torstai 30. toukokuuta 2019

Muista, että netti on feikkiä ja vain pieniä palasia arjesta



Istun tietokoneelle ärsyyntyneenä. Takana on kamala päivä. Tytöt ovat tapelleet keskenään paljon, pienin nukkui huonosti päiväunia ja väsykitisi koko illan. Kaiken sen nurinan keskellä me aikuisetkin oltiin vähän kireitä joten parisuhdekin tuntui vain ärsyttävän.

Tällaisen päivän jälkeen kirjoitanko siitä miten paskaa kaikki välillä on vai siitä miten ihanaa äitiys on?

Yleensä ensimmäistä, koska se on minulle terapiaa. Joskus toista, koska haluan uppoutua johonkin muuhun, kuin huonoon päivään.

Välillä kuitenkin mietin voinko taas julkaista tekstiä jossa kerron ettei äitiys ole aina niin kivaa. Pitäisikö välillä kirjoittaa sateenkaarista ja yksisarvisenkakasta, jotta ihmiset eivät ajattele elämäni olevan kauheaa. Koska eihän se ole.

Päivään mahtuu huonoja hetkiä, mutta myös todella huonoista päivistä löytyy paljon hyvää. Vaikka kerron miten rankaa kotiäitiys on, niin silti rakastan sitä. Vaikka kerron miten ärsyttävää on, kun lapset tappelevat, niin silti rakastan sitä, että meille on suotu monta lasta. Tietenkin.

Mutta muistatko sinä, että nämä kirjoitukset, sosiaalisen median kuvat ja videot eivät ole edes puoli ruokaa? Palasia meidän arjesta, mutta vain palasia.

Vertaistukea vanhemmuuden ja säröilyn keskelle. Mutta myös sitä onnea.

Minulle kirjoittaminen on aina ollut todella terapeuttista. Olen aina halunnut kirjoittaa päiväkirjaa, mutta ajatus siitä, että niitä ei lue kukaan on tuntunut oudolle. Sitten kuusi vuotta sitten löysin tämän bloggaamisen ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Ajatuksia on helpompi ajatella, kun ne kirjoittaa ylös. Vaikka se kirjoitus olisikin esillä muille ja vähän ehkä kaunisteltu ja jäsennelty versio siitä mitä oikeasti ajattelen.

Jos kirjoittaisin kaikki suoraan ajatuksista, sisältäisi tämäkin teksti muutaman kirosanan, kertomuksen siitä miten taas särkee pää ja taustalla hoilaavaa Seikkailija Doran biisiä. Kertoisin miten ihanasti aamu alkoi, kun tytöt salaa siivosivat lastenhuoneenesa. Sitten pienin repi yhden hiuksia ja keskimmäinen kiukutteli, kun piirretty oli väärä.

Vaikka kerron paljon säröisistä arjen asioista ei nekään kaikki ole koko totuus. Eikä mielestäni pidäkään olla. Jokainen meistä asettaa omat yksityisyytensä rajat internetissä ja se on enemmän kuin okei.

Paljon puhutaan aitoudesta. Mikä on aitoa? Pitääkö kaiken olla aitoa?

Olen sitä mieltä, että netin välityksellä mikään ei ole täysin aitoa. Ei mikään. Eikä pidäkkään. Ne on vain kuvia. Ne on vain kirjoituksia. Palasia joko filtterillä vai ilman.

Älkää pitäkö netin kirjoituksia ja kuvia aitoina. Se aitous menee pilalle jo siinä, kun et nää tai kuule ääniä. Et näe liikkuvia ilmeitä tai tunne henkilön tunteita.

Tämä koko kirjoitus sai alkunsa jo tovi sitten, kun erääseen arjen säröistä kertovaan kirjoitukseen koskien sain kommentin, että miksi olen halunnut näin monta lasta jos elämä on kerran niin rankkaa?

