Meillä juhlittiin viikonloppuna kuopustamme kuten somestani olette saattaneet huomata. Lasten syntymäpäivät ja kahvitukset aiheuttavat usein päänvaivaa vanhemmille. Niin kuin minullekin ennen. Sitten lopetin stressaaminen ja ihan hyvinhän siinä kävi.
Aloin miettimään miksi asia stressaa minua? Jokainen vieraamme on käynyt meillä useasti. Jokainen vieraamme ei ole vieras vaan perhettä ja ystäviä. Ei ne vieraat katso suurennuslasilla miten siistiä meillä on. Onko ilmapallot ja servetit sävysävy ja monta tuntia olen kuluttanut lasten päitä letittäessäni ja kakkuja leipoessani.
Varsinkin, kun jokainen vieras tietää, että minähän en osaa leipoa.
Esikoisemme ensimmäisille synttäreille askartelin jopa kutsukortit kauhealla stressillä. Huutonauru. Mitä ihmettä Laura? Kiva suorittaja,ei yhtään tyylistäni. Nykyään lähetämme vain tekstiviestit ja niin on hyvä.
Kakunleipojani muutti Lappiin joten pakastemutakakulla meni nämäkin synttärit. Kolme kakkua valmistui 20 minuutissa, ei huono tulos. Sen kaverina oli popparit, tonnikalasalaatti, keksiä ja suklaata sekä suolatikkuja. Helppoja ja nopeita tarjottavia!
En letitä lasteni hiuksia ellei he halua. Kuopus juhli synttäreitään prinsessamekon sijasta lahjaksi saamassaan Hevisauruspaidassa ja trumpettihousuissa. Tai siksi me niitä sanotaan. Unohdin ottaa suurimmaksi osaksi kaikki kuvat ja vain juttelin vieraiden kanssa. Päänsärystä huolimatta oli oikein mukavat, rennot ja hauskat juhlat. Tällä kertaa koristeena toimi joulukoristeet,led kynttilät ja neljäilmapalloa. Ei ollenkaan huono panostus, hah.
Pääsin tähän synttärizen tilaan, kun mietin itseäni vieraana. En minä mieti miten siistiä kotona on tai koristeluita. En laske tarjottavia tai sankarin asusteita. Minä juon kahvia ja nautin muiden seurasta sekä keskustelusta.
Lastenjuhlat saa näyttää lapsilta. Lapsiperheen koti saa näyttää asutulta. Kyllä meilläkin siivottiin ennen juhlia, mutta se on lopulta aika turhaa. Nimittäin juhlien jälkeen niitä leluja, mehutahroja ja murusia on enemmän kuin ennen juhlia.
Tässä juuri muuten muistin, että olen unohtanut kokonaa jakaa ohjelmavinkkini helppoihin prinsessa kaverisynttäreihin jotka esikoiselle pidimme syksyllä. Koitan palata asiaan vielä tällä viikolla kunhan kaivan kuvat jostakin kätköistä. Oli nimittäin rennot, ihanat, helpot ja hauskat perheemme ensimmäiset kaverisynttärit. Ihan täällä kotona ilman sen suurempaa stressiä!
Ihanaa uutta viikkoa! Muutama päivä tätä vuotta jäljelle. Jos luvataan kaikki ensi vuonna stressata vähemmän ja nauttia enemmän? Minä koitan ainakin parhaani ja kerron siitä täällä. Näin te kaikki äidit ja vanhemmat saatte synninpäästön siinä samalla, hah.
Pruhjuinen ja leppoisa, se ihan tavallinen kolmen lapsen äiti kiittää ja kuittaa.
Aamulla herätessä jännitti. Tänään olisi se päivä. Vai olisiko? Minulle oltiin kerrottu, että yliaikaiskontrollista oli myös lähetetty kotiin joko odottelemaan josko se siitä tai sitten ballongi haaravälissä. Kumpaakaan minä en halunnut.
Olihan tilanne jotenkin ironinen. Jotakuinkin 15 viikkoa supisten takia himmailtiin ja sitten ei se synnytys lähtenytkään itsestään käyntiin. Elämäni ensimmäinen käynnistys olisi edessä! Jännitti tooodella paljon. Olihan jotakuinkin kaikki käynnistystarinat enemmän tai vähemmän kamalia.
En musita tarkalleen mihin aikaan meillä oli aamulla aika Tyksissä, mutta aamupäivällä se taisi olla. Lääkäri oli myöhässä ja pääsimme ehkä noin 11:30 aikoihin kontrolliin. Tehtiin sisätutkimus ja muistaakseni 2,5 cm oli auki ja kalvot vielä tosi ylhäällä. " Kyllä ne joku taitava täältä puhkaisee, kun noin kauniisti annat ronkkia!" Totesi lääkäri. Kiitos ja osastolle odottelemaan! Tänään olisi se päivä, jes!
Synnytyssalissa oli ruuhkaa, joten siinä odotellessani sain puolikkaan cytotecin josko jotain supistuksia ilmaantuisi. Oma toiveeni oli ollut, että synnytys käynnistettäisiin kalvojen puhkaisulla, koska jokainen synnytykseni oli käynnistynyt lapsivesien menolla/-tihkumisella. Minulla oli siis vahva luotto, että se riittäisi käynnistämään luonnolliset supistukset.
Cytotec ei vaikuttanut mitenkään ja joskus 17:30 aikoihin pääsimme muistaakseni saliin. Samainen lääkäri joka alapäätäni oli jo ronkkinut saapui puhkaisemaan kalvot ja sänky hulahti aivan täyteen vettä. Sitä tuli ja tuli. Kun niagara oli loppunut vaapuin suihkun kautta käytäville vaappumaan josko niitä supituksia ilmaantuisi.
Ja aika äkkiä niitä alkoi tulemaan joka kerta voimistuen. Synnytys on kirjattu muistojeni mukaan alkaneeksi siinä kuuden jälkeen jolloin supistukset olivat jo voimakkaita ja säännöllisiä.
Jossain kohtaa kätilö laittoi Tens laitteen selkääni ja voi että, se oli ihana! En ollut koskaan ennen kokeillut sitä, mutta se todellakin auttoi viemään suurimman kivun pois! Pompin jumppapallolla ja supistusten väleissä juttelimme ja jopa vielä naureskelimme mieheni kanssa. Aikaisempiin synnytyksiin verrattuna tällä kertaa erilainen, supistukset eivät tulleet jatkuvalla syötöllä, vaan niissä oli oikeasti kunnon välit vielä jossa saatoin hengähtää.
Jossain kohtaa kaveriksi tuli ilokaasu, mutta pian alkoi tuntua siltä, että epiduraali olisi nyt, kun vielä hetken pystyn olemaan paikoillaan.
Anestesialääkäri saapui aika pian. Kun ilokaasu sekä Tens riistettiin minulta tuli ensimmäinen tapposupistus jonka aikana huusin kuin syötävä. Anestesialääkäristä muistan sen, että hän mässytti purkkaa ihan sairaan ärsyttävästi ja jutteli lomassunnitelmistaan kaverinsa kanssa. Homma tuntui kestävän ikuisuuden ja selkääni neulaa tökätessä hän sanoi, että nyt ei saa liikkua yhtään. Neula osui kuitenkin johonkin hermoon ja sain kuin sähköiskun ja säpsähdin. "Juuri tuollaista tarkoitin" sanoi lääkäri ylimielisesti.
Jos olisin ollut yhtään paremmassa hapessa, olisin varmaan karjaissut, että vittu sinä sen teit enkä minä! Normaalisti en ole töykeä, mutta synnyttävä nainen on kuin eläin..
Samantien, kun epiduraali oli laitettu tunsin ensimmäisen kerran tarvetta ponnistaa. En kuitenkaan saanut vielä kääntyä selälleni joten makasin kyljelläni ja koitin sinnitellä. Sitten epiduraali alkoi vaikuttaa ja samalla katosi ponnistamisen tarve.
Sitten vain odoteltiin sen paluuta. Makasin selälläni väsyneenä ja mietin olisipa tämä jo ohi. Pahin olisi kuitenkin vielä edessä. Jonkin aikaa juttelimme kätilön kanssa niitä näitä kunnes päätin, että nyt riitti. Pusketaan vauva alemmas niin eiköhän se tarve sieltä tule! Ja niinhän siinä kävi.
