torstai 21. marraskuuta 2019

Ei ole sinulta pois jos viihdyn omassa kropassani



Kuvien beforeafter ero on minuutti, kun vaan muutin kalsareiden paikkaa.
Kuinka helppoa onkaan somessa huijata ja vähän editoida kuvia!

Kuten Instagramissakin totesin, niin en sano etteikä itsestään saisi ottaa mahdollisimman edustavia kuvia. Vaan sanon, ettei itseään kannata verrata muihin somekuvien perusteella. Pieniä silmänkääntötemppuja - tässä tapauksessa kalsareiden kääntötemppuja - on aika helppo tehdä.

Oli kyse kuvasta ja jutusta,  niin se voi olla totta. Tai sitten ei. Kaikkea voi kaunistella, liioitella tai silotella. Ikinä ei voi tietää.

Nykyään monista meistä somettajista puhutaan vaikuttajina. Jos itse pystyisin vaikuttajana vaikuttamaan  johonkin, niin ihmisten omaan kehonkuvaan. Siihen sisäiseen fiilikseen, että sä olet hyvä juuri noin. Saa etsiä ja tavoitella muutosta jos ei ole tyytyväinen, mutta sen on lähdettävä omasta halusta.

Ei siitä, että pitäisi mahtua tiettyyn muottiin.

Toinen mihin haluaisin vaikuttaa on se, miten ihmiset kohtelevat täällä internetissä toisiaan.

Minulle sanottiin Iltalehden haastattelun jälkeen blogin kommenttikentässä, että pitäisi ajatella terveyttäni ja ruman röllykkäni saisi pois oikealla ruokavaliolla ja liikunnalla. Ehkä saisi,  mutta takaisiko se onnen?

Ei. Koska jos omassa kehossaan on hyvä olla niin sitten on. Vaakaa tai mittanauhan tuijottamatta. Sitä paitsi minun silmissäni röllykkä ei ole ruma, vaan muisto elämästä.

Itselläni ainakin sisäinen hyvinvointi on heti yhteydessä siihen miltä minusta tuntuu. Jos syön ja liikun huonosti, niin olen helpommin tyytymätön peilikuvaani. Vaikka sentit ja kilot eivät muuttuisi mihinkään sinä aikana,  kuten eivät yleensä muutukaan.

Puhun terveellisten elämäntapojen puolesta, mutta se ei todellakaan saisi olla avainlippu onneen.

Minun mielestäni on muutenkin niin urpåa, miten netissä lynkataan toisia. Jos kerrot omasta onnesta tai onnistumisesta, niin aina löytyy joku joka kertoo miten olet tehnyt sen väärin.

Minä kerroin omasta positiivisesta suhtautumisestani kehooni raskauksien jälkeen ja heti joku sanoo mitä minun pitäisi tehdä toisin, jotta olisin terve ja voisin hyvin. Että en saisi olla tyytyväinen juuri nyt, olen vaan laiska ja vähätellen terveyttäni.

Minä olen terve,  onnellinen ja voin hyvin. Mitä nyt tämä elämäntilanne pienten lasten kanssa, unettomuus ja flunssakaudet vähän vaivaavat.

Kliseisesti jotain kökköä IRC gallerian yhteisöä lainaten: meikillä voi peittää naaman muttei paskaa luonnetta. Tai jotenkin noin se meni.

Muista siis,  että kenekään muun onni, kehonkuva tai elämäntavat eivät kuulu sinulle. Jos ei ole mitään kivaa sanottavaa, niin ole hiljaa. Varsinkin jos sinulta ei ole edes kysytty mitään.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Elämä lasten kanssa ei helpota koskaan


Jokainen meistä vanhemmista on varmasti saanut rankan vauvavuoden aikana jaxuhaleja  ja tsemppilauseita jossa kerrotaan, että sen vuoden jälkeen helpottaa.

Toiset sanoo, että pikkulapsiajan jälkeen helpottaa, kun taapero täyttää kolme on elämä auvoista ja ihanaa.

Kerronko salaisuuden? No ei perkule helpota! Aina tulee uusi vaihe, aina tulee uusi uhma ja uudet kiukun kohteet. Mitä muutamaan työkaveriini on uskominen,  niin ei muutem helpota edes täysi-ikäisen lapsen kanssa.

Joku instassa kommentoi, että helpottaa, kun lapset menee vanhainkotiin. Uskon tähän aikajanaan eniten, koska itsehän olen silloin jo maan mullissa lepäämässä. Sitten ainakin on aikaa levätä, hah.

Hästäkki mustaa huumoria vanhemmille.

Eilen meillä oli ihan hitusen hankala aamu. Siinä sitten murehdin tilannetta vielä töissäkin ja päätin yllättää lapseni jollain kivalla. Mies hoiti ennen työpäiväänsä kauppaostokset ja meidän oli tarkoitus pitää dippivihannes leffailta, kun aamu oli niin kurja.

Se leffa ilta alkoi 45 minuutin pituisella en mene suihkuun ja en siivoa raivolla keskimmäisen ja esikoisen voimin. Yritin ensin hyvällä ja vähä vähemmän hyvällä. Sitten luovutin ja painelin taaperon kanssa suihkuun.

Kyllä, jätin lapseni ulisemaan olohuoneen matolle. Keittiön askartelujäljet edelleen siivoamatta ja 2/3 lapsista suihkuttamatta.

Hetken ajan kuuntelin suihkussa huutoa kunnes se rauhottui. Pian toinen saapui suihkuun ja suihkusta tullessamme toinen siivosi askartelun jälkiä keittiössä.

Ehdittiin juuri halia ja sopia, kun pienten askelten kautta luisuttiin samaan raivoon ja tappeluun samoilta asioista. Sitten meni äidillä hermot.

Kylmän viileästi otin kaapista roskapussin johon tungin kaiken roinan sekä pöydältä että lattialta. Ehdin melkein eteiseen asti roskienvientireissullani enne kuin anelevat lapset pysäyttivät minut me lupaamme siivota anelulla, ethän heitä niitä roskiin!!

Ja he siivosivat. Ja me ehdittiin syödä herkkuiltapala, halia ja jutella päivästä.

Luvattiin, että meillä kaikilla olisi huomenna parempi päivä, ja keskusteltiin miksi se siivous on aina niin hankalaa ja mitä meidän pitäisi seuraavaksi tehdä, jos sama tilanne toistuu.

Oli helppo jutella ja kasvattaa, kun olin rauhoittunu. Heidänoli helppo toimia, kuunnella ja miettiä, kun he olivat rauhoittuneet.

Illalla naureskelin, että onpa tässä oikein varhaiskavattaja. Joskus minulle on sanottu, että lapseni varmasti ovat hyvin tottelevaisia ja kilttejä, kun teen tätä ammatikseni. Että osaan varmasti toimia hyvin ja johdonmukaisesti jokaisessa tilanteessa kotona lasten kanssa.

Huutonaurua. Ihan lapsia hekin ovat ja ihan vain tavallinen ja inhimillinen äiti minäkin olen. Se on jännä miten töissä osaa, jaksaa ja kestää ja kotona se kaikki välillä unohtui. Miksi sitä tietää mitä pitäisi tehdä ja kannattaisi tehdä, mutta toimii silti eri tavalla?

Toisaalta niiden miljoonien siivouskiukkujen, maanitteluiden, keskusteluiden ja siivouatarrataulujen jälkeen se roskapussi alkaa kuulostamaan ihan Porin hyvältä ja ainoalta vaihtoehdolta.

Kun ei miljoonasta hyvästä,  niin ehkä yhdestä pahasta. Hah.

Että koska elämä ja lastenkasvatus helpottuu? Minun kokemukseni mukaan ei ainakaan ensimmäisen kuuden vuoden aikana ja tuskin sen jälkeenkään. Jos juttuihin on uskominen.

Helppoa  tämä ei siis ole joten olkaamme itsellemme ja toisillemme inhimillisiä. Ei tarvitse olla täydellinen, vaan riittävän hyvä.

En ollut täydellinen jättäessäni lapsiani yksin raivaamaan. En ollut täydellinen, kun tungin tavarat roskapussiin ja uhkasin roskiksella.

Olin riittävän hyvä, kun pysyin järjissäni ja riittävän hyvä,  kun tilanne ja tavat käytiin sitten lopuksi läpi.


tiistai 19. marraskuuta 2019

Kuten 4-vuotiaskin sen sanoi: eniten vituttaa


Se on kyllä upeaa, kun lapset osaavat kirjoittaa mallista. Tällä kertaa se on keskimmäisemme  joka on vuosikalenterimme kimpussa. Mutta ymmärtäähän sen,että tämä marraskuu masentaa myös lapsen. Harmaus, kosteus, kylmyys.

Tiedättekö miten ihanaa, kun pääsen töissä ulos päivittäin valoisaan aikaan? Se on oikeasti ihanaa,mutta niinä päivinä kun aurinko on paistanut olen huomannut ettei se ehdi nousta niin  korkealle aamu-ulkoilun aikana, että sen säteet osuisivat minuun. Iltapäivällä se on sitten taas laskenut jo melkein piiloon,kun ulos pääsemme.

Jos aurinko edes näkyy päivän aikana,kovin on harmaalta tämä marraskuu vaikuttanut. Lieneekö se aina näin harmaa ja ruma aina,mutta taas kerran se iski vasten kasvoja. Kuten vissiin joka vuosi.

Että minä vihaan marraskuuta. Niin lähellä joulua ja lunta, mutta todellakin vielä niin kaukana.

Joko valitin tarpeeksi? En usko. Kerron vielä siis sen,että flunssa tekee TAAS tuloaan ja juuri eilen suunnittelimme menevämme viikonloppuna perheen kanssa uimaan.

Eniten vituttaa? No kaikki. Sekin,että menin eilen kerrankin ajoissa nukkumaan,mutta nukuin todella huonosti koko yön. Tekstin syöttöni yrittää heittää vituttaa sanan tilalle virittää...joku vinkki että lopeta se valittaminen  ja virittäydy joulutunnelmaan?