Totta, niin olen itse tähän tilanteeseen itseni tuonut. Enkä todellakaan kadu. Se ei silti tarkoita etteikö elämä olisi välillä aivan helvetin rankkaa tai jos kirjoitan sen olevan rankkaa, se ei tarkoita etteikö arjessa iloa olisi.

Ne on tunteita. Tunteita jotka tulee ja menee päivän, viikon, kuukauden ja vuosien aikana. Tunteita ja hetkiä. Joista murto-osan päätän jakaa teidän kanssanne. Murto-osan niistä tunteista ja hetkistää haluan syystä tai toisesta kirjoittaa sekä kuvata ylös.

Äitiys ja elämä ylipäätänsä on täynnä tunteita. Iloa, surua, vihaa, katkeruutta. Aivan kaikenlaisia tunteita. Minä en aina voi päättää mitä tunnen. Mutta minä voin päättää mitä tänne teille jaan. Mutta, kun istun tietokoneelle näpyttelemään annan aika usein ajatuksen lentää.

Se mitä siitä syntyy päätyy tänne. Tai sitten ei. Joskus kirjoitan vain omaksi ilokseni ja terpiakseni ja poistan koko tekstin.

Täällä blogissani kaikki on aitoa. Kaikki tunteet on tunnettu ja kaikki ajatukset on ajateltu.

Ja sitten taas mikään ei ole aitoa. Koska vaikka miten kuvailisin ja kirjottaisin, sinä et näkisi ilmeitäni ja kuulisi äänenpainoani. En ikinä voisi kirjoittaa jokaista tunnettani päivän aikana ylös, en ikinä voisi kertoa täysin rehellisesti miten meidän elämä sujuu.

Enkä haluaisikaan. Siksi kirjoitan usein sitä mikä mielessä on, kun koneen avaan. Siksi kannattaa muistaa, että nämä ovat vain pieni hetkiä. Ei lähelläkään koko totuutta.

Ruudun kautta elämä on aina jollain tapaa feikkiä. Se kannattaa muistaa. En pidä itseäni yhtään sen aidompana, vaikka julkaisen nettiin itsestäni kuvia ilman meikkiä. Tai sotkuisesta lastenhuoneesta. Se on minun nettityylini.

Jokaisella meillä on oma tyyli ja oma yksityisyytensä. Ja niin sen kuuluukin olla. Minun sensuurini läpi ei pääse esimerkiksi seksi tai läheisiäni koskevat asiat. Sen sijaan minulle on okei paljastaa sotkut ja synnytyksen yksityiskohdat.

Se että netissä ei jotain ole, ei tarkoita etteikö sitä olisi. Ja taas se, että netissä on paljon jotain ei tarkoita että elämä olisi vain sellaista.




tiistai 28. toukokuuta 2019

Kuvia viikonlopun mökkireissulta!



Kuten tiedätte, niin me olimme viikonloppuna pienellä mökkireissulla. Seurana oli miehen sisko perheineen ja menoa ja meininkiä riitti. Olihan siellä kuusi alle kuusivuotiasta lasta, hah.

Suomalaiset ovat mökkikansaa, mutta pakko myöntää, ettei se ole niin minun juttuni. Ihanaa vaihtelua arkeen muutaman kerran vuodessa, mutta mökin omistajaksi minusta ei olisi. Ei ainakaan vielä, nyt viihdyn kotona ja nautin siitä kun arki rullaa tuttuun ja turvalliseen tapaan lasten kanssa.




Tai sitten se on juurikin tämä elämäntilanne. Mökkeily voisi olla se minun juttuni, jos siellä saisi vähän enemmän rentoutua ja touhuta mökkijuttuja sen sijaan, että estää taaperoa juoksemasta järveen tai koluamasta kaikkia kaappeja ja nurkkia läpi, hah.

Ehkä joskus vielä ostamme mökin, kun myymme tämän kotimme ja muutamme kerrostaloon helppojen vanhuuspäivien toivossa. Toki silloin mökkini varmaan valikoituisi Kreikan puolelta...