Karjuin, huusin ja luulin repeäväni ainakin kainaloihin saakka. Ponnistus kesti vaivaiset kuusi minuuttia ja pian maailman näki täydellinen nelikiloinen tyttö. Naama mustelmilla kaikesta siitä vauhdista, pienellä tumalla tukalla varustettu. Aivan isosiskojensa kopio.
Synnytyksen kestoksi sanoisin 5 tuntia kuten kaikki, mutta papereista luntatessani se kesti vain 4 tuntia 20 minuuttia ja oli näin ollen nopein synnytykseni. Ja edelleen näin kahden vuoden jälkeen voin sanoa, että kolmas ja ainoa käynnistetty synnytykseni on ollut se parhain ja mukavin. Jos sitä nyt voi mukavaksi koskaan sanoa!
Hyvää syntymäpäivää meidän Ilonalle. Todellakin nimensä veroiselle aurinkoiselle ilopillerille. SNiin valloittava ja maailman hauskin Ilona.
Alkuperäisen ja hieman tarkemman version synnytyksestä voit lukea täältä. Nyt kun sen itsekin luin niin onhan se hieman erilainen mitä nyt muistelen. Tai ainakin tarkempi. Olen niin iloinen, että jokainen synnytyskertomukseni on tarkkaan paperilla. Niin nopeasti ne muistot hivenen hälvenevät! Vaikka se kipu on iskostunut takaraivooni ja edelleen olen sitä mieltä, että luojan kiitos ei enää ikinä. Hah.
Kirjoitin samanlaisen postauksen vuonna 2018 ja se oli todella suosittu. Totta kai, koska skumpan ja jahtien täyttämä some-elämäni, sen kautta saatu ilmainen krääsä ja yksityisbileiden täyttämä elämäni kiinnostaa kaikkia. Hah.
Todellisuus on pyykkivuoria, itseironiaa, huonoa huumorintajua ja likaisia hiuksia. Jep. jep. Se siitä vaikuttajan glämöör elämästä minun kohdallani.
Vuonna 2019 tienasin sosiaalisen median kautta 5097 euroa. Joka on melkein tuhat euroa enemmän mitä viime vuonna, hienoa!
Toki summa on suuntaa antava, nimittäin osan tienesteistä lunttasin lapulta jossa lukee summa joka pamahtaa tilille, osa summasta koostuu laskutuspalvelun kautta - josta otetaan esim vielä alvit ja kaikki - ja osasta en ole vielä ehtinyt edes veroja maksamaan. Mutta kuitenkin.
Mistä sometuloni koostuvat? No blogista ja Instagramista. Blogista en tienaa mitään esimerkiksi tällä tekstillä, vaan vain kaupallisista yhteistöistä. Sama Instagramin puolella; rahaa tulee kaupallisista yhteistöistä kuvavirran & storyn kautta. Summat sovitaan aina erikseen, joskus teen yhteistöitä jopa pelkän tuotteen hinnalla. Riippuen tietysti tuotteesta ja toteutustavasta; yhden blogikirjoitukseen menee paljon enemmän aikaa kuin instagramin kautta tehdyssä yhteistyössä.
Jossa taas yhden kuvan näkyvyys on isompi, mutta katoava luonnonvara. Storyn ja kuvan elinkaari on lyhyt verrattuna blogiteksteihin, jotka löytävät ihmiset vielä vuosienkin päästä goolettamalla.
Sometuloissa on suuri heitto kuukausittaisissa tuloissa ja rahat saattavat tulla tilille hieman viiveellä ja ripotellen. Kuukausittaiset summat ovat vaihdelleet satojen erotuksella, parhaimpana kuukautena vuonna 2019 tein sometöitä ennätykseni; 1000 euron tienestit yhdestä kuusta!
Jokaiselle kuukaudelle tuo koko vuoden summa tarkottaisi 424,75 euroa kuukaudessa. Hieno summa joka mahdollisti kotona oloni aina syyskuuhun saakka ja joka korotti kivasti lasenhoitajan kuukausituloja!
Vuonna 2019 olen ottanut rennosti blogin ja somen kanssa. Instagram on ollut ja tulee luultavasti ensi vuonnakin olemaan yhä vahvemmin mukana kaupallisissa yhteistöissäni ja päivittäisessä some-elämässäni. Blogiin olen kirjoitellut nyt vähennän, kun en enää ole kuukausipalkalla lehtitalon alla. En tiedä moniko muistaa, mutta osan viime vuodestahan olin vielä Kaksplussan portaalissa bloggaamassa!
Vuonna 2018 en tienannut euroakaan pelkän Instagramin avulla, vaan yhteistöihin liittyi aina blogi. Tänä vuonna olen tienannut sen kautta ehkä noin 1/4 sometuloistani. Ja tällä hetkellä itseasiassa Instagramin kautta tulee enemmän kyselyjä yhteistöistä ja on ollut hienoa huomata miten somemaailmaan ovat yrityksetkin päässeet yhä paremmin mukaan ; enää ei ehdoteta sitä muutaman euron tuotetta kuvia vastaan, vaan ollaan valmiita maksamaan laadukkaasta ja tuhansia ihmisiä tavoittavasta markkinoinnista. Toki edelleen niitäkin tuote sataa kuvaa vastaan ehdotuksia tulee, kärjistäen tietysti.
Vuoden 2020 sometyöhön liittyvät toiveet? Toivon, että vuoden lopulla tuloni olisivat taas parantuneet hivenen, mutten ota asiasta stressiä. Toivon, että kuukausittain tienaisin muutaman satasen ainakin blogin ja instan kautta ja saisin tuotettua laadukasta sisältöä oli kyseessä sitten yhteistyö tai ei.
Ennen kaikkea toivon ehkä hitusen enemmän aikaa ja jaksamista blogin pariin. Tämä on edelleen minulle niin vahva intohimo, että harmittaa, kun ei ole ollut aikaa kirjoitella niin paljon enää. Ilokseni olen saanut kuitenkin huomata, että te olette siellä edelleen yhtä ahkerasti. Kiitos siitä.
Ja kiitos teille tästä blogivuodesta. Te olette kultaa.
Instagramini löytyy täältä. Siellä minä hillun päivittäin loistavan huumorintajuni ja arkirealismini kanssa. Nähdään siellä!!
1. Älä tee joulusiivousta. Minäkään en koskaan tee. Puhun aina joulusiivouksesta joulun alla, mutta todellisuudessa teen viikkosiivouksen. Ihan tavallisen viikkosiivouksen ilman ikkunanpesuja tai katonrajan hinkkausta. Sen verran siivoan, että on kiva tulla illalla kotiin ja lapset mahtuvat vapaasti levittämään uudet lahjansa keskelle olohuonetta.
2. Tee kuten minä ja vietä joulu muiden nurkissa! Tämä on ehkä se syy miksi meikäläistä ei stressaa. Toki tämä ei ole minun ideani, mutten todellakaan pistä vastaan, että meidän vanhemmat haluavat koota sukumme heidän luoksensa ja keskittää meidät.Me aloitamme joulun viettämisen jo aatonaattona joka vuosia ja käymme neljänä päivänä vanhempiemme luona juhlistamassa joulua. Eli joulun järjestely ei suinkaan ole minun harteillani. Toki me kotiin laitamme joulua ja ostamme jouluruokaa MUTTA..
3. Mieti tarvitseeko koko joulumenun olla tarjolla? Mekin ostamme vain kinkkua, mätiä ja muutaman VALMIS laatikon kotiin. Vähän iltapalaa, kun lapset on saatu nukkumaan ja kinkkua aamuleivän päälle. Skumppapullo kylmään, ehkä muutama juusto kylkeen ja sohvalle katsomaan hyvää sarjaa! Tapaninpäivänä tekeekin sitten jo mieli perinteistä hesemättöä kaiken sen jouluruoan jälkeen. Joulu, yhtä ihanaa syömistä koko juhla!
4. Mieti mikä joulussa on tärkeintä. Lapset eivät välitä kuinka siistiä kotona on. He eivät välitä löytyykö pöydästä kaikki vai kaksi laatikkoa. He eivät välitä onko ikkunat pesty tai lahjapaketit paketoitu sävysävyyn joulukuusen pallojen avulla. Heille riittää ripaus joulun taikaa ja selvät vanhemmat.