Marraskuu todellakin vie mehut. Miksi se vuoden synkin aika iskee juuri siihen hetkeen,kun kisaväsymys jo painaa ja loma on ihan nurkan takana?

Tj 13 työpäivää. Sitten minä toivottavasti saa  ladattua akkuja. Pysyn terveenä ja nään vähän aurinkoa ja lunta.

Lapseni on ihania ja muutenkin arki on tosi kivaa. Raskasta ja pimeää, mutta oikeasti ihan kivaa. Silti kaipaan niin jo lämpöä, aurinkoa ja valoa. Kyllä tämä tästä sitten taas, kun joulun odotus on kunnolla käynnissä. Kuten joka vuosi.

Kaikesta huolimatta ihanaa päivää, koitan tänään ehkä ottaa tanskalaisista mallia ja hyggeillä oikein kunnolla. Pimeyttä vastaan on vaikea taistella,joten ehkä koitan nauttia siitä jouluvalojen ja kynttilöiden avulla tänään illalla.

Tanskalaiset ovat kuulemma maailman onnellisin kansa. Yrittänyttä ei siis laiteta!

torstai 14. marraskuuta 2019

Kun lastani päiväkodissa purtiin

Olimme tiistaina työ- ja päiväkotipäivien jälkeen tyttöjen mummilassa iltakahvilla. Istuin ruokapöydässä taapero sylissäni ja nostin hänen tunikan hihojaan, kun valmistauduimme ruokailuun. Ja siellä alla ne komeili. Oikein isot ja kauniit hampaanjäljelt.

Totesin vaan, että kappas. Kukas sinua on purrut? Taapero ei tietenkään osannut  vastata - illalla syytti kylpypyyhettä - ja päiväkodista unohdettiin asiasta mainita. Unohdettiin tai ei oltu huomattu, miten vaan.

Niinpä minä menin ja soitin Iltalehteen. Nostin kamalan haloon lapseni pahoinpitelystä, huonosta varhaiskasvatuksesta ja siitä, että siellä ne muijat varmaan vaan on juoruillut pihalla, kun lastani on pahoinpidelty. Latasin vielä Faceen ja someeni tiukkaa tekstiä ja kuvia suurista mustelmista ja nimen kanssa haukuin päivähoitoyksikkömme maanrakoon.

Vitsi vitsi. En todellakaan tehnyt näin. Seuraavana aamuna kerroin toki huomiostani, mutta heti perään totesin, että ei hätää. Tällaista sattuu. Hänkin puree minua ja siskojaan. Tietenkin haluan tietää jos jotain sattuu - erityisesti jos hän puree kavereita hoidossa -, mutta ymmärrän täysin, että joskus asiat jää huomaamatta tai unholaan. Mietin olenko jotenkin kylmä äiti, kun ne hampaan jäljet eivät enempää minua siinä käsivarressa liikuta? En ole kylmä, vaan tiedän varhaiskasvatuksen tilanteen.

Sellaista vaan se laadukas varhaiskasvatus jokapuolella on. Laadukas, sisältäen surullista kyllä sarkasmia mukana.

Ryhmäkoot on suuria, on henkilöstovajetta, paskaa palkkaa ja liikaa työtä. Aina ei pysty kaikkeen ja se on valitettava tosiasia. Olen ollut tyttöjemme päiväkotiin todella tyytyväinen alkukankeuksien jälkeen ja tiedän heidän tekevän parhaansa. Aina ei vaan pysty tai kykene ja näitä tiltanteita tulee eteen valitettavasti, vaikka päiväkoti olisi kuinka ihana ja kuinka hyvin henkilömitoitettu.

Koska lapset puree ja satuttaa toisiaan. He eivät vielä osaa meidän aikuisten pelisääntöjä. Ja se on sekunnin sadasoda, kun se hetki tulee. Ei siinä aina pysty mitään tekemään. Esimerkiksi meidän esikoinen on purrut minua monesti pienenä. Meidän taapero puree tällä hetkellä sekä minua, että siskojaan. Vaikka hän olisi sylissäni saattaa hampaat löytyä reidestäni. Mitä siinä ehtii tekemään? Ei mitään.

Ymmärrän vanhempien surun, huolen ja tuohtumuksen näissä tilanteissa. Sitä ei auta ne Iltalehden otiskot ja somenostot tilanteista joissa oikeasti on laiminlyöty lasta ja henkilökuntaa on ollut liian vähän tai ei paikalla ollenkaan. Muistan artikkelin jossa lasta oli purtu useaan kertaan ympäri kehoa. Sen ei todellakaan pitäisi olla mahdollista, MUTTA..

Normaaleissa tilanteissa toivoisin vanhemmilta inhimillistä suhtautumista varhaiskasvattajia ja niitä muita lapsia kohtaan. Kenelle sinä siinä tilanteessa olet vihainen? Tilanteelle, jolle ei mitään ehtinyt tekemään? Sille toiselle lapselle, joka yrittää selviytyä päiväkodissa ja opettelee vasta yhdessä elämisen sääntöjä? Sille hoitajalle tai opettajalle joka ei ehtinyt väliin tai unohti kaikessa siinä päivän tohinassa mainita asiasta? Vai oletko vaan vihainen tilanteelle ja tapahtumalle? Joka on todellakin kurjatilanne, mutta täysin inhimillinen. Yleensä normaalisti.

En vähättele kenenkään kokemusta tai huolta. En kerro miten asiaan pitäisi suhtautua tai nosta omaa rauhallista suhtautumistapaani palkintopallille samalla sädekehääni kiillottaen. Jollain tapaa olen surullinen tätä tekstiä kirjoittessani. Varhaiskasvatus on aika kaaottista, tapaturha-altista ja stressaavaa meille kaikille. Vanhemmille, henkilökunnalle ja lapsille.

Ymmärretään toisiamme. Kunnioitetaan ja puhutaan. Annetaan palautetta ja tehdään parhaamme. Koska suurin osa meistä varhaiskasvattajista oikeasti tykkää työstään, on hyviä siinä ja välittää juuri sinun lapsista. Minut se kaikki taakka, kiire ja härdelli lähetti toisen alan pariin, mutta esimerkiksi omaan yksikkööni jää niin monta ihanaa työntekijää, jotka antavat joka päivä kaikkensa. Jotka jaksavat, ovat joskus äärirajoillaan, mutta silti hymyssä suin ottavat ne teidän ja meidän tärkeimmät joka päivä ilolla vastaan.



tiistai 12. marraskuuta 2019

Oliko ennen kaikki paremmin? Ei ainakaan talvivaatteissa!

Olen tullut vanhaksi ja viisaaksi, kun huomaan kauhistelevani ihmisten paljaita nilkkoja kylmällä säällä. Nuorten ja vähän vanhempienkin nilkat paljaana muoti sai viime talvena myötätunto väristyksiä. Vanha tai mukavuudenhaluinen, miten vaan. Viisaasta en sitten kuitenkaan niin tiedä.

Muistan itse miten teini-iässä oli muotia sellaiset tosi lyhyet takit. Ihoa pilkisti kaistaleen verran takin alta viimeistään siinä vaiheessa, kun lantiofarkkujen kanssa kumartui kenkiä laittamaan. Mitä lyhyempi sen parempi. HURRR kauhistus.

Pipoa ei käytettyä ja addujen allstars kenkiin meni mainiosti villasukka kovimmilla pakkasilla. Miten ihmeessä pysyin hengissä!?

Nyt flunssa iskee jo ajatuksesta ja ensimmäiset nollakelit liimaa pipon päähän.

Ostin itselleni tänä talvena uuden talvitakin, kun viisi vuotta vanha alkoi olla jo konahtanut ja päiväkodin pihalla hivenen kärsinyt. Takkiostoksille mentiin mukavuus edellä ja jo viime talvena iskin silmäni makuupussitakkiin.

Makuupussiksi omat lapseni sitä nimittävät, työ lapset peitoksi. Mutta ai ettien että, heittämällä ihanin talvitakki joka minulla on ollut.

Löysin takkini laivalta ja vaikka pihiä kirpaisi maksaa takista yli sata euroa, niin ajattelin järjellä ettei se nyt iso panostus kerran viidessä vuodessa ole. Ja 40 euroa halvempi mitä "maissa". Merkki on YAS. Ja olisin kyllä maksanut enemmänkin jos olisin tiennyt miten takkiin rakastuisin.

Se on pitkä. Se on lämmin. Se on juuri täydellinen niihin hetkiin, kun jalassa ei ole ulkohousuja.

Muutenkin ulkovaatteisiin panostaminen on tullut tärkeäksi vasta lähivuosina. Ennen oli väliä ensisijaisesti miltä vaatteet näyttivät, mutta nykyään mukavuus ja käytännöllisyys on se ykkönen. Tai ainakin vahva kakkonen. Onneksi nykypäivänä ulkovaatteissa ei tarvi tinkiä kummastakaan.

Kuomien kohdalla ehkä. Ei ne kauniit ole, mutta ainoat kengät jotka pitävät varpaani lämpiminä päiväkodin pihalla talvipakkasella.

Nyt kun työni vaihtuu sisätyöksi ei ulkovaatteet ole enää niin ajankohtaisia. Toki pienten lasten kanssa on aina, mutta omien lasten kanssa voi jäädä sisälle jis taivaalta sataa räntää tai pakkanen paukkuu nurkissa.

Mainitsinko jo, että vihaan kylmyyttä? Vihaan. Todella. Ja olen vilukissa.

Luojalle kiitos uudesta takistani, webastosta - joka tosin löytyy vain mieheni autosta -, villasukista ja kotimme lattialämmityksestä. Kai näillä eväillä selviää sinne toukokuuhun asti!

Tai oikeastaan ei. Haluaisin vielä kunnon villavaatteet - alle tai päälle - itselleni joten vinkkejä otetaan vastaan mistä ja minkälaiset! Ei tarvitse olla kauniit , kun tulevat joko sisävaatteiden tai ulkovaatteiden alle piiloon.


sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Testissä hulavanne!



