Olen nyt joulukuussa joka viikko töissä noin kolmen päivän verran. En tee täyttä päivää ja miehen työvuorot mahdollistavat sen, että läpystä vaihto onnistuu. Minä lähden aamulla töihin ja kun tulen kotiin lähtee mies töihin heti. Koska en tee joka päivä töitä, tämä toimii tällä hetkellä hyvin. Mutta mitä kävisi jos tilanne olisi päivittäinen? Kuinka paljon vanhempien pitää uhrata lastensa puolesta? Entä jos he uhraavatkin vahingossa parisuhteensa?
Kävin eilen Instagramin puolella asiaa sivuten keskustelua josta nämä ajatukset saivat alkunsa.
Syksyllä minun palatessa työelämään meidän parisuhdeaika jää aika vähälle arkisin. Tai ainakin joka toinen viikko. Nimittäin joka toinen viikko emme näe miehen kanssa hereillä ollenkaan. Nukumme muutaman tunnin samassa sängyssä ennen kuin herätyskelloni soittaa töihin ja mies ehtii lähtemään ennen kuin olen taas kotona. Ja hän tulee taas yöllä kotiin muun talon nukkuessa. Onneksi sentään joka toinen viikko olemme yhdessä kotona työpäivän jälkeen.
Aluksi mietin, että jos tekisin tällaisia osapäiviä siihen saakka, kun vauva täyttää kolme ja näin ollen lapsemme voisivat jatkaa kotihoidossa. Vaan aika nopeasti tulin kuitenkin siihen tulokseen että ei kiitos. En ole valmis uhraamaan parisuhdetta vain sen takia, että lapset saisivat jatkaa kotihoidossa.
Tiedän, että monessa perheessä harrastetaan läpsytä vaihtoja ja joskus tilanne sen vaatiikin, vaikka lapset päivähoidossa olisivat. Kuitenkaan tieten tahtoen en halua meidän tilannetta siihen ajaa, nimittäin en ole aivan varma kestäisikö parisuhteemme sen. Tai en halua oikeastaan ottaa riskiä, että muutaman vuoden päästä huomaankin, että ei meillä enää ole mitään parisuhdetta. Olemme vain äiti sekä isä, jotka keskustelevat kumpi hakee lapset ja kumpi Prisman kauppakassit. Ei kiitos, minä haluan myös parisuhteen.
Välillä päiväkodista puhutaan ihan kuin se olisi keskitysleiri. Jokin aivan kamala paikka. Niin viimeiseen asti sitä vältellään. Tiedän sen varsin hyvin, kieltäytysinhän itsekin juuri lisätöistä sen takia etten vielä halua laittaa lapsiamme päivähoitoon. Mutta oikeasti, joskus se päiväkoti on pienempi paha. Esimerkiksi siinä kärjistetyssä tilanteessa, että arjen jalkoihin ja läpystä vaihtoihin unohtuu parisuhde ja vanhemmat päätyvät eroon. En nimittäin tunne yhtäkään joka sanoisi, että olisi kasvanut mielummin eroperheen lapsena kuin päiväkodissa. Että niin. Kärjistystä ehkä, mutta kuitenkin.
Itse varhaiskasvattajana tiedän päivähoidon tilanteen varsin hyvin. Tiedän kiireen, tiedän ryhmäkoot ja tiedän sen riittämättömyyden tunteen kun ei vaan pysty kaikkeen mihin haluaisi. Äitinä minua kauhistuttaa ajatuskin siitä, että lasteni pitäisi "pärjätä" koko päivän sen sijaan, että he saisivat nauttia ihanasta päivästä ja laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Kuitenkin aika usein alkukankeuksien jälkeen lapset viihtyvät päivähoidossa varsin hyvin. Lapset ovat siitä mahtavia tyyppejä, että he osaavat soluttautua ja mukautua tilanteeseen.
Että paljonko vanhempien pitäisi uhrautua lastensa puolesta? Mielestäni ei juurikaan olisi tarvetta, mutta silti vaan me tehdään niin. Annamme kaikkemme, jotta lapsilla olisi hyvä olla. Jopa oman hyvinvointimme varjolla.
Pienen harkinnan ja panikoinnin jälkeen itse jään vielä siis hetkeksi ainakin kotiin. En ollut vielä valmis laittamaan meidän pienintä päiväkotiin. En kuitenkaan koe, että millään tavalla olisin joutunut uhrautumaan. Nautin kovasti kotona olosta, vaikka välillä työtä jo kaipaankin. Kuitenkin on viimeinen kerta, kun saan rauhassa arkiaamuisin lysähtää säkkituoliin hörppimään rauhassa aamukahvia. On viimeinen kerta, kun aivan satavarmasti meillä miehen kanssa osuu kesälomat yhteen, koska olen koko kesän kotona. On viimeinen kerta, kun meillä oikeasti on pikkulapsiarjen keskellä näin paljon aikaa toisillemme.