5. Jätä joulukortit lähettämättä. Minä jätin, koska tulin siihen tulokseen, että facebookin päivitys aattona tai aatonaattona tavoittaa oikeastaan kaikki samat ihmiset joille kortit olisin lähettänyt. Podin asiasta hieman huonoa omatuntoa, mutta sitten minulle sanottiin paljon parempi idea joka poisti huonon omantuntoni; lahjoita ne joulukorttirahat hyväntekeväisyyteen. Ja niin minä tein.
Lahjoita sinäkin jos voit. Itseäni on tässä joulun alla ahdistanut kovasti juurikin se totuus, että osa lapsista saa joulun taian sijasta humalaiset, räyhäävät ja välkivaltaiset vanhemmat. Siksi minun lahjoitukseni meni tänä vuonna Ensi- ja turvakotien liitolle.
6. The best thing you can spend on your kids is time. Törmäsin Pinterestissä tällaiseen lauseeseen ja se kolahti juuri sopivasti tässä joulun alla. Vaikka meidänkin lapset lahjotaan meidän ja sukulaisten toimesta hyvin jouluisin, niin haluan iskostaa heille, että joulussa on kyse paljon muustakin. Pienille lapsille ne paketit ja pukki on ihan tosi tärkeitä, mutta minä haluan, että he arvostavat jokaista pakettia, uutta lelua ja vempelettä jota saavat ja ymmärtävät, että tärkeintä on, että me kaikki ollaan yhdessä ja nautitaan. Ne lahjat on ihania, mutta viel ihampaa on se nauru, yhdessä olo ja ne perinteet joita me vuodesta toiseen toistamme. Ne tekevät sen joulun.
7. ÄLÄ MENE KAUPPAAN! Tämä on viimeinen ja ainut jota en voi toteuttaa ja joka todellakin aiheuttaa minulle stressiä! Se ihmispaljous EILEN, kun olin ruokaostoksilla. Tänään minun pitäisi uskaltaa metsästää ne muutamat jouluruoat kotiin ja muutamat unohtuneet tavarat. Harkitsen vakavasti keskiyön shoppailua 24/7 auki olevassa Kupittaan Citymarketissa. Vihaan ryysistä ja ostoslista-aivoni sammuvat heti, kun en pääse kärryillä sutjakkaasti liikkumaan ja tuntuu, että olen ihan hukassa!
8. Panosta niihin valmisteluihin josta tykkäät ja jotka tuovat sinulle iloa. Valmista koko menu jos tykkäät kokata. Paketoi kaikki lahjat kauniiksi ja ajan kanssa. Siivoa joka nurkka jos siistikoti tuo jouluilon sekä -rauhan. Panosta mihin haluat ja pihistä mistä voit! Ihan hyvällä omalla tunnolla.
9. Jos kuitenkin stressaat, niin muista myös nauttia! Jouluna syötyä suklaata ei lasketa ja jouluisin on ihan koko katsoa lasten kanssa joululeffoja antaa pykkivuorten kasaantua. On ihan ok olla yökkäreissä koko päivä ja unohtaa ulkoiluit tuolla "tosi jouluisessa" harmaassa säässä.
Ihanaa joulun odotusta teille kaikille! En tiedä miten blogi päivittyy joulun alla, mutta Instagramista meidän touhuja voi seurata monta kertaa päivässä. Nähdään siellä!
Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Samsung & Indieplace kanssa
Voisin taas tähän kaupallisen yhteistyön alkuun kirjoittaa sen on meillä stereot biisin alkulauseet, mutta huomasin viime kerralla miten ärsyttävän ja pitkäaikaisen korvamadon siitä sain itselleni. Ja ehkä tartutin sen jollekin muulle. Olkaa hyvät ja voi ei, taas se soi päässäni.
Viimeksi kerroin teille parhaimpia puolia uusista vehkeistäni: Samsung Galaxy Note10+ puhelimestani, Galaxy Watch Active2 aktiivisuuskellostani sekä Galaxy Buds kuulokkeistani. Nyt ajattelin kertoa teille miten minä sitä hehkuttamaani hienoa tekniikka sitten käytän. Pelit ja vehkeet on, mutta mitä hyötyä ja huvia niissä minun arjessani on?
Tättärää, Lauran Samsung vehkeiden My Day olkaahan hyvät.
Aamulla, kun herään katson heti Galaxy Watch Active2 kellostani mitä kello on. Lähes joka aamu se näyttää olevan liian vähän, mutta lasteni mielestä on aika nousta. Nousen siis ylös ja laahustan keittiöön keittämään kahvia.
Kelloni mukaan keittiöömme on askelluksesta riippuen 15-20 askelta. Sinä aikana kelloni on analysoinut yön uneni. Vilkaisen sen ranteestani muutamalla sipaisulla ja keitän kahvin loppuun.
Kahvikuppi kädessä - näin lomalla, arkena en ehdi vehkeideni kanssa niin aamuisin touhuta - laahustan sohvalle ja avaan puhelimeni netin. Vaikka Galaxy Note10+ puhelimen akku kestäisi mobiilidatan kokoaikaisen päällä olon - toisin kuin vanha puhelimeni - niin laitan netin aina yöksi kiinni, jotta saan unirauhan. Some, kun ei nuku koskaan. Selaan somen, vastaan muutamaan sähköpostiin ja päivitän Instagramin. Sitten laitan aamupalaa lapsille.
Puuroa keittäessäni heitän oikean puoleiseen korvaan Buds kuulokkeen ja kuuntelen lempi rikospodcastini uutta jaksoa. Toisessa korvassa tapahtuu murha ja toinen korva kuulee kotona tapahtuvat sisarusrikokset vallan mainiosti. Kätevää. Kuulokkeiden näppäryys tuo paljon käyttömukavuutta: kun kuulokkeen ottaa pois rasiasta, yhdistyy se heti puhelimeen bluetoothin avulla ja on käyttövalmis.
Aamupäivä menee touhutessa kotona ja ulkoillessa lasten kanssa. Puhelin soittaa pöydällä joulumusiikkia ja ranteessa välillä värisee uuden sähköpostin tai viestin merkiksi. Some pysyy aamupäivän tauolla lähes kokonaan ja keskityn lasten leikkiin sekä arkiaskareisiin. Iltapäiväkahvin aikana aktiivisuuskello näyttää askeleiksi jo yli päivän tavoitteen: yli 6000 askelta on jo kasassa.
Arjen tohinoissa räpsin valokuvia lapsista ja arkihetkistä sekä pelleilemme selfiekameran kanssa. Irvistellään ja hohotetaan kilpaa. Parasta. Esikoinen haluaa päivälevon jälkeen hetken aikaa pelata värityspeliä puhelimellani ja sen mukana tulevalla kynällä.
Miehen saavuttua töistä otan vehkeeni ja suuntaan lenkille. Buds kuulokkeet korviin, aktiivisuuskello edelleen tietenkin ranteessa ja kännykkä taskuun. Musiikki pauhaamaan korviin ja tossua toisen eteen! Hienoa kellossa on se, että se tunnistaa tietyt harjoitukset itse. Ei siis tarvitse klikkailla kävelyä päälle, kun se menee itsellään ja sammuu itsellään.
Lenkillä äitini soittaa ja huomaan miten kätevä kolmen vehkeen komboni on - erityisesti vesisateessa. Hihaa hivenen nostamalla huomaan, että soittaja on äitini. Aktiivisuuskelloni kautta vastaan puhelimeen ja puhe ohjautuu automaattisesti suoraan kuulokkeisiini. Kännykkä pysyy koko ajan taskussa suojassa sateelta ja tippumisen vaaralta! Mahtavaa!
Myöskään kaupassa minun ei tarvitse ottaa puhelinta taskustani sammuttaakseni musiikin; näpäytän vain kuuloketta ja musiikki menee pauselle. Ja kotia kohti!
Illalla selaan somea, maksan pari laskua ja lähetän yhden laskun kännykkäni kanssa. Otan kuvia ja muokkailen niitä. Kuuntelen murhapodcastin loppuun kotitöiden ohella kuulokkeideni kautta. Välillä vilkaisen aktiivisuuskellosta päiväni hyvinvointia; miten olen liikkunut, olenko syönyt tarpeeksi kulutukseen nähden ja tärkeimmät viestit tärisevät suoraan ranteeseen. Kätevää eikö!
Lataan 300 valokuvaa kameroista koneelle, jotta saan joululahjakalenterit vihdoin teetettyä ja vuoden valokuvat kehitettyä. Jos minä jotain kännykästä tarvitsen, niin isoa muistia!