Piti tulla kirjoittamaan teille syvällisiä ajatuksia isänpäivästä, mutta vatsa täynnä herkkuruokaa ramasee sen verran, että ei pysty. Ajatus kulkee yhtä kovaa kuin etana tällä hetkellä.

Sen sijaan kerron teille, että ostin viime viikolla jo kuukausia haaveilemani vehkeen. Nimittäin hulavanteen!

Törmäsin syksyllä hulailuun netissä useita kertoja ja koitin metsästää itselleni painovannetta. Hurahtanut hommaan oli muutama muukin ja näin ollen vanteet olivat loppu joka paikasta! Nyt syksyn myötä varastot ovat taas täyttyneet ja kävin hakemassa vanteen Inter Sportista!

Otin 1,5 kg painoisen vanteen ja odotukset oli todella korkealla. Kuulemma helppo, hauska ja tehokas tapa treenata keskivartaloa, poistaa selkäjumeja ja kiinteyttää vatsaa! Noh...

Kävi niin, että käteen jäi hauska mutta kivulias hetki. Röllykkäni jäi tipahtavan vanteen ja luun väliin aika ikävästi ja koristeeksi sain mojovan mustelman. Ei siinä, mustelmia saan kyllä helposti ja nyt kolmannen hulakerran jälkeen myös kyljissä on jälkiä.

Vanne ei pyöri ihan niin hyvin kuin lapsena, mutta ehdottomasti helpompi pyöritellä kuin lasten vannetta. Eilen meni jo reilu 70 kierrosta tipahtamatta!

Kyllähän se vähän tuntuu ja tekee kipeää, mutta koitan sitkeästi jatkaa. Aluksi joka toinen tai joka kolmas päivä, ihan miten kivut antavat periksi. Hah! Toivon kuitenkin, että kyljet tottuvat menoon ja painoon ja pian voisin hulailla päivittäin 15-20 min ajan.

Hauskaahan se oli, sitä en kiellä! Tehosta en tiedä, kun kipeää tekee, mutten oikein tiedä onko paikat kipeät pinnalta vai lihaksista.

Ennen kuvat on otettu, katsotaan kuukauden päästä jälkeen tilannetta!


torstai 7. marraskuuta 2019

Liimatahrat pois vaatteista sokerilla!

Minulla kävi pieni vahinko tässä taannoin töissä. Oli askartelupäivä ja sain aikamoisen läjäyksen erikeepperiä mustiin lempilegginseihini. Heitin kotona housut pyykkiin, mutta kappas. Jo muutaman tunnin kuivunut liima ei lähtenyt mihinkään. Mustissa housuissa komeili kaunis läntti valkoista, hivenen kyseenalaisen näköistä töhnää.

Ei lähtenyt seuraavassa pesussakaan. Eikä sitä seuraavassa. Sitten otin järeämmät aseet käyttöön.

Eli googlen. Joka ehdotti ties mitä myrkkyjä asetonista tärpättiin ja tahranpoistoaineisiin, mutta eihän minulla mitään niistä kaapista löytynyt. Ei mitään sappisaippuaa kummempaa. Laitoin siis housut likoomaan ja ajattelin sillä ja jollain ihan pian keksimälläni jutulla sen lähtevän.

Tunnin liotuksen jälkeen kokeilin sappisaippuaa. Juuriharjaa ja kynsillä raaputusta. Ei lähtenyt ei.

Sitten välähti. Hellasta ja kattilanpohjasta lähtee sokeripalan avulla vaikeimmatkin tahrat irti joten miksipäs ei tähänkin tehoisi!

Tehosi. Kostutetulla sokeripalalla hinkkasin tunnin verran lionneen liimatahran veks tuosta vain.

Sokeripala on karkea, mutta hellä ja kangas ei kärsinyt yhtään.

SUOSITTELEN! Täysin myrkytön ja melkein ilmainen tapa poistaa liimatahrat vaatteista. Yleensä ne tahrat on kuulemma enemmänkin lastenvaatteissa, joten tästä saattaa olla hyötyä myös niille, jotka eivät itse ole ihan näin kovia sotkemaan.

HAH. Liimatahrat 0 - 1 Laura.


sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Miksi sain tarpeekseni varhaiskasvatuksesta!

Irtisanomiselleni on oikeastaan vaikea keksiä mitään yhtä ainoata syytä. Ei kai edes sitä ole. Minä sain vain tarpeekseni varhaiskasvatuksesta. Monesta asiasta joka siihen liittyy.

Olen aina sanonut, että olen eksynyt alalle vähän vahingossa. Ensimmäinen työnhakuni tuotti tulosta valmistumiseni jälkeen ja sille tielle jäin, vaikka aina haaveilin löytäväni itseni lastensuojelun tai perhekodin parista. Työskentely varhaiskasvatuksen parissa ei ole koskaan ollut intohimoni tai haaveammattani.

En silti sano ettenkö tykkäisi työstäni. Tykkään minä. Jos unohtaa sen kaiken kiireen ja turhautuneisuuden. Turhautuneisuuden siihen, kun ei vaan ehdi tai pysty.

Jokainen varmaan on lukenut varhaiskasvatuksen tilanteesta, isot ryhmäkoot ja henkilöstovajetta. Sijaisten puutetta, resurssienpuutetta. Huono palkka versus suuri vastuu ja työtaakka. Miksi vetää itsensä piippuun huonopalkkaisella alalla työn parissa josta tykkää, muttei ehdi edes aina nauttia. Toki nämä epäkohdat näkyvät minun työarjessani, mutta suurin syy kaikelle kyllästymiselle oli omat lapset.

Kun tulin töistä kotiin, olin jo valmiiksi kyllästynyt meteliin. Olin jo valmiiksi kyllästynyt muiden tarpeiden täyttämiseen ja siihen, että koko ajan joku oli iholla kiinni. Töissä kyllä jaksoin, mutta kotona en sitten niin aina jaksanut.

Ja tietenkin se oma ja omien lasten hyvinvointi menee kaiken muun edelle. Oli aika vaihtaa muihin hommiin, jotta töissä ja kotona jaksaisin paremmin.

Kuten jo edellisessä aiheeseen liittyvässä kirjoituksessa totesin, niin onhan tätä mietitty jo pitkään. Oikeastaan jokaisen äitiyslomani aikana. Mutta aina on tullut uusi raskaus, uusi raskauden yritys ja uusia muutoksia kodista lapsilukuun. Vaikka halua on ollut lähteä alalta pois, niin uskallusta ei ole ollut. On tuntunut turvalliselta palata vanhaan, kun taas pian on jäänyt kotiin omien lasten kanssa.

Nyt kun sain tilaisuuden lähteä, niin todellakin lähden. Työni tulee olemaan ihan erilaista mitä elämä kotona. Ihanaa! Tiedän jo nyt, että se tulee antamaan minulle energiaa kotona ihan eri tavalla.

Lähtöni ei ole mikään "en enää ikinä kusekaan tuohon puljuun päin" lähtö. En sano ettenkö koskaan palaisi varhaiskasvatuksen pariin, ehkä vielä joskus, kun omat lapseni ovat isompia. Mutta toivon kyllä, että tämä "uramuutos" päättyisi siihen, että taskussani olisi toinen tutkinto lähihoitajan papereiden seurana. Katsotaan mitä vuodet tuovat!

Irtisanomiseni jälkeen olo on ollut kevyempi. On heti sellainen fiilis, että vitsit. Minä uskalsin, minä pystyin ja minä vihdoin tein sen. Työ päiväkodissakin on tuntunut erilaiselta ja nautinnollisemmalta, kun tietää, että pian tämä on ohi.

Kyllä minulle tulee työtä ikävä. Lapsia ja työkavereita sekä itse työtä. Mutta se on vain hyvä. On hyvä lähteä nyt, kun on vielä kuitenkin hyvä mieli ja fiilis työstä, vaikka niitä epäkohtiakin löytyy. Se tarkoittaa sitä, etten sulje ovea kokonaan, vaan ehkä vielä jonain päivänä palaan varhaiskasvatuksen pariin. Sitten joskus, kun oma elämä on jotain muuta kuin pieniä lapsia ja sylittelyä.

Suurin syy miksi sain tarpeekseni varhaiskasvatuksesta? Ei sitä kai ole. Se on monien asioiden summa. Itse varhaiskasvatuksesta johtuvia asioita, mutta myös omasta elämäntilanteestani. Omasta luonteestani ja omista haluistani kiinni.

Oli vain aika nyt tehdä muutoksia,jotta elämä olisi ihanampaa ja onnellisempaa. Erityisesti lapsieni tähden. He ansaitsevat äidistä sen parhaan version, eikä sellaista versiota joka pitää sisarusten lisäksi jakaa vielä muiden lasten kanssa.


keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Edelleen imetän, toivottavasti kuitenkin se kohta loppuu!

Taaperoimetys herättää erilaisia tunteita ihmisissä. Toisten mielestä se on ah niin ihanaa, vaikka imettäisi koululaista ja toisen mielestä tissi kuuluu alle vuosikkaalle. Näin kärjistäen. Itsehän en osannut kuvitella itseäni taaperoimettäjäksi, mutta kappas.

Taaperomme täyttää pian kaksi vuotta ja edelleen imetän häntä monta kertaa päivässä. Aamulla, illalla ja yöllä, kun hän siirtyy kainalooni.

Unikoulun jälkeen jäljelle jäi yksi yötissikerta, silloin kun hän siirtyy omasta sängystään meidän väliin. Tällä hetkellä se yksi kertaa saattaa kuitenkin olla kaksi tai kolme kertaa aamuyöllä ja aamulla. Karkasi vähän niin sanotusti tissi mopo käsistä, kun yöt meni levottomiksi.

Laiska äiti työntää tissin suuhun liian helposti yöllä, myönnetään.