Sanonta mielummin köyhä ja onnellinen, kuin rikas ja onneton pitää aivan paikkaansa minun kohdallani. Vaikka eihän meillä taloudellisesti ole mitään hätää. Eikä lastenhoitajan palkalla rikastumista tarvitse pelätä, hah.
Kirjoituksen pointti? Ehkä vain ajatusten virtaa siitä, miten me vanhemmat uhraamme joskus vähän vahingossa ehkä vähän liikaa. Uskon, että lähestulkoon jokainen meistä saisi osata olla vähän enemmän itsekäs. Kuten siskoni kanssa eilen puhelimessa hihittelin, niin vietän omaa aikaani tällä hetkellä töissä. Että pitäisi ehkä tehdä enemmän jotain ilman lapsia, joka päivä tunti tai pari tekisi vain hyvää. Jo pelkkä lenkki tai kävely yksin on ihanaa! Parisuhdeajasta puhumattakaan, mutta sitä nyt on vähän hankalampi aina järjestää. Iltatreffejä television parissa lukuunottamatta.
Sanotaan, että lapset ovat pieniä vain kerran. Mutta eletään me vanhemmatkin vain kerran? Ehkä saat vain yhden mahdollisuuden juuri sen kumppanisi kanssa, ken tietää. Osataan jooko olla sopivasti itsekkäitä? Sillä tavalla sopivasti, että ei uhrata parisuhdetta tai omaa minuutta lasten puolesta. Kun osaa olla itsekäs tuntematta syyllisyyttä "lasten lapsuuden uhraamisesta" on löytynyt onnellinen vanhemmuuden balanssi.
Minullakin on siinä vielä hurjasti opeteltavaa, joten voisin lueskella tätä tekstiä muistutukseksi aina silloin tällöin. Vaikka toisaalta jotain olen oppinut itsekkyydestä; nimittäin laitoin lapset itsekkäästi katsomaan pikkukakkosta, jotta saan kirjoitettua nämä ajatukseni ylös. Toki he eivät laittaneet pahitteeksi ollenkaan...
Täydellinen, terveen ja onnellisen vanhemman itsekkyyden balanssi.
Enkä tarkoita, että kaikkien pitäisi vaatia ja haluta aikaa yksin tai kaksin kumppanin kanssa. Eivät kaikki tarvitse. Mutta he jotka tarvitsevat, eivät yleensä osaa ottaa sitä tarpeeksi ja aina podetaan vähän huonoa omatuntoa siitä kuuluisasta omasta ajasta tai lapsivapaasta. Ei vanhemmuuden tarvitse olla koko elämä, vaikka se suuri osa onkin.
Surullisintahan tässä asiassa on se, että ne omaa-aikaa kaipaavat vanhemmat leimataan usein huonoiksi vanhemmiksi jotka eivät rakasta lapsiaan eivätkä osaa ottaa vanhemman roolia. Miksi vanhemmuuden pitäisi tulessaan jyrätä kaikki muu alleen ja miksi ihmisen pitäisi lopettaa kaikki muu ja vain olla vanhempi? Minä ainakin henkilökohtaisesti - netin kautta anonyymisti tosin, tottakai! - olen saanut kuulla olevani huono vanhempi koska lähdin heti keskimmäisen lapsemme äitiysloman jälkeen töihin. Olen myös huono "teiniäiti" koska tykkään aina aika ajoin lähteä viihteelle.
Vaikka oikeasti olen suoraan sanottuna aivan helvetin hyvä äiti kaikkine vikoineni. Olisin kuitenkin vielä vähän parempi, jos osaisin enemmän pitää huolta myös omista ja parisuhteeni tarpeista.
Ehkä lupaus vuodelle 2019 voisi olla, että olen vähän enemmän itsekäs minä ja vähän vähemmän uhrautuva vanhempi.
Loppupeleissä lapset menee aina kaiken edelle. Aina. Mutta tällaisten asioiden äärellä me emme ole todellakaan lähellä loppupeliä ja toivottavasti kultaisen keksiväylän avulla sinne ei missään kohdissa joudutakaan.
Jos nyt yhtään ymmärrätte mitä tarkoitan.