Sitten tulee ilta ja lasten nukkumaanmenoaika. Laitan lapsille kännykästäni iltasadun ja linnottaudun sohvan nurkaan. Odotan, että lapset nukahtavat ja samalla luonnostelen tätä postausta puhelimeni kanssa. Kun vihdoin lastenhuone hiljenee, alkaa minun televisioaikani. Tai kännykän näyttöaikani, nimittäin miehellä on kesken jokin tärkeä jääkiekkomatsi telkkarissa.
Kuulokkeet korviin ja kännykkä käteen! Näyttö on laadukas, kirkas ja iso ja siitä katsoo todella mielellään myös sarjamaratoneja. Kuulokkeet vielä kruunaavat elämyksen, kun ambulanssien ja paloautojen äänet kaikuvat suoraan korviin häiritsemättä nukkuvia lapsia tai miehen kiekkohuuman selostuksen kuuntelua.
Sohvahetkeni ajaksi laitan aktiivisuuskelloni lataukseen, jotta se on valmis vastaanottamaan ensi yön uneni.
Sitten tulee nukkumaanmenoaika. Sekä minulle, että vehkeilleni. Laitan kuulokkeet koteloonsa, kellon ranteeseeni ja kännykän lataukseen yöpöydälleni. Vaikka akkua olisikin vielä jäljellä, niin tottumuksesta puhelin menee lataukseen joka ikinen yö. Toki pikalatauksella siinä ei kauaa nokka tuhise, hädin tuskin ehdin edes nukahtamaan, hah. Sammutan wifin ja mobiilidatan ja laitan aivoni sekä vehkeeni uniasentoon. Hyvää yötä.
Kiitos seurasta minun ja vehkeideni My dayssa. Kuten jo todettu; kyllä tekniikka on hienoa. Arjen rikastuttaja sekä helpottaja. Ei sitä aina tule edes ajatelleeksi mitä kaikkea sillä tekniikalla päivän aikana tekeekään.
TÄTTÄRÄÄ nyt on nimet paperissa, hymy korvissa ja innostus kympissä. Joko on tammikuu ja voin aloittaa uuden työni?`
Hehkutuksestani saisi kuvan, että kädestä löytyisi tästä lähin jotain valtikan ja kruunun väliltä, mutta todellisuudessa tammikuusta lähtien kädestäni löytyy oikeastaan sekä puhelin, että tietokone. Papereissani lukee virallisesti viestintämanageri. Hieno sana, varmasti kuulostaa fiinimmältä mitä itse työ. Mitä se sana sitten tarkemmin tarkoittaa?
No ainakin aluksi minä suurimmaksi osaksi soittelen puhelimella. Työ myytiin minulle välillä aika paskaa ja toistoa, mutta superkiva työporukka ja hyvä meininki lauseilla aika monesti. En myy mitään eli en ole puhelinmyyjä, mutta puhelin on suuressa osassa työssäni.
On aika hyppy tuntemattomaan eikä minusta siihen olisi ollut ellei ihana Ida olisi työkaverini. Hänen kauttaan olen saanut kuvan hommastaja siitä, että porukka on mitä mahtavin. Työ on työtä, tienestimahdollisuudet ihan hyvät ja arkeen saa voimaa todella paljon. Juuri sitä mitä hain! Ja tiedättekö ne henkilöt joiden kanssa olen päässyt jo tekemisiin tuntuu ihan mahtavilta!
Uskon, että viihdyn. Olen sanonut, että missään nimessä työ ei ole loppu elämän duunini, mutta aivan mahtava välivaihe. Saan kokemusta jostain muusta kuin päiväkodista ja ehkä vuosien saatossa keksin mikä minusta tulee isona? Ehkä rakastunkin tähän työhön ja jään sinne pitkäksikin aikaa. En tiedä eikä onneksi tarvitsekaan. Nyt aloitetaan uusi duuni ja katsotaan mihin elämä vie.
Tuntuu upealta aloittaa ensi vuosi ihan uudella alulla, uudella työllä ja aivan jossain muualla mihin olen tottunut. Miltä tuntuu tehdä töitä vain aikuisten kanssa? Miltä tuntuu tehdä juuri tätä työtä? Miltä tuntuu tienata tekemällään työllä eikä saada kuukausittain samaa palkkaa, vaikka duunia olisi tehnyt miten paljon tahansa? Miltä tuntuu saada uusia ihania ihmisiä ympärilleen ja arkeensa? No mahtavalta ainakin se!
Ne muut selvinee tammikuussa. Nyt minä juon lasin kuohuvaa yksin sohvalla vain itseni kanssa ja vain itselleni.
Hyppy tuntemattomaan on ottanut seuraavan askeleen ja vitsit miten innoissani minä olen.Tärkeintä on se, että minä saan lisää energiaa arkeeni ja lapseni saavat jaksavamman äidin. Äidin joka on vain heille.
Toki se rahakin on aika tärkeässä roolissa kolmen lapsen asuntovelkaisena äitinä, hah.
Kerron teille varmasti lisää työstäni kunhan itsekin pääsen kunnolla siitä jyvälle.
Ennen jälkeen, aikamoinen muutos pelkällä leikkauksella. Kuvat @hairbyberitajo
Käyn tasaisen harvoin - noin kerran vuodessa, nyt tauko taisi olla melkein 1,5 vuotta - ystäväni käsittelyssä. Joka kerta mietin miksi en panosta hiuksiini useammin? Kyse oli nytkin kuitenkin vain 50 euron panostuksesta.
Ehkä se on se laiskuus. Ehkä se on se saamattomuus. Ja piheys. Kun en minä itseeni voi,lapsiin kyllä. Tai sitten se on se, että pitkän tukan saa kiepsautettua ponnarille niin helposti, että sen olemassa olon ihan unohtaa taas.
Kunnes tulee aika harjata se reuhka. Ja ehkä vähän välillä leikata takkupalloja irti, kun harja on voimaton. En minä, mutta naapuri..kröhöm.
Ah, mutta tämä uusi tukka! Ihana, ihana ja ihana! Toki myös sellainen, että sitä pitää vähän laittaa edes suoritusraudalla tai puoliponnarilla. Niin kevyt, niin freesi, niin ihana!!
Perheemme toinen harjaa pelkäävä takkutukka innostui äidin helposta tukasta niin, että tiistaina on hänen vuoronsa. Jos minulla on paljon tukkaa, niin hänellä mega paljon.
Tässä hiuksistani luopuessani mietin mahtaakohan tällä kertaa iskeä sulkasatoa ollenkaan? Joka kerta, kun olen synnyttänyt tai lopettanut imetyksen on hiuksia lähtenyt aika kasa. Kauhulla odotan miten käy nyt. Imetyksen lopettamisesta on reilu viikko, mutta ilmeisesti maidontuotannon alasajoon menee n. 40 päivää. Täysin rinnoin ainakin toistaiseksi vielä ollaan hah.
Sulkasatoa ja teepusseja odotellessa. Miten ihmeessä eksyin uusista hiuksista imetykseen? Se on tämä jalo höpöttämisen taito, kun suu ja näppäin sauhuaa ajatuksen tahtiin. Ihanaa sunnuntaita, me lähdetään kuusenhakureissulle!
Meinasin ensin otsikoida muistelointia, mutta tuntui liian runolliselta. Tai onhan raskaus myös runollista, mutta enemmänkin verta, hikeä ja kyyneleitä minun muistoissani. Ei ole kaksi vuotta riittänyt kuultaamaan vielä muistoja, hah.
Muistellaan silti tähän väliin viimeisintä raskautta jonka päättymisestä on ihan pian kaksi vuotta. Nimittäin päivä päivältä tuntuu oikeasti enemmän siltä, että se oli se viimeinen kerta. Vaikka vitsiä neljännestä juuri heitin viime viikonlopun ristiäisissä, niin onhan se oikeasti kivaa, kun saan nauttia sukulaisten ja ystävien vauvoista ilman niitä unettomia öitä ja hampaiden tehtailua. Puhumattakaan siitä puolikkaana maapallona olemisesta.
Mitä muistan ensimmäisenä? No sen, että raskaus alkoi hyvin nopeasti. Ensimmäisestä kierrosta kierukanpoiston jälkeen. Hassua ajatella, että tuo tyttö tuossa viereisessä ei olisi juuri hän, jos kierto olisikin ollut vaikka seuraava.