Nyt kutenkin toivon, että joulukuun lomani aikana tissi saataisiin todella kokonaan pois meidän elämästä. Jos vielä joskus saisi nukkua kokonaisen yön tai saisi omat teepussirinnat takaisin. Ne jotka mahtuvat vanhoihin liiveihin.

Toisaalta myös vähän jänittää millaiset läpyskät sieltä kahden vuoden imemisen jälkeen paljastuu, hah.

Tissi piti lopettaa, kun päivähoito alkaa sujumaan ja suujuhan se jo. Itse en vain näillä univeloilla jaksa huonoja öitä yhtään sen enempää, kun kuuden viikon päästä alkaa loma.

Kuusi viikkoa vielä. Tuntuu kaukaiselta ajatukselta, että sitten se on oikeasti ohi. Kahdessa vuodessa ehtii tottumaan siihen, että toinen roikkuu vähän väliä paidankauluksessa. Katsotaan sijoittuuko unikoulu loman loppuun vai alkuun. Vähän tekisi mieli saavuttaa se kahden vuoden rajapyykki ihan päivälleen joulukuun lopussa.

Viimeksi sain kommentin, että lastani kiusataan ehkä tulevaisuudessa, koska julkaisin tunnistettavan kasvokuvan taaperoimetyksestä. Toki lapset voivat kiusata mistä vaan, mutta pienen lapsen imetys ei varmaan ole kovin todennäköinen syy. Haluan ainakin uskoa näin.

Varsinkin hei taapero. He ovat oikeasti vielä niin kovin vauvoja. Ihan luonnollisesti kuuluvat tissille.

Suurin osa meistä on jopa tullut jonkun pimpistä tähän maailmaan. Aikamoisen epäluonnollista ja ällöä, kai siitäkin voisi kiustaaan?

Vitsi vitsi, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Taaperoimetys tuntui minullekin vähän vieraalta ennen kuin sen itse koin. Aivan ihanaa, mutta toivottavasti meillä kohta jo ohi.

Olisi myös aika ihanaa saada oma kroppa kokonaan itselleni. Piiiiitkän ajan jälkeen. Ensin yhdeksän kuukautta raskaana. Sitten vie pari vuotta jonkun ravinnon ja turvan lähteenä. Aikamoisen pitkä aika, kun ihan kokonaan en ole ollut oman kehoni HerraRouva.


maanantai 28. lokakuuta 2019

Onko elämä oikeasti joskus näin helppoa!?

Istuin perjantai iltana sohvalla viinilasi kädessä ja herkkuja edessä. Taapero oli mennyt hetki sitten nukkumaan ja isommat tytöt leikkivät keskenään lastenhuoneessa barbieilla. Televisiosta tuli lempi sarjani, kukaan ei tapellut, kukaan ei tarvinnut minua juuri sillä hetkellä.

Sain tehdä jotain omaa rauhassa, vaikka kaksikolmasosaa lapsista oli hereillä. Whoot!?

Seuraavana aamuna isommat tytöt heräsivät ensimmäisinä. He vetivät makuuhuoneemme oven kiinni ja katsoivat keskenään lauantai aamun piirrettyjä. Minä makoilin vielä kymmenisen minuuttia ennen kuin kainalostani kuului kova vaatimus tissiääää.

Ehkä muutaman vuoden päästä elämä tosiaan rupeaa helpottamaan. Olen kuullut siitä maagisesta "kun lapset ovat isompia" lauseesta, mutta tässä vauvaa vauvan perään elämässä en ole oikein uskonut sen olemassa oloon. Ehkä ihan oikeasti muutaman vuoden päästä minulla on kuin onkin omaa elämää muuten, kuin yön pikkutunteina, työmatkoilla tai lasten päiväuniaikana.

Vau.

Vaikka toisaalta lyön pääni pantiksi, että sitten minä olen vuorostani se joka roikkuu jonkun lahkeessa ja kinuan seuraa sekä läheisyyttä. Maanittelen yhteisiin tvhetkiin ja yhteisiin ulkoiluretkiin.

Onneksi kuitenkin maanantai saapui taas ja muistutti, että kaikki kolme osaavat vielä olla hyvinkin kädettömiä, avuttomia ja jalattomia. Ei ehkä siis ihan vielä päästä muutamaan vuoteen aamulla ovesta ulos niin, että kukaan ei kilju, kun ei löydä sukkiaan tai kukaan ei sillä välin tuhoa vessapaperirullaa pönttöön.

Sain maistiaisen vapaudesta ja tänään sain muistutuksen että hahaa, ei vielä hetkeen.

Koitan siis nauttia täysin rinnoin myös siitä, kun vielä hetkeen en saa päivällistä valmistaa ilman, että joku roikkuu sekä kiljuu lahkeessa. Nautitaan siitä, kun hiekka rahisee ympäri kämppää ja taapero melkein repii tissihimoissaan paidasta napit.

Tämä aika on äkkiä ohi. Ja sitten todellakin nautitaan siitä!


perjantai 25. lokakuuta 2019

Irtisanoin itseni

Onhan sitä mietitty ja pohdittu pitkään. Onhan sitä jo pitkään ajateltu, mutta aina äitiysloman jälkeen palannut tuttuun ja turvalliseen.

Nyt minä sitten sen tein ja irtisanoin itseni. Suullisesti kerroin lähdöstäni jo hetki sitten, mutta kirjallisesti tänään.

Onhan se vähän haikeaa. Ensimmäinen vakituinen työpaikkani jossa olen ollut vuodesta 2012. Lapsia joista oikeasti välitän, ihania työkavereita ja tuttua arkea. Mutta se päiväkodin arki ja haasteellisuus sekä tämä oma elämäntilanteeni pienten lasten kanssa oli liikaa. Liikaa lapsia, liikaa kiirettä ja liian vähän nautintoa työstä.

Haikeaa, mutta samalla olen niin innoissani. Tulevaisuudessa tulen tekemään jotain ihan muuta kuin sitä mitä nyt teen. Hei hei lastenhoitaja Laura, heihei varhaiskasvatus.

Tervetuloa... Niin mikä? Kerron enemmän kun joulukuussa menen käymään tulevassa työpaikassani selvittämässä vähän vielä asioita.

Tosiaan muutos tulee hitaasti, uudet työt aloitan vasta vuoden vaihteen jälkeen ja nykyinen työsuhteeni päättyy 31.12. Minulla on kuitenkin pitämättömiä lomapäiviä aika paljon ja aion pitää ne ihan oikeana lomana. Eli joulukuussa edessä on vain muutama työpäivä ja sitten loman kautta uusiin tuuliin!

Jännittää, pelottaa. Hyvällä tavalla. Tämä muutos tulee antamaan minulle ja lapsilleni enemmän. Kun elämässäni on sitten vain ne omat lapset ja työ on aivan jotain muuta.

En malttaisi odottaa, että tammikuu koittaa!


torstai 24. lokakuuta 2019

Ensimmäiset kirjeet joulupukille!

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Lasten Suuri Lelukirja & Indieplace kanssa



Lapsuuden joulut. Onko mitään parempaa. Ja nyt vanhemmuuden myötä saan elää ne hetket uudelleen omien lasten kanssa. Tämän kaupallisen yhteistyön merkeissä Lasten Suuren Lelukirjan kanssa pääsin vähän fiilistelemään sitä toiveiden tekoa joulupukille. Ja se on meidän perheessä yksi joulun kohokohdista ehdottomasti!

Omassa ja lasteni jouluissa keskeissä roolissa on tietenkin joulupukille kirjoitettu kirje. Muistan omasta lapsuudestani sen hetken, kun maailma tuntui täysin avoimelta. Niiden lahjojen suhteen, tietenkin. Silloin ei ole väliä rahalla, ei määrällä eikä rajoilla. Silloin on se hetki, kun toivotaan, haaveillaan ja nautitaan siitä joulun tulosta. Itsekin harrastin leikkaaliimaa lelukirjojen kanssa ja täytimme siskoni kanssa kirjeen erilaisilla kuvilla lelukirjoista. Sitten tonttu haki kirjeemme pikkujoulukuusen alta ja jätti vastalahjaksi pikkujoululahjan. Tämä on perinne, jota olemme jatkaneet myös omien lastemme kanssa!





Se loisto, jonka lasteni kasvoilla nään, kun ensimmäiset lelulehdet putoavat postilaatikkoon. Se loisto, kun lapseni saivat Lasten Suuren Lelukirjan käsiinsä. Jo siinä on sitä joulun taikaa ja riemua ihan älyttömästi.

Äiti katso, katso ja katso. Ihana, paras, vähänks upee. Tämän haluan. Ja tämän. Ja tämän. Ja joulupukin kirjeessä saa toivoa juuri niin paljon kuin paperille mahtuu leikkaa liimaamaan asioita. Viime jouluna lapseni taisivat kirjoittaa kolmekin kirjettä joulupukille, ensimmäiset jo heti ensimmäisten lelulehtien ilmestyessä. He tietävät, että kaikkea eivät saa. Mutta se haaveilu ja toivominen tuntuu olevan jopa tärkeämpää, kuin niiden juuri toivottujen lahjojen saaminen.

Ja toisaalta, kun puolet lelulehdestä on toivottu, on tontun helppo toteuttaa toiveita, hah!




Lasten kanssa Lasten Suurta Lelukirjaa selatessa tulee itselleen jo myös joulufiilis. On ihana seurata lasten iloa jouluisin ja on ihana, kun se alkaa jo ajoissa loppusyksystä. Lasten Suuri Lelukirja toimitetaan kaikille lapsiperheille viikolla 44! Eli ihan pian tekin pääsette lasten kanssa fiilistelemään joulua ja toiveita!

Meillä lelukirjat ovat kuin aarteita ja niitä selataan ja hypistellään aina aattoon saakka

Tärkeintä ei ole lapsille tai minulle se, paljonko se pukki oikeasti toiveita toteuttaa, vaan ne yhteiset hetket. Ne hetket, kun lapset kainalossa istutaan sohvalle selaamaan Suurta Lelukirjaa. Ne hetket, kun lapset innoissaan leikkelevät ja askartelevat kirjeitään. Ja ne hetket, kun he ylpeinä esittelevät aikaansaannoksiaan. Puhumattakaan siitä, kun kirjeet on noudettu yön aikana korvatunturille. Se joulun taika, jota se lelukirja saa aikaiseksi, ihanaa!

