmannen lapsen vauvavuotena muut äidit alkavat olemaan samanikäisiä ja samassa elämäntilanteessa. Tai ikäero on lähinnä muutamia vuosia enää. Heille yleensä vain lapsi on ensimmäinen, meille kolmas. Tuntuu kuitenkin, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tuntuu, että olen siellä mihin kuulun. En tiedä voinko syyttää vuosia vai ajattelutapaa sekä kokemusta, mutta kuitenkin. Olen elämässä johon tunnen sopivani.

Kolmannen lapsen kohdalla - sekä myötä - kaikki on helpompaa. Rennompaa ja armollisempaa. Olen hyväksynyt etten pysty kaikkeen. Olen hyväksynyt etten osaa kaikkea. Kolme lasta ovat opettaneet hyvin myös ne negatiiviset tunteet jotka äitiyden myötä tulee. Kolmannen lapsen kohdalla minua ei enää jännitä tehdä juuri niin kuin haluan. Yksinkertaisesti minua ei vain jaksa kiinnostaa jos joku minut tuomitsee.

Minä olen hyvä äiti. Kaikkine virheideni kanssa. Kyllä minäkin suutun lapsilleni. Kyllä minäkin teen virheitä heidän kanssaan. Voi pojat miten teenkin! Mutta nyt olen vihdoin saavuttanut sen kohdan äitiydessä, että en ruoski itseäni siitä. Se on vain elämää.

Täydellinen äiti heittäköön ensimmäisen kiven. Sanotaan, että täydellisiä äitejä ei ole olemassa. Entäpä jos lopettaisimme negatiivisen ajattelun ja miettisimme, että jokainen meistä on aika täydellinen omalla tavallaan. Täydellinen äiti opettaa lapsilleen, että on myös ihan ok joskus mokailla. Täydellinen äiti tekee virheitä. Täydellinen äiti on ihminen.

Äitiyden zen on saavutettu. Jollain tavalla se zen on välinpitämättömyyttä. En välitä mitä muut ajattelee. En välitä, että teen virheitä. En välitä, että elämä kolmen lapsen äitinä on joskus kaaosta. En välitä enää välittää miten muut lapsiaan kasvattaa.

Taisin saada tämän ajatusoksennuksen nyt valmiiksi. On lauantai aamu ja me taidamme nyt mennä syömään aamupalaksi suklaamuroja. Olla välittämättä ja ottaa rennosti on paras päätös, tapahtuma tai miksi sitä nyt sanoisi, ikinä. Olo on rennompi. Äitiys on rennompaa. Ja elämä ylipäätänsä on aika ihanaa juuri nyt.

Minä liputan rennomman äitiyden puolesta. Kaikki se rentous lähtee sisältä päin. Omista ajatuksista, sanoista ja teoista. On oma valinta olla välittämättä tai ainakin yrittää parhaansa. Harjoittelu tekee mestarin ja vihdoin viiden vuoden jälkeen voin sanoa olevani siellä. Minulle on aikatavalla ihan sama mitä muut tekee. Keskityn omiin lapsiini ja elämääni. Toimin juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Kunhan on sinut omien valintojensa kanssa, on kaikki muu aikalailla yhdentekevää.

Zen vaan teille ja meille kaikille.

Babyshower lahja: Äidin oma kirja

Viime viikonloppuna vietettiin siskoni babyshowereita. Ihan pian minusta tulee ensimmäistä kertaa täti, ihan uskomatonta! Keräsimme porukalla lahjakassan jonka kanssa ostimme hänelle yhteislahjan, mm. hänen kaverinsa teki unipesän ja teimme vaippakakun joka sisälsi hoitotarvikkeita. Yhteislahjan lisäksi halusin antaa hänelle vielä jotain vähän henkilökohtaisempaa. Olen useasti saanut siskoltani lahjaksi jotain omatekemään, joten halusin myös ihan itse tehdä hänelle jotain. Siitä lähti idea äitikirjasta.

Äitikirja on kuin vauvakirja, mutta äidille. Mitä sinä haluaisit muistaa ensihetkistäsi äitinä? Millaisia tunteita äitiys herättää? Keräsin ideoita myös täältä blogini puolelta. Mitä minä olen kirjannut ylös ja mitkä näistä kirjoituksista ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä?

Kirjasta tuli kiva, vaikka itse sanonkin. Sinne jäi myös paljon tyhjiä sivuja, jotka hän saa ihan itse täyttää miten haluaa. Autoin vain vähän alkuun. Kirjassa oli esimerkiksi kohta synnytyskertomukselle (myös isän versiolle!), ensimmäiselle vuodelle äitinä, ensimmäiselle työpäivälle äitiysloman jälkeen ja äitiyden tuomien tunteiden kirjaamista varten. Ja raskausasioiden muistelua tietenkin! 

Kirja oli Tokmannilta, teksti Puuilon dynolla tehty. Hinnaksi tuli ehkä viisi euroa jos sitäkään. Aikaa ja mielikuvitusta se hivenen vaati, mutta iltaisin oli kerrankin kiva tehdä jotain muuta kuin Netflixiä ja somea! 

Ota koppi ideasta, siskoni ainakin tykkäsi lahjastaan todella paljon! 

Kulissien takana...

Siirto uuteen osoitteeseen tarkoittaa aina uutta alkua. Vaikka täällä osoitteessa on kirjoitettu vuosia ennen Kaksplussaa, on tämä silti taas jollain tavalla uusi alku. Siksi on hyvä kerrata mitä, kuka ja missä?