Mökkielämä oli kivaa vaihtelua arkeen vaikkei niin kovin leppoista ja rentouttavaa kuuden pienen lapsen kanssa. Isommat lapset menee jo siinä sivussa, mutta pienempien kanssa on vielä omat juttunsa rutiinien päiväunien ja vaippojen takia.




Tajusin myös,että kun ensi kesänä suuntaamme mökille on kaikki kovin helppoa. Nuorin lapsemme on silloin jo 2,5 vuotias. Sen ikäisen kanssa kaikki on jo niin erilaista jos vertaa pieneen taaperoon. Haikeaa, mutta samalla niin vapauttavaa!

Alle viikko miehen kesälomaan. Sen suurempia suunnitelmia ei ole. Tarkoituksena tehdä jokin pieni perheen reissu eläintarhaan tai kylpylään sekä isäni ja siskoni kanssa hieman suunnittelimme Tukholman reissua lasten kanssa.



Kivoista kylpylöistä ja lastenkohteista saa heittää kommenttiboksiin ideoita! Eden ja ähtäri on koettu, minne tänä kesänä suunnataan?


maanantai 27. toukokuuta 2019

Parasta on olla erossa lapsista. No on arkikin ihan kivaa..



Maanantai. Ja olo on sen mukainen. Kaikki on vähän ärsyttänyt, vaikka oikeastaan päivä on ollut hyvä. Lapseni ovat olleet ihan todella kilttejä koko aamupäivän ja nyt kaikki lepäävät kiltisti sängyissään. Yksi nukkuu, kaksi kuuntelevat äänikirjaa.

Aamulla kaksi pussia roskia levisi keittiön lattialle, kun eilisten hesemättöjen paperipussin kastunut pohja antoi periksi. Pyykkikone pitäisi pyörittää vielä pari kertaa, mutta ensin pitäisi ehtiä viikkaamaan puhtaat pyykit kaappiin.

Mietin tulevaa viikkoa ja oikeasti viikosta on tulossa todella kiva. Johtuen ehkä siitä, että tällä viikolla saan KAKSI kertaa omaa aikaa oikein kunnolla. Uskomatonta, mutta totta! Ja niin mahtavaa.

Keskiviikkona menen muutamaksi tunniksi ystäväni valmistujaisiin ja lauantaina toinen ystäväni järjestää olympialaiset jotka kestävätkin sitten aamuyön pikkutunneille asti. Ja olen niin innoissani, niin ihanaa.

Huomaan, että kotiäitiys ja arki alkaa tulemaan korvista ulos, kun kaipaan enemmän  aikaa ilman lapsia. Laura alkaa kuoriutumaan äidin alta, kun perheen vauva on jo aika iso. Laura haluaa alkaa taas elämään, kun ensin on hieman käynyt hautumassa äitiyden alle.

Okei kuulostan sekopäältä, kun puhun itsestäni kolmannessa persoonassa. Mutta sekopäisyyttä se äitiys teettää...

Nyt pitäisi sitten osata koko kesä nauttia siitä omasta ajasta ilman huonoa omatuntoa. Koska kun syksyllä koittaa töihin paluu, on silloin vaikeampi saada ja ottaa viikonloppuisin sitä lapsivapaata. Nyt, kun voisin helposti ja vaivattomasti sitä ottaa - koska olen muuten 24/7 lasteni kanssa - ei sitä tule tarpeeksi otettua. Juoksulenkkejä ja yksinäisiä kauppareissuja lukuunottamatta käyn ehkä kerran kuussa jossain. Jos silloinkaan. Viimeisestä kerrasta taitaa olla jo 1,5 kk ellei nopeaa parisuhdeillallista lasketa.

Meinasin ensin aluksi perua toisen tämän viikon menoista, koska eihän äiti nyt voi niin paljon olla poissa kotoa. Ja pyh pah. Miksi ei muka voi? Kun kaikki muut arkeni tunnit olen lapsissani kiinni.