Toivo sitten joulupukilta, on useasti leluosastolla käytetty lause meidän perheessä. Mutta niin totta. Harvoin haluan ostella lapsilleni leluja noin niin kuin muuten. Jouluna voi toiveiden kanssa vetää hösseliksi, mutta niin voi myös äitikin vähän niiden ostosten kanssa.





Tänä jouluna pukki on myös modernimpi kuin koskaan, kiitos Lasten Suuren Lelukirjan. Pukille voi kirjoittaa kirjeen nimittäin tänä jouluna myös netissä! Kuinka kätevää. Se on myös kätevää, ettei se kirjoitettu kirje löydy vuoden päästä hyllyjä siivotessa ja lapset ihmettelvät miten ne kirjeet on sinne hyllyn päälle eksynyt. En siis yhtään tiedä kenelle tontulle kävi näin, kröhöm...

Luulen, että me tehdään lasten kanssa molemmat. Sekä se paperinen versio, että nettiversio. Pysyy sitten toinen äitin älypuhelimessa mukana, kun tonttu lähtee lahjaostoksille joulun lähestyessä... Suosittelen kokeilemaan tänä jouluna tätä! Joulupukilta voikin tulla sitten vastausviesti vaikka sähköpostina tai whats appin ääniviestinä eikö! HAUSKAA! Laitanpa toteutukseen ja isi saa ääninäytellä pukkia!

Lapsena sitä ei oikein osannut arvostaa, mutta näin aikuisena joulussa parasta on melkeinpä se odotus. Ensimmäiset kirjeet, ensimmäiset jouluvalot ja ensimmäiset glögit. Okei myönnetään, kaksi pulloa glögiä on täällä jo juotu, hah.

Oi joulu. Sinua on kyllä taas jo odotettu! Ihanaa, pian se on taas täällä. Omien lasten myötä joulu on saanut aivan uuden, vielä upeamman tarkoituksen.




tiistai 22. lokakuuta 2019

Lapsillani on maailman hauskin äiti!



Kysyin tänään aamulla lapsiltani haluaisivatko he aamupalaksi leipää ennen kuin mennään päiväkotiin.  Joo, tee sellainen autoleipä ku isi teki - kuva yllä.

Voitelin ruisleivän ja annoin ne lapsilleni. Sanoin prum prum.

Sain pitkiä katseita. Itse nauroin lähestulkoon pissat housissa - kolmen lapsen jälkeen ei todellakaan mahdottomuus vaikka ei niin naurattaiskaan - ja sain vielä pidempiä katseita.

Kun hihitykseltäni pystyin kerroin lapsilleni, että oikeasti äiti on ihan sairaan hauska. Kun hauskin on aina se tyyppi joka joutuu ääneen todistelemaan kuulijoille hauskuuttaan eikö..Ei mennyt läpi. Kuten ei minun autoruisleipänikään.Pitkiä katseita edelleen eikä herunut äitipisteet tänään kotiin.

Ehkä viidentoista vuoden päästä kerron kaikki hulvattomuuteni uudelleen, jotta he tajuavat miten hauska äiti heillä on. Tai toisaalta, sillon ehkä on vielä se nolo mutsi. Odotetaan 20 vuotta. Sitten he tajuavat, että ei hele. Se ei olekaan vanhuuden höppänä vaan aina ollut yhtä sekopää!



perjantai 18. lokakuuta 2019

Ihania ylimääräisiä vapaapäiviä sairaiden lasten kanssa, hah!

Se on niin epäreilua, kun perheelliset saa ylimääräisiö vapaapäiviä, kun lapset sairastaa.

Kerran olen kuullut näin sanottavan ja voi mahdoton.. Saa tulla itse koittamaan!

Meidän tyttöjen päiväkoti saldo on tällä viikolla ollut yksi päivä. Koska vuorotellen he ovat kuumeessa. Oli minun vuoroni olla kotona lasten kanssa, joten täällä minä nautiskelen pitkästä viikonlopusta täysin rinnoin.

Räkäsin rinnoin. Lyhyin hermoin ja itsekin flunssassa. Voi tätä ihanaa ylimääräistä vapaata!

Ei tämä mitään rentouttavaa lomailua ole. Päinvastoin pääsisin helpommalla jos olisin töissä. Taapero sairasti jo viime viikolla joten hän on elämänsä voimissa. Joka tarkoittaa sitä, että hän tuhoaa ja kiusaa minkä ehtii. Isosiskot ovat niin hyvin siinä käsien saatavilla, kun potevat sohvalla flunssaa. Ihan vähän ohimennen läpsitään, revitään hiuksia ja nipistetään.

Sitten kaikki itkee.

Se on oikeasti todella stressaavaa miettiä, koska jollain nousee taas kuume tai koska joku oksentaa. Kuka jää kotiin, miten hoidetaan vahdin vaihto ja lääkäriinkiin pitäiti ehtiä. Kolmen lapsen kanssa. Yksin.. Nautinnollista.

Kun nyt Kreikan rantaloman tunnelmiin päästiin, niin kaikki kateelliset voivat laittaa viestiä ja tulla hoitamaan sairaita lapsiani. Tuskin oli viimeinen flunssa tälle vuodelle, johan tämä taisi kolmas kahdeksaan viikkoon olla. Onneksi ihana äitini on pystynyt auttamaan vapaapäivinään ja olemme päässeet aika hyvin molemmat töihin.

Onni onnettomuudessa Kreikan loma osui tähän väliin. Olen nimittäin itsekin todella flunssassa. Ja onhan tässä etunsa, että saa halia ja suukotella lapsia oikein olan takaa nämä päivät. Mielummin kyllä kärsisin erosta ja pitäisin heidät terveinä.

Noh, ehkä ensi syksynä pysytään terveinä.. Siihen asti niistetään ja köhitään. Koitan ajatella positiivisesti, että jokainen flunssa lisää vastustukykyä ja vielä joskus tulee se päivä, kun tämä flunssailu loppuu. Viimeistään keväällä... Toivottavasti.




tiistai 15. lokakuuta 2019

Taapero kertoo todellisuuden ihkun somekuvan takana


Oi miten ihana yhteinen kokkailuhetki pienen apurin kanssa! Satokausiajatuksella toteutettiin ensin aivan ihana kauppareissu ostaen viikon ruoat! Listalla on Lindströmminpiffejä, kasvispullia ja kasvissosekeittoa sekä vähän niitä parempia kalapuikkoja. Ruoanlaitto lasten kanssa on niin ihkusen ihanaa ja silleen. Oih arki ja oih lapset ja äitiys ja elämä. Ihkua, ihanaa, parasta.

Todellisuus kuvan takana paistaa taaperon ilmestää..


Mitäs paskaa se äiti taas siellä koittaa vääntää? Antaisi meidän vaan syödä niitä nakkeja ja Lidlin pussimuusia joka saa aikaiseksi hurraahuutoja ja äiti olet maailman paras kokki lauseita. Joo olihan se kauppareissu kiva, kun äiti vilkutti auton ikkunasta meille ja isille ja meni sinne kauppaan YKSIN. Eipä kuulemma tarvinnut kiertää sitä s****an leluostastoa joka kerta ja jahdata karkavaa meikäläistä.

Ja joopajoo, kiva kokkaushetki lasten kanssa. Meikäläinen huusi jaloissa niin kovaa, että pääsin vierelle häsläämään. Yritin siinä sitten varastaa ensin veitsen, sitten vähän hiplasin leivänpaahdinta ja lopuksi päästin vähän yökkäysääniä äidin kokkailulle. Hermokin meni, kun en raakaa jauhelihaa saanut maistaa.

Yritti vielä myydä noi pihvit meille prinsessapihveinä. Pahuudenpihvejä sanon mä, sen verran iso yökkäysääni lähti, kun sitä suuhun laitoin.

Onneksi ja kamaluudeksi niitä piffejä tuli sen verran, että tänään äidin ei tarvitse kokata ja voin vaan rauhassa hallita sen liikkumatilaa työpäivän jälkeen. Nyt se ketale menee vielä töihin ja hylkää mut. Onneksi isillä on vapaa niin joku sentään palvelee mua koko päivän.

Ihanaa ja huumoririkasta tiistaita. Arki on ihanaa ja rankkaa, onneksi nauramalla selviää aika pitkään!


sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Täytyykö vanhempien olla kaikista asioista samaa mieltä?

Sain eilen pitkästä aikaa kommentin jonka jätin julkaisematta. Tai ensin julkaisin, mutta tulin pian siihen tulokseen, ettei kommentti tuntunut hyvältä ja näin käytin blogin pitäjän valtaoikeutta ja poistin sen.

Kommentissa puhuttiin miehestäni sellaisia asioita joiden alkuperää, lähdettä ja "syytöksiä" emme oikein ymmärtäneet. Eikä oikeastaan kyllä ne hänen asiat tänne edes kuulu ruodittavaksi. Minä kirjoitan, minä puhun ja minä teen tätä. Täällä käsitellään sen verran hänen asioitaan, kuin minä tänne kirjoitan. Hänen luvallaan tietysti. Mutta oli kommentissa jotain hyvääkin: se pisti minut pohtimaan sitä asiaa, että täytyykö vanhempien olla kaikissa asioissa samoilla linjoilla? Kommentissa nimittäin kysyttiin meidän ajatuksia eräästä asiasta ja vaikka siitä olemmekin samaa mieltä, niin monesta muusta asiasta emme.

Lasten kasvatuksessa ja lasten asioissa olemme suurinpiirtein samoilla linjoilla ja tämä mielestäni on tärkeää. Jos emme ole, teemme kompromisseja. Toki kinastellaan ja väännetään joistakin asioista, mutta suurimmissa olemme samaa mieltä miten toimitaan. Niistä isoista ja meille tärkeistä asioista.