Kuten aina, raskaus näkyi tosi varhaisessa vaiheessa myös ulospäin. Muistan miten kurjalta tuntui,kun blogissa anonyymisti huudeltiin, että vauvahan on vasta nuppineula. Ei tuo mikään vauvamasu ole. Kyllä se siitä lähtee pois, kun turvotus laskee.
Ärsytti todistella, että ihmiset ja vartalot ovat erilaisia. Kolmella raskaudella kuuteen vuoteen saattoi myös olla jotain vaikutusta asiaan...Ihmiset on joskus kyllä kurjia.
Alkuraskaudessa en muista voineeni erityisen huonosti kuten en missään raskaudessani. Kävimme varhaisultrassa ja siellä hän köllöteli. Päivälleen sen kokoisena, kun olin ovulaation tuntenut. Lasketuksi ajaksi tuli 16.12.
Tuli nt-ultra. Tuli rakenneultra. Ja tuli kolmas tyttölupaus. Olin onnenni kukkuloilla tyttötriostani. Muistan kirjoittaneeni sukupuolen paljastuskuvaan: something blue, Something new. Vitsi vitsi, maailma tarvitsi vielä yhden miniminän.
Sitten alkoi supistukset ja sairasloma. Aluksi kävin töissä vähän kääntymässä ja kokeilemassa, mutta supistukset jatkuivat heti rasituksen ja ei rasituksen sattuessa kohdalle. Välillä oli päiviä, kun supistuksia tuli jo rivitalomme rappusia kiivetessä.
Lopulta minulle kirjoitettiin sairaslomaa äitiysloman alkuun saakka.
Tylsää aikaa. Kotoilua, sohvaa ja sometusta. Vitsailin, että varmasti raskaus menee yli koska nyt joudun himmailemaan. Muistan vatsan olleen aika valtava ja koko ajan pissatti sekä närästi. Närästys alkoi rv 8 ja jatkui synnärille saakka tosi pahana lääkkeistä huolimatta. Turvotti ja ärsytti. Suonikohjuja ja silleen. Ihan tavallinen raskaus siis.
Ja menihän se yli niin että tärähti. Tuli joulu ja toivoin ettei synnytys alkaisi. Halusin olla kotona. Ja eihän se alkanut. Lopulta yliaikaiskontrolli oli 28.12 viikolla 41+5.
Kaikki raskauteni ovat menneet yli, mutta ensimmäistä kertaa olin joutumassa käynnistykseen.
Ja niinhän minä jouduin. Ja edelleen olen sitä mieltä, että kolmas ja käynnistetty synnytykseni oli kaikken parhain ja mukavin.
Jos synnytystä nyt voi mukavaksi sanoa, hah. Mutta muistellaan sitä synnytystä lisää sitten muutaman viikon päästä.Jos jäi kiinnostamaan, niin kolmas synnytystarinani löytyy täältä. Itse en sitä lue vielä,vaan ensin rustaan muistelot ylös!
Tätä kirjoittaessani tajusin, että olen nyt ollut pisimmän ajan ei raskaana sitten ensimmäisen rakkauteni.Ei ihme, että viime vuodet ovat olleet unettomia sekä raskauden ja vauvavuosien täyttämiä.
Lauantai aamulla pikkujoulujen jälkeen herätessäni pelästyin. Kello oli kahdeksan aamulla eikä kukaan ollut kömpinyt meidän sänkyyn yöllä. Oliko taaperolla kaikki hyvin?
Kurkistin hänen huoneeseensa ja siellä hän tyytyväisenä nukkui. Kuulemma kertaakaan ei yöllä ollut herännyt.
Taas kerran, kun äiti ja tissi ei ole lähellä on yö hyvä. Kuten melkein joka kerta mammalassakin yökyläillessä.
Aamulla eroahdistukseen annoin vielä tissiä, mutta illalla päätin, että nyt loppui. Minäkin haluan vielä joskus nukkua enkä kuunella yöllä sitä, kun joku itkee tissin perään korvani juuressa uhmaten ja raivoten.
Laastarit tisseihin ja taaperolle tissi on rikki selitys. Läpi meni ja alahuuli hieman mutrulla hän tyytyi kohtaloonsa. Tissi on rikki, maitoa ei e ää tule. Pipi pipi.
Laastarit otin heti seuraavana päivänä pois ja taapero tutkaili paidan alta rikkinäistä tissiä. Luomi kuulemma oli tissin pipi. Sopii!
Kaksi iltaa hän on nukahtanut aika kiltisti omaan sänkyynsä ilman tissiä. Jo kauan meidän imetys onkin ollut vain aamuisin, iltaisin ja aamuyöllä. Aamuyöt ovat vähän levottomia, kuten silloinkin, kun hän sai tissiä. Kyllä se varmaan siitä sitten jossain kohtaa.
Yllättynyt olen siitä miten helposti - kop kop kop - lopetus meni. Olin valmistautunut tappeluun, huutoon ja paidan repimiseen. Mutta ei mitään. Viime yönäkin hän möngersi kainaloon eikä edes kysynyt tissin perään. Äskön hän kiipesi syliin vain todetakseen: äitin tissi on rikki.
Melkein kaksi vuotta se kesti. Se oli ihanaa ja siitä jäi mahtavat muistot. Mutta kieltämättä on kiva saada vihdoin kokonaan oma kroppa itselleen.
Nyt vain sitten odotellaan millaiset teepussit sieltä kahden vuoden imemisen ja maitotehtailun jäljiltä ilmestyy, kun maidontulo lakkaa. Hah haa.
Hyvästit ovat haikeita. Haikeita ja surullisia, vaikka ne eivät olisi lopullisia. Haikeita ja surullisia, vaikka muutos olisi toivottu ja odotettu juttu.
Tänään kyyneliä nieleskellen hyvästelin kasan ihania lapsia sekä työkavereita. Kyyneliä nieleskellen kuljin viimeisen kerran päiväkodin portista ja parkkipaikan läpi. Vaikka itse tein päätöksen ja tiedän sen olevan oikea, on olo haikea. Ja saakin olla. Työ on kuitenkin niin iso osa elämää.
Vaikka en ehtinyt olemaan töissä tällä kertaa kuin kolme kuukautta, niin jokainen kohtaaminen siellä oli tärkeä ja merkitsi jotain. Jokainen perhe, jokainen työkaveri ja jokainen lapsi jäi muistoihini.
Yritin selvitä ilman itkua, mutten ihan pystynyt siihen. Heti työpaikalle saapuessani meinasin putkahtaa itkuun, kun eräs lapsi kiikutti minulle pienen muistamisen. Eteisessä lapsi halasi ja sanoi: halitaan tänään paljon. Siinä kohtaa, kun työparini silmät täyttyivät iltapäivällä kyynelistä en enää kyennyt pidättämään itkua.
Ja miksi toisaalta olisi pitänyt? Vaikka vihaankin muiden edessä itkemistä..Minä olin kiintynyt työyhteisööni ja lapsiin, vaikka irtisanoinkin itseni. Minä välitin heistä, minä tykkäsin heistä.
He olisivat olleet kyynelmeren arvoisia.
Kotona taas viikosta väsyneet lapseni huusivat ja tappelivat kilpaa. Itse rankkojen viikkojen ja tunteikkaan päivän jälkeen olin aika kuitti ja hermot kireällä. Parit perkeleet vessassa supistessani mietin onnellisena: nyt se on ohi. Nyt ne kiukut, sylit ja harmipuhallukset ovat vain minun lapsiani varten.
Tästä päivästä lähtien minun tarvitsee kasvattaa vain omia lapsiani.
Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Samsung & Indieplace kanssa
On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri. Älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on.
Ah, kyllä nykyaika on mukavaa! Ja teknologia mahtavaa.
Pääsin tämän kaupallisen yhteistyön myötä tutustumaan Samsungin uusiin laitteisiin - puhelimeen, aktiivisuuskelloon sekä kuulokkeisiin - ja täytyy todeta; en tiennyt tarvitsevani, mutta nyt en hevillä enää luovu. Aloitetaanko ihan alusta? Aloitetaan vaikka tuosta Samsung Galaxy Watch Active2 kellosta, joka oli minulle kaikkein vieran ja sellainen, jota en tiennyt tarvitsevani. Nyt en todellakaan siitä enää luovu!
Alin kuva on otettu kännykän kameralla kaksi ylintä järkkärillä. Ei huomaa edes eroa! Mahtava kamera kännykässä!