Se on se takaraivossa kuiskuttava täydellinen kotiäiti jonka mielestä pyykkien viikkaaminen ja kurahousujen pukeminen lapsille on sitä elämän parasta aikaa.

Kun ei ole.

Elämän parasta aikaa on se, että saan olla kolmen tytön äiti ja samalla myös oma itseni. Ilman sitä huonoa omaatuntoa joka kertoo, että minun pitäisi olla kotona lasteni kanssa.

Joka kerta, kun puhun äidin omasta ajasta niin minulle tulee tosi ristiriitaiset fiilikset. Miksi se edes on omaa-aikaa? Kun sen pitäisi olla OMAA ELÄMÄÄ, jota meillä jokaisella pitäisi olla äitiyden lisäksi.

Lasteni lapsuus. Minun elämäni. Miksi ne eivät voisi elää sopivassa balansissa ilman huonoa omatuntoa? Kumpikaan, kun ei oikeasti sulje toisiaan pois. Miksi siltikin on niin hemmetin vaikeaa välillä lähteä jonnekkin ilman lapsia? Ihan kun en ansaitsisi sitä.

Kun todellakin ansaitsen.

En ole ollut kenestäkään lapsistani edes kahta yötä erossa. Ehkä tänä kesänä me repäistään, annetaan tytöt mammalle pariksi yöksi - eiks niin äiti?<3 - ja lähdetään pienelle reissulle vaikka Tallinnan hotelliin. Se tekisi niiiiin hyvää.

Mutta se terve itsekkyys ja maalaisjärki haututuu jonnekkin sinne synnärin verkkokalsareiden ja tenaladyjen alle. Se täytynee kai pienin askelin sieltä taas kaivaa ja nauttia siitä, kun saan olla myös Laura eikä minun tarvitse kenenkään pyllyjä muutamaan tuntiin pyyhkiä.

Tai no katsotaan miten kosteat on lauantain olympialaiset, hahahahaa.

Ei vaiskaan. Eipä. Ei kuitenkaan. Mistä sitä tietää. 

Kun ei ne lapset oikeasti kärsi jos joskus olen kotoa poissa vaikka vähän pidemmänkin pätkän. Päinvastoin. He saavat sitten kotiin sen jaksavamman ja iloisemman äidin.





Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Kaupallinen yhteistyö @juhlahumua // ARVONTA! Yksi ehdottomasti mun parhaimmista puolista ja voimavaroista on se, että kun itkettäisi niin mielummin nauran ja selviän huumorintajuni avulla. Sarkasmi ja itseironia, kaksi parasta ystävääni vanhemmuuden joskus vähän kivisellä tiellä. Jos sä tai joku sun ystäväsi kaipaatte piristystä niin osallistu tähän arvontaan jossa voit voittaa 50 euron lahjakortin @juhlahumua verkkokauppaan! Sillä summalla saat esimerkiksi tällasen letterboardin💪 Arvontaan voit osallistua seuraamalla @juhlahumua & @tehtavanimikkeenablogi tilejä ja tägäämällä tähän ystäväsi. Jokainen uusi tägäys on uusi arpa. Arvonta loppuu lauantaina 1.6 klo 9:00. Onnea arvontaan ❤️ #kaupallinenyhteistyö#arvonta#letterboard#letterboardfun#parenting#parentingishard#juhlahumua
Henkilön Laura (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Mitä tekisin eri tavalla jos internettiä ei olisi?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä DNA kanssa.



Oletteko koskaan miettineet mitä tekisitte eri tavalla, jos teillä ei olisi internettiä? DNA haastoi minut miettimään tätä asiaa tämän kaupallisen yhteistyön muodossa ja tulin nopeasti siihen tulokseen, elämäni olisi hyvinkin erilaista ilman internettiä.