Mutta taas monessa muussa asiassa olemme hyvinkin eri mieltä.

Esimerkiksi politiikassa olemme monesta asiasta eri mieltä ja saamme niistä helposti vääntöä aikaiseksi. Kertaakaan emme esimerkiksi ole samaa ehdokasta äänestäneet.

Mutta kun olemme luonteeltamme erilaisia. Olemme joissain asioissa saaneet todella erilaisen kasvatuksen ja olemme kasvaneet eri perheissä. Eikö ole vain luonnollista, että eri ihmiset ovat asioista eri mieltä?

Joskus olemme keskustelleet mitä sitten, kun lapset ovat isoja. Miten heidät kasvatetaan, kumman linjaa toteutetaan? Tuskin kummankaan.

Teemme kompromisseja, keskustelemme ja kerromme. Näytämme omalla toiminnallamme heille esimerkkiä, kaksi joskus vähän erilaista. Kerromme erilaista vaihtoehdoista.

Me olemme aika erilaisia luonteeltamme joka näkyy myös lastenkasvatuksessa ja poliittisissa asioissa. Joskus olemme isostikkin törmäyskurssilla, varsinkin suhteemme alussa tuntui välillä vaikealta ratkaista joitain asioita joista olimme täysin eri mieltä. Mutta me olemme oppineet ja opetelleet.

Paljon on vielä opittavaa ja opeteltavaakin.

Mutta otsikkoon vastaus että ei todellakaan tarvitse. Helpompaahan se olisi jos ajatuksemme olisivat kaikesta aina samanlaiset. Mutta harvalla asia näin on. Ehkä itse pidän tärkeimpänä löytää ne yhteiset sävelet niihin tärkeisiin asioihin esimerkiksi kasvatuksessa. Kompromisseja tekemällä ja keskustelemalla se ei ole mikään mahdottomuus.

Lasten edessä on vanhempien seistävä yhtenä rintamana ja sovittava yhteiset sävelet. Tässä minulla on opettelemista, koska varhaiskasvattaja välillä puuttuu ja pätee liikaa kesken tilanteiden.

Mutta opetallaan yhdessä koko ajan.

Jos haluaisi kovastikin kärjistää, niin minä olen sellainen viimeiseen asti hyvään uskova optimistinen maailman halailija ja mieheni intohimoinen ja hivenen kärkäs faktoissa pysyjä. Kärjistäen. Voitte siis vaan kuvitella, että joskus törmätään ja pahasti, hah.

Suurimmat ristiriidat meillä tuleekin siis ehkä eniten luonnerojen takia. Minä ajattelen ennen kuin puhun joskus vähän liikaakin, hän ei niinkään.

Oletteko te samoilla linjoilla kumppaninne kanssa? Millaisissa asioissa näkemyksenne eroaa?


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Ehkä elämässä onkin vähän liikaa lapsia nyt..

Miten sä jaksat tehdä päiväkodissa töitä, kun kotona on pieniä lapsia?

Niinpä, entä jos en sittenkään jaksa? Kuudes viikko töissä ja noh, mehut on aika loppu.

Edelleen koen saavani uudesta arjesta iloa ja onnea päiviin mutta välillä on sellainen fiilis, että ajan itseni hulluuden partaalle, koska elämässä vain on yksinkertaisesti liikaa lapsia. Ja tiedän etten varmasti ole ainoa lasten parissa työskentelevä äiti joka näin ajattelee.

Eikä kerta ole ensimmäinen, olen vuosien aikana tuntenut usein näin, mutta olen myös paljon saanut olla kotona omien lasten kanssa. Töihin palatessa se into työtä kohtaan puhkuu lujaa ja työ päiväkodissa tuntuu ihanalta. Ja sitten iskee se arki. Se todellisuus, että ou mai kaat. Tällä kolmannella kertaa se iski nopeammin kuin koskaan ennen.

Olisiko arki vielä ihanampaa jos työni olisi aivan jotain muuta kuin ala jolle on kouluttatunut?

Työ päiväkodissa on rankkaa ja välillä tuntuu, että se sama homma jatkuu kotona. Rehellisesti sanottuna olen jo vuosia miettinyt uran vaihtoa ja opiskelua, mutta äitiysloma on aina tullut mukaan kuvioihin jo ennen kuin olen ehtinyt asiaa sen enempää suunnittelemaan. Olisiko nyt aika nostaa oikeasti kytkintä ja tehdä vihdoin se jota olen vuosia jo puhunut? Eräs ystäväni sanoi minulle äitiyslomani aikana jotain jonka muistan edelleen niin elävästi; Nyt oikeasti teet sen ja lähdet! Niin usein ja kauan olet siitä puhunut!

Saisinko lasteni lapsuudesta enemmän irti jos en päivisin hoitaisi muiden lapsia?

Kuusi viikkoa töissä ja nyt jo mietityttää. Ei missään nimessä työnteko, rakastan käydä töissä enkä msitään hinnasta jäisi nyt uudelleen kotiin. Mutta se mitä työtä teen, on taas saanut ajatukset liikkeelle. Näitä ajatuksia on ollut jo kauan, oikeastaan aina kun olen ollut äiti. Mutta jollain tapaa olen yrittänyt positiivisuuden ja optimistisuuden kautta väittää itselleni, että kyllä minä jaksan. Kyllä minä pystyn ja kyllä minä tykkään.

Olen saanut vanhemmiltani esimerkin, että työstään todellakin voi tykätä. Molemmat vanhempani ovat olleet jotakuinkin 30 vuotta samassa paikassa töissä ja aina saanut sen kuvan, että siellä on hyvä olla. Minäkin haluan löytää itselleni sen työn.

Päiväkoti se ei ole, sen minä ainakin tiedän.

Pidän lapsista. He ovat huippuja työkavereita. Työkaverini ovat ihania ja viihdyn töissä, mutta se ei ole minulle se thö työ. Se ei ole se työ jonka uraputkessa haluan edetä ja se ei ole se työ jossa haluan loppu elämääni olla.

Mutta tiedättekö miten hiton pelottava - ja samalla innostava - ajatus olisi lähteä kokeilemaan jotain muuta!? Osaankohan tehdä mitään muuta kuin hoitaa omia tai toisten lapsia? Olen opiskellut itselleni ammatin heti peruskoulun jälkeen ja sen jälkeen ollut töissä vain ja ainoastaan monikulttuurisessa päiväkodissa. Lähihoitajan koulutuksen suomat työt eivät kiinnosta vaan haluaisin oikeasti kokeilla jotain ihan muuta, jotain ihan erilaista.

Ihmisiä, muttei hoitotyötä. Asiakaspalvelua, media-alaa, markkinointia, numeroita, laskuja, uuden oppimista, haasteita, onnistumisia ja aikuisia. Jotain sellaista minä ehkä haluaisin seuraavaksi.

Koska se seuraavaksi tulee? En tiedä. Kun siihen tulee mahdollisuus. Huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. En muista olenko täällä blogin puolella kertonutkaan, mutta nyt viimeisen äitiyslomani aikana hainkin kahteen eri työhön. Toisen sain ja toista en. Saamani ei ollutkaan se minun juttu ja toisaalta onni etten saanut sitä toista; se olisi ollut vain toinen päiväkoti.

Ajatuksistani huolimatta huomenna menen kuitenkin taas hymy huulilla pienten ihmisten pariin. Siinä työssä on niin paljon hyvää. Niin arvokasta työtä liian isoa kuormaa kantaen. Ja se kuorma kaataa ehkä sitten kuitenkin minutkin.

On vapauttavaa ja pelottavaa ajatella, että oikeasti tulevaisuus ja mahdollisuudet ovat aika avoimia minulle. Lapset on nyt tehty, nyt on aika keskittyä siihen  kuka minä olen ja mitä minä haluan. Vuosien tauon jälkeen on aika ajatella ovulaation bongaamisen ja äitiysloman sijaan minua, Lauraa.

Mahtavaa ja niin pelottavaa. Haaveet, todellisuuden taju ja ajatukset elämästä olivat aika erilaisia silloin, kun lähihoitajaksi pääsin 15 vuotiaana opiskelemaan. Myös vielä silloin, kun 19- vutoiaana sain elämäni ensimmäinen vakkariduunin, jossa edelleen olen.

Mitä haluaa 26-vuotias Laura? Se jää nähtäväksi.



maanantai 7. lokakuuta 2019

Maailman helpoin ja nopein suklaakakku!



En ole hyvä leipomaan, mutta tällä kertaa valmistin kakun itse synttäreille. Ja tuli muuten niin hyvää, että ai ettien että!

Tässä resepti tai "resepti" maailman helpoimman ja nopeimman suklaakakun "leipomiseen".

Sulata kaksi pakastemutakakkua (gluteeniton kotimaista kakku alle 3e kappale) ja valmista niiden väliin sekä kuorrutukseksi suklaatäyte tällä kinuskikissan ohjeella. Täytteeseen tulee 130g suklaata, 2dl vispikermaa ja 100g tuorejuustoa.

Helppo tehdä laktoosittomana laktoosittoman maitosuklaan avulla. Kinuskikissan täyte on mitoitettu yhteen väliin täytekakussa ja riitti mainiosti mutakakun väliin sekä päälle.

Koristeeksi raastettua suklaata, tomusokeria ja vadelmia. Kolme kakkua valmistui alle puolessa tunnissa.

Ei voisi helpompaa ja herkkullisempaa olla!


sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Synnytyskertomus kuuden vuoden takaa

Hullua ajatella, että ensimmäisestä synnytyksestäni tulee kuluneeksi tänään kuusi vuotta. Kuusi mahtavaa ja ihanaa vuotta äitinä. Sen kunniaksi tämä päivä kotona on esikoisen juhlapäivä, tietenkin. Mutta fiilistellään täällä blogin puolella juhlapäivää ensimmäisen synnytystarinan muodossa. Edelleen ensimmäinen synnytykseni on se muistoissani kivuliain ja hankalin. Olin kovin kipeä kauan synnytyksen jälkeen ja itse tilanteessa kovin hukassa. Mutta niin kai se usein esikoista synnyttäessä onkin. Siltikin elämäni suurin hetki, koska silloin meistä tuli äiti ja isä. Meistä tuli perhe. 