No siinä on kello, daa. Sen lisäksi se toimii kuten vanha aktiivisuusrannekkeeni eli laskee askeleeni, mittaa harjoitukseni, sykkeeni, kalorien kulutukset ja niin edelleen. Sen lisäksi se on vielä niin paljon muuta. Se on niiiiin hieno, vaikka näin yhteistyössä sen sanonkin. Hah.
Kellon saa yhdistettyä puhelimeen bluetoothin kautta ja siihen ohjautuu valitsemieni sovellusten ilmoitukset, viestit sekä puhelut. Tämä on se ominaisuus, mitä en tiennyt tarvitsevani, mutta nyt en aio siitä ikinä luopua. Nimittäin tämä helpottaa töissä niiiiin paljon!
Olen surullisen kuuluisa siitä, että vastaan huonosti puhelimeen. Puhelimeni on aina äänettömällä jossain hyllyn päällä tai kassin pohjalla. Nyt, kun ranteessani värisee, ei mene puhelu sivu suun! Ja tämä helpottaa älyttömästi myös töissä, kun ei tarvitse miettiä, että jos lasten päiväkodista tai eskarista soitetaan esimerkiksi tapaturman tai sairastapauksen sattuessa.
Aktiivisuuskellon kanssa tarkkailen myös nukkumistani. Uniongelmaisena on ollut mielenkiintoista seurata uneni laatua ja yöheräilyjen määrää. Mielenkiintoista ja samalla masentavaa. Näin kolmen lapsen äitinä hah.
Pakko myöntää, että aluksi ajattelin, etten näin hienoa aktiivisuuskelloa osaa alkaa käyttämään. Olen ajatellut viettäväni internetissä ja kännykkä kädessä liikaa aikaa, miten käy kun se roikkuu tossa ranteessa se internetti? Hyvin kävi, itseasiassa kännykän vilkuilu on vähentynyt, kun kaikki tärkeät asiat tulee ranteeseen suoraan. Ei tarvitse vahdata puhelinta, että onko joku kaivannut ja samalla klikkailla uteliaana niitä someilmoituksia, kun ne tärkeät viestit, whatsappit ja sähköpostit tulee ranteeseen. Some pysyy edelleen känykkässä, mutta kaikki tärkeä internetyhteyttä tarvitseva viestintä ja se "tavallinen viestintä" tulee perille ilman kännykän vahtaamista tai kantamista!
Hifistelyä jonkun mielestä, mutta jestas miten upeaa hifistelyä! Kyllä nykyaika on hienoa. Kerroinko meinaan, että käytän tätä autossa myös handsfreenä? En kertonut. Nytpä kerroin. Joka aamu, kun olen vienyt lapset päiväkotiin soitan miehelle töihin ja vietämme päivän parisuhdehetkemme puhelimen - tai siis aktiivisuuskelloni - kautta samalla, kun ajan töihin.
Kellon lisäksi sain uuden puhelimen.
Kun lähdin yhteistyöhön mukaan, niin mielessäni oli ensisijaisesti uusi puhelin. Vanhan puhelimen muisti oli jatkuvasti täynnä, koska somekuvani ja muokkausohjelmat sekä sovellukset vievät tilaa ja kamerakin oli aika kökkö. Ja minulle nykypäivänä puhelin on aika kaikki kaikessa. En juurikaan availe enää tietokonetta, vaan hoidan aikalailla kaiken puhelimen kanssa. Kuvien muokkauksesta postausten kirjoittamiseen. Laskujen maksusta lasten hoitoaikojen ilmoittamiseen.
Uudelta puhelimelta halusin laadukkaampaa sisältöä someen - tai oikeastaan edes jotain sisältöä, tähän mennessä kuvasin kaikki paitsi rakeiset instastoryt kameralla - ja sen sain. Linssejä kännykässä on kolme, aika huikeaa! Varsinkin tuo ultralaajakulmakamera, jolla ensimmäinen alla olevista kolmesta kuvasta on otettu, antaa paljon uusia mahdollisuuksia tuottaa sisältöä ja erilaisia kuvia someeni.
Kuvat on otettu samasta paikasta kännykän eri linsseillä. Hienoa eikö?
Etukameralla eli selfiekameralla kuvia ottaessa toimii kädenheilutus kaukolaukaisimena. Näppärää, jos ottaa vaikka asukuvia kännykän ollessa kahvinkeittimen päällä. Hc somemutsin kuvausvinkit tuli tässä...
Kännykkä on aina kännykkä eli meillä jokaisella on ne omat juttumme mihin sitä käytämme, ne omat sovellukset ja tarpeet. Note10+:ssa on mukana tuollainen hieno kynä ja taas kerran ajattelin sen olevan hifistelyä - ja onhan se -, mutta ihan todella näppärää hifistelyä. Nimittäin esimerkiksi blogipostauksieni luomisessa.
On meinaan hieman tarkempi näppäillä kuvia, lisätä linkkejä ja kopioida koodeja tuon näppärän kynän avulla versus nakkisormet. Ei tarvitse zoomailla isommaksi, kun kynä mahdollistaa pienen ja tarkan kosketuksen.
Sen lisäksi lapset rakastavat piirtää sillä eri peleissä ja pelleillä kuvanmuokkausten kanssa, hah.
En ole mikään tekniikan ihmelapsi, mutta kunnon pesunkestävä somemutsi. Sen takia olen ollut ihan supertytyyväinen uuteen puhelimeeni; siinä on tarpeeksi hyvä kamera Instagram videoiden ja kuvien tuottamiseen, siinä on tarpeeksi muistia erilaisille sovelluksille sekä valokuville. Näyttö on iso, kirkas ja kynä helpottaa sitä näpertämistä, muokkailua ja linkittämistä, joita tein ennen tietokoneella.
Uuden puhelimen sekä aktiivisuuskellon lisäksi sain langattomat Galaxy Buds -kuulokkeet. Käytän päivittäin kuulokkeita podcastien ja musiikin kuuntelun sekä kotona että lenkillä. Kuulokkeet blokkaa tosi upeasti ulkopuolelta tulevat äänet ja kaikkein eniten tykkään siitä, että musiikin saa pauselle koskettamalla kuuloketta. Eipä tarvitse enää kaivaa kännykkää taskusta kesken lenkin tai pyykkien viikkauksen! Kuulokkeet ovat myös heti "käyttövalmiit", kun otan ne pois kotelosta. Lataus tapahtuu kuulokkeiden ollessa kotelossa ja ne on näppärän pienet sekä yksinkertaiset.
Mikä näitä kaikkia yhdistää? No se, että ne on helppo yhdistää puhelimeen. Myös virransiirto kännykästä kelloon on aika näppärä ominaisuus, jos kellon laturi on kotona ja virta on loppumassa.
Olen myyty mun uusista "leikkikaluista", joita en niin tiennyt tarvitsevani. Tekniikka on ihan sairaan hienoa nykypäivänä ja on monta pientä asiaa, joilla voi helpottaa ja rikastuttaa arkea. Näissä laitteissa on tosi monta laadukasta pientä yksityiskohtaa joista tykkään ja joita osaan tästä lähin kaivata, jos joskus vielä sellainen uupuu. Somessa töitä tekevänä tekniikka on tärkeä työväline minulle, mutta vapaa-aikanakin se on aika hieno ja helpottava juttu.
Pyykkien lajittelu on paljon mukavampaa, kun lempipodcast soi korvissa ja lenkille saa motivaatiota omien tulosten kautta, joita sää kytättyä aktiivisuuskellosta. Asioiden muistaminen ja tekeminen sekä taltioiminen on helppoa ja nopeaa kunnon välineillä.
En tiennyt tarvitsevani. Enää en todellakaan luovu. Tekniikalla ja puhelimella kun voi oikeasti rikastuttaa ja helpottaa arkea nykypäivänä tosi paljon.
Tämä kuva on otettu puhelimen kameralla, on todellakin laadukas kuva ja kamera!
Okei ehkä vähän liioiteltua sanoa viimeiset, koska eihän sitä ovea kokonaan suljeta. Sieltä ovenraosta voi kuiskalla; ehkä sitten joskus, kun omat lapseni ovat isompia. Mutta toistaiseksi viimeinen viikko varhaiskasvattajana lähti käyntiin tänään! Ja maanantai on jo lusittu ja perjantai on vapaa joten TJ3!!