Ensinnäkin sosiaaliset kontaktini olisi paljon huonommat mitä nyt. Internet on mahdollistanut ihan eri tavalla yhteydenpidon ystäviin ja sukulaisiin. Whatsappin kautta lentelee päivittäin esimerkiksi erilaisia kuvia perheelle ja sukulaisille. Mieti, jos ne kaikki pitäisi lähettää postitse tai yrittää kuvailla puhelimessa miltä se uusi hieno sohva näyttää. Olisi myös kamalaa, jos siskontyttöni ensimmäinen pottakakka olisi jäänyt näkemättä, hah.

Olen saanut myös internetin kautta paljon uusia ystäviä ja tutustunut sellaisiin ihmisiin, joita en ole edes livenä nähnyt. Olen verkostoitunut äitien ja samanhenkisten ihmisten kanssa. Ennen tällainen verkostoituminen olisi vaatinut esimerkiksi kirjakerhoa tai yhteistä harrastusta paikassa A. Ei kovin helppoa kolmen lapsen äidille. Kiitos internetin nettituttavistani. Kiitos internetin olin esimerkiksi jutellut naapurini kanssa jo ennen kuin muutimme tähän kotiin. Hän kun bongasi keskeneräisen talomme kuvan Instagramista, hah!

Aamulla heti herätessäni avaan puhelimeni mobiilidatan, otan kupin kuumaa kahvia ja vastaan pariin sähköpostiin. Miettikää miten hidasta kaikki olisi, jos informaatio kulkisi esimerkiksi vain kirjeiden kautta. Uskomattoman H_I_D_A_S_T_A.

Istun nyt tietokoneella ja näpyttelen tätä postausta meidän kotona. Teen työtä kotona, kiitos internetin. Jos internettiä ei olisi, en olisi A) ikinä päässyt bloggaamaan ja somettamaan, B) olisin nyt töissä jossakin, jossa voisin hyödyntää lähihoitajan tutkintoani. Vaikka tämä tietokoneella istuttu aika on pois perheeltä, niin mahdollistaa se silti enemmän perheaikaa kuin esimerkiksi työ vanhainkodissa tai päiväkodissa.

Koska minä saan nyt päättää, koska teen tämän työni. Kiitos internetin se onnistuu kotisohvalla myös silloin, kun mies on töissä ja lapset nukkuvat. 

Internetistä on tullut niin iso osa minun elämääni, etten osaisi varmastikaan elää ilman sitä. Suoratoistopalvelut, Google, reseptit, inspiraatiot, sääennusteet, uutiset, laskujen maksaminen, ostosten tekeminen. Käytän intertnettiä päivittäin niin monessa asiassa, että en osaa edes ajatella kaikkea. Sen kaiken huomaa vasta sitten, kun sitä ei siinä enää ole. 

Ja luojan kiitos ei tarvitse huomata, se olisi varmasti shokki.




Kolmen lapsen kanssa olisi nimittäin todella kiva - huomaa sarkasmi - hoitaa laskut aina pankissa tai ostaa jokaikiset sukat, ruokaostokset ja matkaliput jostain fyysisestä paikasta. Mielummin hoidan hommat kotisohvalla ja poukkoilen lasten kanssa enimmäkseen vain puistoissa ja muissa ei niin virallisissa paikoissa.

Olisi niin outoa palata siihen aikaan, kun kaverille piti soittaa tai tekstata. Olisi outoa joutua vuokraamaan leffat videovuokraamosta tai kuunnella musiikit cd-levyltä. Internet on mahdollistanut niin paljon viihdettä ja hyötyä, että sitä on vaikea edes kuvitella. Minä olen vielä sitä sukupolvea, että olen kasvanut tähän internetin maailmaan. Meille tuli ensimmäinen internet kotiin, kun olin ala-asteella, mutta koko aikuisikäni olen saanut hoitaa kaikki asiat internetin kautta. Esimerkiksi yhtäkään laskua en ole pankissa käynyt maksamassa. Ellei talon laina-asioita lasketa.

Olisi siis suuren suuri shokki, jos joku päivä internet vain lakkaisi olemasta. Onneksi ei näin taida käydä ikinä, koska DNA pitää huolta, että kehitys menee vain eteenpäin.