Tässä se on, juuri sellaisena kuin kuusi vuotta sitten sen ensimmäisen kerran täällä julkaisin. 



Synnytyksestä on alle viikko, aika ei ole kullannut muistoja vielä, puistattaa ajatella koko prosessia vaikka palkinto olikin mitä parhain. Haluan juurikin siksi kirjoittaa tämän nyt, jottei asiaa tule kaunisteltua liikaa.
Lauantai 5.10 oli ihan tavallinen päivä, supistuksia ja jomotuksia oli ollut edelliset kaksi päivää, mutta lauantaina olo oli mitä parhain eikä merkkiäkään alkavasta synnytyksestä. Olin lauantaina vauvakutsuilla, ja olinkin edellisenä yönä nähnyt unta että lapsivedet menisi kesken kutsujen. No ei mennyt ei. Mentiin Tinon kanssa nukkumaan kymmenen jälkeen ja totesin ääneen: älä Möhkis synny tänä yönä, äiti on liian väsynyt eikä jaksa. (Tottelematon lapsi!) Yöllä 1.50 heräsin siihen että jotain hulahti sänkyyn. Sekunnin murto-osan ajattelin että päästin pissat sänkyyn, mutta aika nopeesti iski tajuntaan että ei helkkari se oli lapsi vettä! Viikoja oli 40+4.
Herätin Tinon, herääherääherää mulla meni just vedet!
Tino oli ihan unenpöpperössä ja pomppasi pystyyn kuin ammus. Taisi kysyä että täh, ihan oikeesti vai. Mitään supistuksia tai jomotuksia ei ollut edelleenkään, joten Tino keitteli rauhassa kahvit ja mä pakkailin paniikissa viimeiset tavarat sairaalakassiin. Tungin myös vauvan vaipan siteeksi housuihini, jotta en sotkisi auton penkkiä, olo oli aika koominen. Lähdettiin siinä puoli kolmen aikoihin ajamaan Tyksiä kohti, jouduttiin kyllä kääntymään takaisin kotiin koska sairaalakassi jäi eteisen lattialle! Onneksi ei oltu ehditty kauas.
Tyksiin saavuttiin hieman yli kolme. Päästiin heti käyrille ja synnytys on laitettu alkaneeksi 3:30 koska silloin alkoivat säännölliset supistukset. Käyrillä olo oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä, supistukset voimistuivat joka kerta ja mun oli todella vaikea istua ja olla siinä mahdollisimman liikkumatta. Olisin vain halunnut kävellä ja yrittää helpottaa oloa. Joka supistuksella meinasin oksentaa, kipu oli niin sietämätöntä (ja pahempaa oli luvassa) Sisätutkimus tehtiin käyrien jälkeen, kello 4.00, olin 1,5 cm auki ja sain sairaalavaatteet päälle. Synnytys oli niin hyvin käynnissä että pääsimme suoraan saliin. En muista tarkalleen mitä kello oli, mutta menin lämpimään suihkuun jotta olo helpottuisi. Taisinkin jonkun aikaa viihtyä suihkussa, mutta lopulta tuli niin paha olo että oli pakko tulla pois.

 Menin huoneeseen ja pyysin hoitajalta ilokaasua, koska kivut olivat jo aika sietämättömiä. Joka kerta kun supistus tuli, kipu oli niin kova että meinasin oksentaa (kerran tämän teinkin mutta onneksi oli roskis lähellä). Sain ilokaasun ja ohjeistuksen sen käyttöön, muutama hengenveto kaasua ja olin sekaisin kuin seinäkello! Olo oli kuin olisi ympäri päissään, ja jutut olivat sen mukaiset. Höpöttelin Tinolle kaikkea typerää ja sekavaa. Muistan tunteen kuinka korvissa soi ja silmissä heilui! Taisin jopa mainita, että tämä on se syy miksi ihmiset synnyttävät joskus uudestaan :D Kätilökin naureskeli kun istuskelin sängyllä hymy korvissa. Siihen asti kunnes seuraava supistus taas tuli ja palautti mut maanpinnalle. Ilokaasu ei sinällään vienyt supistuskipua pois, mutta olo oli niin pöhnänen että kivun kesti paremmin.

Kello 5.45 tehtiin taas sisätutkimus ja olin 3,5 cm auki. Ruvettiin valmistelemaan epiduraalia ( hatunnosto niille ketkä synnyttävät luomuna, hullun hommaa). Epiduraalin taisin saada n.6:15 ja ahh, mikä ihana tunne kun kivut hellittivät hetken päästä. Hetken aikaa piti makoilla sängyllä, mutta sitten sain kävelytelineen ja yritimme tehdä pienen kierroksen osastolla. Jouduttiin kuitenkin palaamaan melkein heti takaisin huoneeseen, koska mua heikotti ja väsytti niin paljon. Yritettiin siinä molemmat vähän torkkua, mä sängyssä ja Tino keinutuolissa mutta taidettiin molemmat roikkua enemmän Facebookissa. Supistukset eivät onneksi laantuneet epiduraalin takia, ja kello 8:00 tehtiin sisätutkimus kun supistukset rupesivat tuntumaan taas ja tunsin paineen tunnetta takapuolessa. Olin 8cm auki! Ajattelin että voi luoja, vielä voi mennä kaksikin tuntia ennen kuin olen kokonaan auki. Jatkoin tuskastelua sängyllä, koko ajan oli olo että kohta tulisi kakka housuihin! Paineen tunne alhaalla kasvoi ja kasvoi ja mulla oli todella tuskanen olla. Käsin Tinon hälyttää hoitajan paikalle, mä en enää kestäisi tätä, kauhea tarve ponnistaa koko ajan! Kätilö tuli paikalle ja teki sisätutkimuksen, olin 10 cm auki! Sain luvan alkaa ponnistaa aina supistuksen tullessa. Kello oli 8.25 eli viimiset kaksi senttiä aukesi alle puolessa tunnissa!

Ponnistaminen oli tuskaa, olin todella väsynyt ja hoin vaan koko ajan: en jaksa enää, mä en pysty. Tuntui että mitään ei tapahdu vaikka kuinka ponnistan ja ponnistan. Kätilö ja Tino tsemppasivat mua parhaansa mukaan, mutta siinä tilanteessa se ei oikeesti lohduttanut. Olin niin loppu. Supistuksia minulla tuli aika harvoin,  mutta ne olivat pitkiä, en kuitenkaan jaksanut koskaan ponnistaa supistuksen loppuun asti vaan oli pakko luovuttaa kesken kaiken. Kokeilin eri asentoja ponnistaessa, tuntui ettei mikään ollut hyvä mutta kyllä se siitä sitten lähti! Kun kätilö sanoi että siellä näkyy jo tuuhea tukka, meinasin ruveta itkemään ilosta, koska siellä ihan oikeasti tapahtuu jotain! Seuraavaksi alkoi sitten ehkä koko synnytyksen kamalin vaihe kun piti saada vauvan pää ulos. Tuntui että joka kerta kun lopetin ponnistamisen, pää valui takaisin päin. Ja kun sen pää sitten vihdoin lähti tulemaan ulos, olisin voinut kuolla siihen paikkaan. En ole koskaan tuntenut sellaista kipua, huusin varmaan niin kovaa että koko Tyksi raikui. Tuntui kun jalkapallo olisi tulossa ulos, ja repisi paikat auki ainakin kainaloihin asti. Meinaa tulla itku vieläkin, kun ajattelen sitä kipua. Kun pää oli ulkona, kipu hieman helpotti, mutta seuraavaksi oli sitten vuorossa olkapäät ja loppu kroppa. Tuskaa tässä oli se, että piti odottaa seuraavaa supistusta, ja tuntui että siihen meni ikuisuus. Huusin koko ajan että mua sattuu sattuu sattuu (luulin varmaan ettei kukaan tiennyt sitä :D), lopulta kuitenkin supistus tuli ja sain ponnistaa. Hujaus ja vauva oli ulkona.



Rupesin heti itkemään ilosta, se tunne oli jotain niin mahtavaa. Itkin helpotusta koska selvisin synnytyksestä ja sitä enemmänkin itkin ilosta koska meidän rakas oli maailmassa! Siinä itkun ja paniikin lomassa,hoin kätilöille koko ajan onko se kunnossa, onko kaikki hyvin ja MIKSI SE EI ITKE!? Meidän vauva ei itkenyt kun hän syntyi, olin paniikissa. Kätilö vaan totesi rauhallisesti, kaikki on hyvin ei hänellä vaan ole mitään syytä itkeä. Ja kyllähän lopulta se itkuparkaisu sieltä tuli! Tino pääsi leikkaamaan napanuoran, jonka jälkeen sain murun rinnalle. Hoin vaan Tinolle koko ajan että onpa hän kaunis, meidän oma rakas, meidän vauva ja itkin samalla<3 Olin niin onnellinen<3


Istukka syntyi aika nopeasti, ja sen jälkeen mua alettiin paikkailemaan ja Tino lähti vauvan ja hoitajan kanssa pesulle. Tino kuitenkaan ei saanut pestä vauvaa (!!) vaan hoitaja pesi ja Tino katsoi vierestä. Hoitaja ei edes kysynyt Tinolta haluaako hän pestä, vaan ryhtyi itse vaan toimeen. Tino ei tietenkään siinä tilanteessa osannut asiaa vaatia tai kysyä, taisi olla onnesta niin sekaisin. TÄSTÄ SIIS SUURI RISU TYKSIN KYSEISELLE HOITAJALLE KUKA SITTEN MAHDOITKAAN OLLA! Tuntui että mua tikattiin ja paikattiin ikuisuus, mutta onneksi sain murun syliin niin oli jotain ihanaa katseltavaa<3 Synnytyksestä mulle tuli siis toiseen asteen repeytymät ja 7 tikkiä. Tämän jälkeen käväsin suihkussa ja muru meni Tinon paidan sisälle lämpimään. Saatiin aamupalaa ja sitten päästiinkin lapsivuodeosastolle jo! Koko synnytys siis oli ohi nopeasti, kestoksi on merkattu 6 tuntia. Ja siltä kyllä tuntuikin että ryminällä edettiin!