Hei olen Laura, 25-vuotias Lietolainen äiti. Lieto on Turun vieressä jos et tiennyt! Olen kotoisin Liedosta, aikuisiällä muutaman vuoden Turun puolella asunut mutta marraskuussa juurilleen palanut. Ostimme uuden omakotitalon Liedosta ja sitä projektia on jonkun verran näkynyt täällä blogin puolellakin.

Kaikki sai alkunsa 31.1.2013 kun testiin pärähti ylläriplussa vain parin viikon tapailun jälkeen. Siitä se ajatus sitten lähti, niin blogin, parisuhteen kuin lastenkin saralla. Nyt takana on 5,5 vuotta parisuhdetta, melkein 5 vuotta bloggaamista ja kolme lasta.

Kolme tyttöä. Elvira, Matilda ja Ilona. 10/2013, 06/2015 ja 12/2017. Aikamoisen ihastuttava, äitiä joskus harmaannuttava kööri.

Postauksen otsikko siinä mielessä vähän harhaanjohtava, että täällä blogin puolella ei kulisseja ylläpidetä. Puhutaan nurjista puolista, mutta koitetaan kuitenkin nauttia niistä arjen pienistä iloista. Uhmasta ja silmäpusseista huolimatta.

Jos nyt sitten minusta muutama sananen!

Olen muutaman vuoden ajan koittanut suorittaa jonkinlaista elämäntapa remonttia. Vähemmän huonolaatuista ruokaa ja herkkuja, enemmän liikuntaa. Tällä hetkellä suoritankin sohvaperunan juoksukoulua. Rapakunnosta kympin lenkille, mahdanko onnistua? Viimeisessä raskaudessa löysäiltiin supistusten takia viimeiset 15 viikkoa, joten oikeasti ihan nollista ollaan lähdetty.

Luonteeltani olen iloinen. Positiivinen ja äänekäs. Osaan nauraa itselleni ja muille...Käsittelen elämän ja äitiyden tuomia haasteita huumorin ja itseironian avulla. Pilke silmäkulmassa kaikki on helpompaa, vaikka se pilke tulisikin vasta tilanteen mentyä ohi.

Olen surullisen kuuluisa siitä etten ikinä vastaa puhelimeen. Minulla ei ole nettiä puhelimessa päällä ellen käytä sitä. Tämä aiheuttaa lähipiirissä hilpeyttä, nettini kun on rajaton ja työksenikin sitä somettamista teen. Mutta kun se jatkuva piippaus...

Rakastan ruokaa, varsinkin jos joku muu tekee sen. Nautin iltaisin Netflixistä ja sohvasta.

Vihaan pyykkihuoltoa ja tiskirättejä.

Kun en ole kotiäiti, olen päiväkodissa töissä. Välillä kriiseilen ammatistani, mutta aina vain se jokin vetää lasten pariin.

Elämä on aikalailla ollut raskautta ja lapsia viime vuodet. Toivon, että pikkuhiljaa päästään kurkistamaan kuka se Laura olikaan. Nimittäin tuntuu etten itsekkään ihan tiedä sitä tällä hetkellä.

Postauksen kuvat on otettu muutama viikko sitten, kun kävin reilu vuoden tauon jälkeen kampaajalla. Tästä voimme todeta, että harvoin A) laitan itseeni rahaa jne B) olen siinä kunnossa, että valokuvia omasta pärstästä löytyy. Sellaisia vähän siistimpiä, meikittömiä nukkavierupierumutsi kuvia sen sijaan näkyy minusta aika usein.

Bloggaamisen aloitin raskausaikana 2013. Silloisen blogin nimi oli Elämäni paras vahinko. Esikoisen synnyttyä avasin tämän blogin ja tällä tiellä ollaan. 1,5 vuotta Kaksplussan portaalissa oli se suurin haaveeni, mutta sen toteuduttua tajusin ettei se olekaan minulle. Nyt taas täällä. Uudella innolla rakkaan asian parissa!

Tervetuloa uudet ja vanhat. On ihana olla täällä mistä kaikki alkoi.

Sormiruokailu on takalistosta

Tänään, kun rakkaudella valmistamani jauhelihakastike lensi katapultin tavoin keittiömme tapettiin tuli sellainen fiilis, että i m done with this shit. Sormiruokailu on takalistosta!

Ärsyttää se sotku. Ärsyttää se ruokahävikki. Kun ei ole edes sitä koiraa joka sen kaiken sieltä lattialta söisi.

Suuhun ei mene juurikaan mitään. Hiuksista, tuolista, lattialta ja pöydästä löytyy kyllä annos oikein upeasti läästittynä.

Sormiruokaile vauvan kanssa, se on niin helppoa! Kun ei ole. Ei ole vaikka kuinka yritän löytää siitä jotain positiivista.

SULJEMainos

Lue lisää

 

 

Joten ehkä lopetan yrittämisen. Katsotaan sitten kun tyttö on sen verran iso että voi syödä ribsejä tai wingsejä. Siinä sinulle sormiruokaa sitten seuraavaksi!

Okei, en minä ideaa ihan kokonaan hylkää. Maissinaksuja, näkkäriä ja banaania saa tyttö aivan varmasti vielä sormiruokailla!

Ja voi toki olla – kuten varmasti käykin – että huomenna taas löydän itseni moppaamasta keittiön lattialta vauvan lounaan. Jos se nyt kuitenkin menisi tällä kertaa ihan kivasti ja löytäisin sen ilon miksi joku tätä niin hehkuttaa.

Ei ole sormiruokailu tämän äidin juttu. Ei sitten yhtään!