Jos internet lakkaisi yhtäkkiä toimimasta, niin eniten kärsisi minun sosiaaliset suhteeni, tilipussini, ajankäyttöni sekä hermoni, koska joutuisin koko kolmikon kanssa juoksemaan ihan eri tavalla hoitamassa asioita. Mikä asia sinulla muuttuisi eniten? 



lauantai 25. toukokuuta 2019

Pyöränkorista vaatteille säilytyskori!

Tiedättekö ongelman, kun on lasten vaatteita joita on käytetty, mutta ne eivät ole kuitenkaan enää puhtaita ja kaappiin kelpaavia.

Mutta eivät myöskään likaisia, jotta ne kannattaisi pyykkiin viskata.

Minä ratkaisin asian hakemalla Biltemasta kaksi pyöränkoria (hinta n. 5e kappale muistaakseni) ja ripustin korit tyttöjen sängynpäätyihin roikkumaan.

Tai ripustin ja ripustin, koreissahan on valmiiksi ne väkkyräkahvat joilla se roikkuu pyöräntangossa, ja niillä samoilla ne sängyssäkin on kiinni!

Jaoin tämän idean aikanaan Instagramissa, mutta koska kaikki eivät siellä ole, päätin jakaa sen myös täällä!

Onhan tämä nyt aivan huikean hyvä idea, vaikka itse sanonkin. Ja vaikka korista saattaa vaatteiden lisäksi löytyä välillä jotai  muutakin.

Kuten kerran yksi näkkileipä.


perjantai 24. toukokuuta 2019

Vinkkejä automatkalle lasten kanssa!



Kesälomat lähenevät kovaa vauhtia ja monelle meistä se tarkoittaa myös hitusen pidempiä automatkoja mitä arkena tulee ajettua. Esimerkiksi me istumme nyt matkalla mökille ja matkaa on kolmisen tuntia. Ei kovin pitkä, mutta tarpeeksi pitä repimään kolmen lapsen vanhempien hermot riekaleiksi ja puuduttamaan takapenkkiläisten takamukset. Ensimmäiset ollaanko jo perillä kysymykset tuli nimittäin oman kotikuntamme kaupan pihassa.

Siksi kokosin omat vinkkini miten lasten kanssa autoilun saan mahdollisimman mukavaksi!

Ensimmäinen on tietenkin lastenohjelmien suoratoistopalvelut. Jos Netflixiä tai Viaplayta tms ei löydy, niin Youtube ja Yle Areena ovat ilmaisia appeja joista lastenohjelmia löytyy.

Jos ei halua lasten katsovan ohjelmia, niin äänikirjat. Itse latasin matkaa varten Bookbeatin ääni-&e-kirjasovelluksen jota saa muutaman viikon kokeilla maksutta. Meidän auton soittimeen saa bluetoothin kautta liitettyä puhelimen, mutta esimerkiksi kuulokkeet tai jopa pieni kannettava kaiutin ajavat hyvin asiansa. Jos koko perhe kuuntelee niin suosittelen Pikkiriikkistä tai Heinähattua ja Vilttitossua tai klassikkosatuja kuten Leijonamieli tai Ronja Ryövärintytär. Niitä näin aikuisenakin jaksaa kuunnella!



Eväsrasiaan eväiden sijaan pieni piirrustuslehtiö ja kyniä.

Autobingo! Eväsrasiassa olevaan lehtiöön voi piirtää erilaisia asioita kuten puu, tietynlainen liikennemerkki, erivärisiä autoja. Kuka voittaa ja bongaa kaikki ensimmäisenä!

EVÄÄT. Näillä lapset saa tyytyväisiksi ja ei murustavat versiot kuten smoothie ovat hittejä.

Viimeinen ja ehkä se parhain; Ajoita matka mahdollisimman hyvin päiväuniaikaan.