Fiilikset jotka mulle jäi synnytyksestä? Aivan kamalaa touhua, vaikkakin palkinto on maailman parhain. En olisi ihan heti valmis kokemaan synnytystä uudestaan, kyllä se sen verran hurjaa oli. Monesti luulin kuolevani ton kuuden tunnin aikana, mutta hengissä selvittiin! Toivon että aika kultaa muistot ja musta olis joskus tekemään sama uudestaan. Mutta ei vielä, ei vielä vähään aikaan. 

perjantai 4. lokakuuta 2019

Monta hyvää syytä pysyä lapsettomana

Rankan työviikon jälkeen on ihana tulla rauhalliseen kotiin. Tavarat pysyvät siellä mihin ne jätit ja siivoat vain omat sotkusi. Avaat ehkä viinipullon ja istahdat lempi sarjasi pariin tai lähdet salille.

Niin tai näin. Teet mitä tahdot. 

Palkkapäivänä tilille kilahtaa rahat ja mietit mitä kivaa ostaisit itsellesi. Yhden tai kahden aikuisen talouden ruokakulut ovat maltilliset ja pystyt säästämään lomamatkaan jonka ajattelit ensi kesänä tehdä kavereiden kanssa. Yksiösi tai kaksiosi vuokra on kohtuullinen ja tulosi riittää siihen hyvin. Ei stressiä kovinkaan yllättävistä menoista.

Yöllä kukaan ei revi sinua väkisin ylös. Aamulla sinun ei tarvitse repiä ketään ylös. Juot rauhassa kahvin ja mietit miten viikonloppusi käytät. Arkena lähdet rauhassa töihin ja mietit mitä työpäivän jälkeen tekisit. Nukut ehkä päiväunet. 

Elätät itsesi. Huolehdit itsestäsi. Voit halutessasi muuttaa ja matkustaa. Tavallaan olet niin vapaa. 

Yllätysmenot onnistuvat. Näät kavereitasi usein ja päätät hakea ensi syksynä opiskelemaan. 

Aloitat uuden harrastuksen. Nautit elämästä ja teet mitä tahdot. Et ole vastuussa kuin itsestäsi. 


Niin monta hyvää syytä pysyä lapsettomana. Mutta vähintäänkin yhtä monta syytä haluta lapsia. Suurin niistä on se rakkaus. Kukaan ei tule koskaan rakastamaan sinua kuin oma lapsesi. Et tule itse koskaan rakastamaan ketään yhtään niin kovasti kuin lastasi tai lapsiasi.

Paljon puhutaan syntyvyyden laskusta ja väestön pienenemisestä. Ymmärrän täysin miksi osa ihmisistä haluaa pysyä lapsettomina ja on hienoa ettei se nykypäivänä enää ole niin kummaa. Ennen ensimmäistä raskauttani sanoin itsekin etten lapsia välttämättä ikinä halua.

Olin nuori ja onneksi kohtalo sekä huono ehkäisy puuttui asiaan. Nimittäin äitiys ja perhe-elämä on parasta mitä tiedän.

Rakkainta ja raskainta jota olen kokenut. 

Eniten kuitenkin sitä rakkainta. Ja todellakin kaiken tämän arvoista. En kuitenkaan voi valehdella ettenkö välillä kadehdi lapsettomia ja heidän vapauttaan ja ymmärrän täysin jos siitä ei tahdo luopua. 

Siltikin aina sanon jos asiasta keskustelen, että vähänpä tiesin ja paljon olisin menettänyt jos tähän en olisi lähtenyt. 

Itse lähdin äitiyden tielle vähän vahingossa. Nyt haluaisin kuulla miksi sinä olet halunnut vanhemmaksi tai miksi ET ole halunnut? Ja tarvitseeko päätökselle olla mitään yhtä tiettyä syytä vai voiko vaan mennä tunteet edellä? Kun haluan tai kun en vaan halua. Ei tunnu siltä tai tuntuu siltä. 

Onko yksi syy syntyvyyden laskuun se, että kaikkea laskelmoidaan liikaa? Joka toki toisaalta on hyvä kun asia koskee niinkin isoa asiaa kuin lasta. Mutta rehellisesti sanottuna tämä vanhemmuus on niin pelottavaa, että ehkä joskus parempi vaan selvitä ja olla miettimättä liikoja. Hah. 



maanantai 30. syyskuuta 2019

Ensimmäisten kaverisynttäreiden suunnittelua



Esikoisemme täyttää sunnuntaina 6 vuotta. Viikonloppu on pelkkää juhlaa nimittäin lauantaina meidän perheessä vietetään ensimmäisiä kaverisynttäreitä!

Se etu kotihoidossa on ollut, että kaverisynttäribuumi on saapunut meille vasta nyt päiväkodin myötä, hah. 

Olihan muutamat kaverisynttärit tytöillä jo käyty, mutta vasta kevään aikana esikoinen alkoi puhua omista kaverisynttäreistään. Ja saihan hän ne nyt, tietenkin. 

Äitiä vähän jännittää, mitä ihmettä kaverisynttäreillä nyt tehdään!? 

Aikaa on  puolitoistatuntia josta puoli tuntia varaan herkutteluun. Ajattelin tarjoiluksi ne perus popparit, keksit ja jäätelöbuffan. Kaikki tarjottavat ovat gluteenitittomia ja laktoosittomia.

Vieraita tulee kolme, plus omat lapsemme. Esikoisemme eskariryhmä on todella poikavoittoinen ja vaikka he kuulemma paljon leikkivät yhdessä eskarissa, halusi hän vain tytöt kutsua. Oikeastaan koko ikävuosi on tosi poikavoittoinen. Hänen ryhmässään on kolme tyttöä - hän mukaanlukien - ja toisissa taitaa olla saman verran. Kuitenkin hän halusi kutsua vain oman ryhmän tytöt ja yhden viereisestä ryhmästä ja tämä sopi hyvin minulle. Sekä tietenkin naapurimme, joka on kuin sisko jo.

Ohjelmaksi hän toivoi ongintaa sekä discon. Sen lisäksi ajattelin kehitellä prinsessan etsinnän - piilotan pieniä figuureja tai kuvia ympäri taloa ja teen kartan. Ajattelin nyös, että askartelisimme yhdessä jotain jonka saa viedä kotiin - korun kenties - ja varuiksi mietin prinsessatietokilpailun, jos aikaa jää yli. Kuitenkin haluan jättää tilaa heidän innostukselleen ja ideoilleen. Ehkä koko aika kuluukin tanssiessa ja koruja tehdessä tai sitten he haluavat yhdessä leikkiä jotain. 

Sen näkee sitten. Heidän ehdoillaan ja heidän innostuksella eteenpäin. 

Aluksi ajattelin, että synttärit ovat kovin pienet. Mutta toisaalta on ihanaa : sankari ehtii hyvin huomioida kaikki vieraat, omakotitalomme riittää tilaksi vallan mainiosti ja ongintalahjat voivat olla vähän spessumpia, kun määrä on pienempi. 

Olen kyllä niin innoissani synttäreistä. Ja niin on sankarikin. Katsotaan miten sitten suunnitelmat toteutuu ja hyväksyykö sankari kaikki nämä ehdotukseni.

Jännittävää!!

Kertokaa ihmeessä vielä teidän ajatuksia ja ideoita ohjelmasta ja lempparitarjoiluista lastenkutsuilla, vielä on aikaa muutoksille, kun kauppaan menen vasta ehkä perjantaina!





perjantai 27. syyskuuta 2019

Keho kolmen lapsen jälkeen




Se venyy. Se on pehmeä. Se on löysä ja se roikkuu housunkaulusten päällä, kun istun ellen sitä tunge housujen sisään. Mutta se on tehnyt valtavan työn kolme kertaa. Siinä on arpia sen kunniaksi.

Olen armollinen peilikuvalleni ja pidän siitä. Huonoina päivinä koitan keskittyä onneen, en epäkohtiin. Ja käytän Lindexin muotoilevia alushousuja...

Ehkä sen saisi timmiksi jos treenaisi kovaa.

En kuitenkaan jaksa, koska se tuskin tekisi minusta onnellisempaa. Ei siinä nimittäin nytkään mitään sellaista ole jonka takia olisin onneton.

Olen huonolla mielellä jos en pääse pitkään aikaan lenkille. Jos olen syönyt jotain väärää ja vatsa möyryää ja kipuilee. Jos oloni on syystä tai toisesta kurja sisältä, tuntuu ulkomuotokin kurjalta.

Elän useimmiten hyvin terveellisesti. Liikun ja voin henkisesti hyvin. Juuri tällaisena kuin olen.

Huomenna laitan juhliin silti ne muotoilevat alushousut, koska niissä oloni on mukavampi ja itsevarmempi tyköistuvan mekon kanssa. Varsinkin, kun löysä etureppu näyttää alkoholin tuoman turvotuksen hurjan hyvin. Teen niin, kuin hyvältä tuntuu.

Tee sinäkin juuri se mikä tekee sinun olosi sisäisesti kauniiksi. Nimittäin minulle ainakin on ihan sama mitä vaaka tai kroppa näyttää, mutta jos mieli tai keho tuntuu sisältä kurjalta, on itsevarmuus tiessään.

On ihan okei haluta muutosta. On ihan okei haluta laihduttaa. Ja on todellakin okei olla tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin on.
© Tehtävänimikkeenä Laura. Made with love by The Dutch Lady Designs.