Jollain tapaa poden huonoa omatuntoa, kun ei tunnu tämän haikeammalta. Kyllä ehkä silti torstaina vierähtää kyynel jos toinenkin, kun hyvästelen työkaverit ja työlapset. Mutta päällimmäisenä tunteena on helpotus ja kiitollisuus. Helpotus siitä, että pääsen päiväkotimaailmasta pois ja kiitollisuus siitä, että sain mahdollisuuden siihen aika helposti.
Miksi tunnen huonoa omatuntoa? Ehkä siksi, kun meillä työkavereideni kanssa arki sujui niin kivasti. Olen saanut luotua suhteen työlapsiini ja heidän perheisiinsä ja lapset pitävät minusta. Vaikka itse sanonkin. En ole todellakaan korvaamaton, mutta muutokset päiväkotiryhmässä on aina muutoksia. Johon lapset sekä työntekijät reagoivat. Ja sitten yleensä se arki siellä on hetkellisesti ainakin raskaampaa.
Kyllä minun tulee heitä ikävä ja on olo haikea. Mutta olen myös niin helpottunut, että arkeni helpottuu. Eniten iloitsen lasteni puolesta, koska he saavat jaksavamman äidin joka ei olekaan puhallellut muiden pipejä ja harmeja pois koko työpäivää ja näin ollen jaksaa kotona paremmin sen kaiken.
Valehtelisin jos väittäisin tekeväni muutokset vain lasteni tähden. En todellakaan. Olen itsekäs ja lähden, koska varhaiskasvatus ei tunnu enää omalta jutulta. Ja vitsit se tuntuu hyvältä! Toki elämän tilanteeni vaikuttaa siihen, mutta haluan myös ehdottomasti tehdä elämässäni jotain muuta. Miksi tehdä raskasta työtä huonolla palkalla jos tilalle voisi löytää jotain parempaa? Jotain jonka jälkeen ei ole aivan pirun loppu joka ikinen päivä.
Minä tykkään työstäni päiväkodissa kyllä ja viihdyn siellä. Mutta sellainen palo puuttuu, että jaksaisin sen työmäärän tällä palkalla. Se ei ole se The työ johon haluan nyt jämähtää ja kituuttaa nämä omat pikkulapsivuoteni, josko se helpommaksi muuttuisi omien lasten kasvaessa.
Entä jos ei muutu? Entä jos vuosien päästä tajuan, että arki siellä ja kotona on ihan yhtä raskasta vaikka omat lapseni kasvaa? Pohtisin olisinko nauttinut enemmän omien lasteni lapsuudesta jos en olisi tehnyt päiväkodissa töitä.
Ja rehellisesti sanottuna se on vain aivan liian rankkaa juuri nyt.
Ei se pelaa joka pelkää. Ja kyllä minä vähän pelkäänkin. Varsinkin, kun uudesta työstäni ei ole kokemusta. Ei vieläkään nimiä paperissa ja työsuhteeni loppuu 31.12. Toisaalta menen heti ensi viikolla toivottavasti saamaan mustaa valkoisella ja sitten kerron asioista enemmän täälläkin. Ei se valtionsalaisuus ole, mutta pelkään, että jos kerron liikaa niin se ei sitten toteudukkaan.
Taikauskoa? Ehkä.
Ehkä pelko johtuu myös siitä, että poistun omalta mukavuusalueeltani ja jätän sen tutun ja turvallisen taakse. Poistun jostain jossa olen hyvä jonnekkin, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Entä jos olenkin huono uudessa työssäni? Entä jos en osaakkaan uutta työtäni?
Pelko on ihan tervettä onneksi vielä, sellaista hyvää inspiroivaa pelkoa josta saan hitto vie minähän näytän asenteen. Hitto vie minähän osaan ja hitto vie minähän otan elämän tuomat muutokset ilolla vastaan. Jos en onnistu nyt, niin varalleni on jokin muu suunnitelma univerusmilla.
Esimieheni tämän päiväiset sanat myös lohduttivat: jos päätät palata alalle, niin pidä meidät mielessä. Siksi uskallan sanoa, että varhaiskasvatuksen parista saan kyllä töitä jos niin haluan. Alalla on huutava pula ja olen hyvä työssäni, vaikka itse sanonkin.
Torstaina alkaa KUUKAUDEN loma. Aivan sairaan ihanaa. Tammikuussa alkaa uudet tuulet työrintamalla. Aivan sairaan ihanaa.
Elämä on aivan sairaan ihanaa just nyt. Ja tämä sairaan ihanaa on aivan sairaan ärsyttävä lause.
Sairaan hyvää uutta viikkoa. Nyt isken sairaan ison pyykkivuoren kimppuun. Pyykkikori on kerrankin tyhjä, mutta kuka viikkaisi puhtaat kaappiin?
Tänä viikonloppuna me olemme toden teolla kompuroineet siellä vanhemmuuden rosoisella tiellä. Tai ei vanhemmuuden, vaan äidin ja isin sivupersoonien elämä on ollut nyt vähän rosoista.
Nimittäin ei mennyt hammaskeijun ja tontun tohinat ihan niin kivuttomasti kuin olin suunnitellut.
Olemme eläneet jännittäviä aikoja, kun olemme odottaneet jo viikkoja milloin esikoisemme ensimmäinen maitohammas lähtee irti. Lähtihän se sitten perjantaina eskaripäivän aikana.
Illalla lasten mentyä nukkumaan oli minun aika vaihtaa hammaskeijun viittä päälle. Ja se homma meinasi kopsahtaa heti ensi metreille.
Nimittäin nykypäivänä hammaskeijun ongelmana on se, että käteinen on vähän vähissä. Eikä kuulemma kuusivuotiaalle onnistu vielä mobilepay maksu...
Löytyihän sieltä takintaskun pohjalta sitten euro joka pelasti tilanteen. Aamulla onnellinen lapsi löysi yöpöydältään kirjeen ja kuulemma keijupölyäkin. Äidin silmään se näytti ihan tavalliselta pölyltä, mutta tulipahan yksi uusi syy vältellä pölyjen pyyhintää. Kun lapset niin tykkää ja leikkii keijumaailmaa, hah!
Sitten kosahti vielä tonttuilu. Onhan tänään kuitenkin joulukuun eka.
Meillä on ollut perinteenä, että joulupukin kirjeet lähetetään ensimmäinen joulukuuta ja yleensä aamulla kirjeen tilalla on jokin pieni pikkujoulupaketti. Noh, tänä vuonna joulukuu hiipi salakavalasti ja äiti oli ihan unohtanut. Kaiken. Lahjoista kirjeen lähetykseen.
Ei löytynyt kaapista mitään pieneen pakettiin, mutta onnekseni huomasin, että lapseni olivat myös vähän huono muistisia ja kirjeet olivat eteisen sijaan edelleen siinä pöydällä lähettämättä. JES! Pelastus.
Niinpä aamulla löytyi lattialta kirje, että tontut eivät olleet löytäneet kirjeitä ja josko ensi yönä he tulisivat uudelleen. Ehkä tänään äiti kipaisee kaupasta äkkiä jotain pientä yllätystä..
Hätä keinot keksii todellakin ja tästä selvittiin ihan kunnialla. Ainakin toistaiseksi. Kunhan muistan tänään kirppisreissulla poiketa pienillä lahjaostoksilla.
Kyllä vanhemmuus on rankkaa. Ja hauskaa. Yhtä hatusta vetämistä ja improvisaatiota aamusta iltaan.
Terveisin tontut Torttuhousu ja Pihkasaapas. Eli meidän perheen isi ja äiti.
Olen muutaman päivän aikana pysähtynyt miettimään useaan otteeseen miten onnellinen olen.
Ja olenhan minä. Ihan hirmuisen onnellinen. Ja sietääkin olla. Olen saanut niin paljon ja kaikki on nyt niin hyvin.
Kuusi työpäivää lastenhoitajana. Sitten monen viikon loman kautta uusiin hommiin. Tämä ajatus tuottaa minulle iloa ja onnea aivan hirveästi. Olen niin ansainnut tämän muutoksen ja sen haikeuden keskellä, kun vanha jää taakse, on vaikea peittää hymyä. Ja miksi edes pitäisi? Haikeaa, jännittävää, mutta niin ihanaa.
Lapseni ovat ihania. Kaiken uhmaraivareiden ja sisarustappeluiden kera. He ovat huumorintajuisia, empaattisia, iloisia ja hauskoja pieniä ihmisiä. Niin upeita, niin ihania. Ja minun ikiomia jokainen.
Me ollaan miehen kanssa tosi hyvä tiimi tässä arjen hulinassa. Vaikka kotityöt ja hektiset tilanteet aiheuttavat joskus vähän kränää, niin arki pelaa hyvin. Me olemme onnellisia, vaikkakin väsyneitä. Ja vaikka väsyneenä vähän kiukuttaakin enemmän, niin myös naurattaakin. Tai ainakin univelassa ne huonotkin jutut naurattaa ja niitä meillä riittää, hah.
Meidän koti. Marraskuun alussa tuli kaksi vuotta täyteen meidän kodissa. Rakastan tätä kotia, näitä ihmisiä tässä ympärillä ja kaikkea mikä liittyy tänne ja tähän taloon. Kolmas joulu meidän kodissa, en malta odottaa!
Talous on elpynyt hoitovapaan jälkeen ja sometyöt rullaa kovasti eteenpäin. Univelassa huolimatta jaksan tehdä ja touhuta ja marraskuun pimeyskin menettelee kynttilöiden ja valojen avulla. Pian on jo joulu ja sitten pahin synkkyys onkin ohi.
Arjen pienet ilot. Niitä löydän helposti joka päivä kaikkialta. Onnellisuuttani ei tee tällä hetkellä mikään suuri, vaan ne pienet palaset jotka ovat jotenkin tosi hyvin paikoillaan juuri nyt.
⅝Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Olympus & Indieplace kanssa
Kun vilkaiset omaa vauva-albumiasi, montako kuvaa sieltä löytyy? Oma lapsuuteni mahtuu lähes kahteen albumiin. Kun vertaan oman lapsuuteni valokuvien määrää omien lasteni valokuvien määrään - tähän mennessä ja vanhin on vasta kuusi - niin ero on aika hurja. Kiitos digiajan. Toki olen sen verran nuori, että omasta kouluiästäni lähtien rupeaa löytymään kuvia myös cd-levylle poltettuna, hah.
Pointtini on se, että omien lasteni lapsuus on aika hyvin taltioitu kuvin ja videoin. Osaa säilytetään pilvessä, osaa muistitikuilla ja kovalelyillä ja osa muistoista pääsee ihan kehitettäväksi asti. Ne tärkeimmän etapit ja tapahtuma minä kehitän, jotteivat ne vaan katoa bittiavaruuteen, kaikkea ei voi kehittää. Niin paljon niitä muistoja on.
Pääsin tämän Olympuksen kaupallisen yhteistyön merkeissä miettimään, mitä ihania muistoja minulta jäisi kuvaamatta jos mukanani ei kulkisi näppärää, pientä, mutta laadukasta kameraa. Onko liioiteltua sanoa, että lasteni koko arkinen lapsuus? Ehkä vähän, mutta lauseessa todellakin on perää.
Minä taltioin todella paljon meidän arkea kameran muistiin. Ne pienet arkiset hetket, kun taapero hassuttelee. Ne pienet arkiset hetket, kun yhdessä rakennetaan vaikka hieno maja. Ne aidot, arkiset ja niin onnelliset lasten kasvot. Ne pienet hetket, jotka helposti vuosien päästä on yksi iso hämärä muisto. Ne minä tallennan pienen ja näppärän kameran turvin ikuisiksi muistoiksi.
Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja vaikka se pieni arkimuisto olisi jo unohdettu, niin kuvan kautta sen muistaa ja voi elää taas uudelleen.
Kuten osa jo edellisestä yhteistyöpostauskesta muistaa, niin minun näppärä kamerani on Olympus PEN E-PL9 sekä 45mm luotto-objektiivini. Postauksen kaikki kuvat on otettu tällä setillä. Otin juuri niitä kuvia, joita paljon taltioin; arjen pieniä onnen palasia, taaperon ja lasten kolttosia. Sitä onnellista, tavallista arkea.
Joka todellakin ansaitsee tulla muistetuksi.
Minulta löytyy sekä "isojärkkäri", että tämä Olympuksen PEN E-PL9. Suurimmaksi osaksi kuvaan tällä Olympuksen kameralla, koska näppäryys. Jokainen vanhempi tietää, että ne pienet hassut hetket menee sekunissa ohi. Täytyy olla nopea ja kameran käden ulottuvilla, jos haluaa ehtiä ne taltioimaan, hah.
Vaikuttajana sekä sisällöntuottajana minun tulee kuvattua ehkä vielä hitusen enemmän lasteni lapsuutta, mitä ilman tätä rakasta harrastustani kuvaisin. Mutta kuten ehkä olette huomanneet, blogini sekä someni on aika arjenmakuinen ja rehellinen. Kuvia myöten.
Pyrin kuvaamaan ja käyttämään juuri niitä aitoja hetkiä, ainakin kun kyse on lapsistani. Ne aidot hymyt, naurut ja tilanteet ovat sata kertaa parempaa sisältöä kanaviini, kuin poseeraukset ja asetelmat. Siksikin näppärä, pieni, kevyt ja nopea kamera on kaiken A ja O.
Hifistelyä tai ei, mutta yksi ehdoton suosikkini arjen pyörteissä on kosketusnäyttö. Sillä pystyy todella näppärästi ja nopeasti koskettamalla tarkentamaan kuvassa juuri oikeaan kohtaan. Paras varsinkin, kun kamera saattaa olla vähän silmien ulottumattomissa, jos kuvaan vaikka taaperoa, joka on mennyt kuiva-ainekaappiin niin, että vain varpaat pilkistävät. Hiivin nurkan takaa ja räps, saan oikein tarkennetun kuvan nopeasti, ennen kuin taapero hyppää kaapista ja huutaa LÖYSIT!
Been there, done that. Ja siitä tuli aivan ihana ja aito muisto perhealbumiin.
Olen ottanut arkikuvia postaukseen sekä ulkoa, että sisältä. Päivällä sekä pimeällä. Jotta näkisitte, että kyseessä on kyllä näppärä ja monipuolinen vehje, joka pärjää näin marraskuun synkkyydessäkin. Ja kuten edellisessä vinkkipostauksessa totesin; hyvän kameran kanssa ei tarvitse olla mikään ammattikuvaaja, jotta onnistut.
Kamerassa on helpot säädöt, mutta 45mm objektiivilla ja PEN E-PL9 rungolla onnistut myös automaattiasetuksilla tosi hyvin!
Sisäänrakennetun wifi-yhteyden kanssa se on vain pari sormen painallusta ja kuva on somessani. Rakastan kuvata meidän arkea, mutta myös jakaa niitä hassutuksia, vertaistukea sekä onnea teille. Perhavaikuttajan rooli on ihan parasta, inspiroivaa ja koukuttavaa hommaa. Iso kiitos siitä kuuluu teille.
Hyvä kamera ei ole vain meidän vaikuttajien juttu ja Olympuksen setit ovat nyt ihan huippuhyvässä tarjouksessa:
Olympus PEN E-PL9 & 45mm objektiivi vain kameran rungon hinnalla ja Olympus OM-D EM10 Mark III ja 25mm objektiivi pelkän rungon hinnalla. Tarjouksiin pääset tästä!
Itselläni kauppalistalla on seuraavaksi tuo 25mm objektiivi, joka on antaa vähän laajemman kulman.
Ajattelin teetättää jossain kohtaa näistä arkikuvista kuvakirjoja. Se on näppärä ja helppo tapa taltoida arjen ilot yksiin kansiin. Tytöt rakastavat katsella minun ottamia kuviani ja selaammekin usein paperikuvia. He naureskelevat omille kolttosilleen ja muistelevat mitä kaikkea ihanaa olemme tehneet yhdessä.
Hyvä kamera ja loistavat kuvat eivät ole vain ammattilaisia tai juhlahetkiä varten. Meidän perheen arki ansaitsee tulla ikuistetuksi laadukkaalla ja näppärällä tavalla. Koska uskon vahvasti siihen, että vuosien päästä ne onnellisimmat muistot ovat juurkin ne arkiset, pienet ja onnentäyteisen hetket.
Inhimillisen, sormenjäljillä ja leivänmuruilla koristellun äitiyden puolesta. Rehellistä vertaistukea niille äideille joiden pullat tulevat pakkasesta ja nurkissa pyörii design-valaisimien sijaan villakoiria. Kaunista, rakkauden täyteistä, rehellistä ja joskus jopa vähän karua arkea. Kirjoitusten takana häärii 26-vuotias kolmen prinsessan äiti Turun seudulta.