Vanhemmille matkalle mukaan pitkiä hermoja, kahvia ja salainen suklaakätkö. Aika ninja saa olla,että etupenkiltä saa salaa lapsilta syötyä herkkuja, mutta vuosien saatossa oppii hyvin. Ja ihan viimeistään takapenkin sammuessa unille se onnistuu.

Ihania tai ainakin vähemmän kamalia kilometrejä kaikille!



torstai 23. toukokuuta 2019

Terassin uusi kesäilme! (+ Edulliset DIY kukkahyllyt laudasta )


Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Preeco kanssa

Me muutimme tähän omakotitaloon n. 1,5 vuotta sitten. Talo oli avaimet käteen koti, mutta oli kuitenkin asioita jotka jäivät meidän hoidettavaksi. Yksi niistä oli kaikki pihahommat.

Ensimmäinen kesä meni pihatöissä ja yrityksessä kasvattaa nurmikkoa. Kuuman kesän jälkeen se jäi vähän yritykseksi, mutta nyt toisen kesän myötä kyllä se sieltä nousee ja leviää. Ensimmäisen kesän homma oli myös se miehelleni kaikkein tärkein; nimittäin terassin rakentaminen.

Koska toinen meistä - meikäläinen kuten tiedätte - on kotona lasten kanssa, täytyy asioida vähän budjetoida ja miettiä mitä tehdään nyt ja mitä vasta ensi kesänä. Siksi terassin sisustus jäi tälle kesälle ja pikkuhiljaa se alkaa olemaan valmis! Taino, onko se koskaan valmis? TUSKIN!




Ensimmäinen hankinta terassille oli tämä Matleena sohvaryhmä. Meillä oli tähän asti vanhan rivitalokotimme terassilta tuotu kuuden hengen ruokapöytä, mutta halusimme jotain vähän siistimpää ja rennompaa. Jotain sellaista jossa voi vähän löhötä ja juoruta samalla, kun nauttii auringosta. Sohvaryhmä on juuri täydellinen tähän! Ja varsinkin tämä sohvaryhmä, koska siinä on tilaa koko perheellemme eikä käy edes ahtaaksi!

Selailtiin Preecon sivuilta erilaisia kesäkaluste vaihtoehtoja, mutta päädyimme aika yksimielisesti - tämä on melkein ihme, meillä on miehen kanssa tosi erilainen maku jossain asioissa - polyrottinkikalusteisiin, koska halusimme helppohoitoiset, kauniit ja säätä kestävät kalusteet. Ja kolmilapsisena perheenä myös helposti puhdistettavat, hah.




Kesäkalusteiden lisäksi halusin vähän kodikkuutta terassille. Tämä on tosin vielää kesken, koska aurinkovarjo ja jokin matto on ainakin vielä hakusessa. Kodikkuutta lisäämään halusin muutamia kukkasia, mutta ongelmana oli se, etten oikein tiennyt miten ne terassille laittaisin. Meidän terassi on nimittäin hyvinkin paahteinen paikka ja iltäpäivän kuumin aurinko osuu siihen.

Sitten törmäsin tähän hauskaan - ja edulliseen - ideaan Pinterestissä ja väkersin kahdesta laudanpätkästä ja narusta kukkatelineet, jotka sai kaiteen rimoihin roikkumaan ja näin ollen ne ovat paahteelta varjossa.

Hiosin hieman lautoja, ostin veneosastolta narua, öljysin harmaalla puuöljyllä laudat ja mies porasi niihin reiät. Helppoa kuin heinänteko!




Ja sitten vain odotellaan kauanko taapero antaa kukkien olla tuossa rauhassa, veikkauksia voi jättää kommenttikenttään. Hah!

Mieheltä jos kysyy, niin terassilta uupuu vielä kaasugrilli. Se olisi siis myös hankintalistalla tässä lähiaikoina ja tuossa on juuri sopiva paikkakin jo sille. Muuta mitään sen suurempaa emme terasille halua, koska siihen on tarkoitus jäädä tilaa myös lasten uima-altaalle, tietenkin. Lapsiperheen tärkein kesävaruste, hah! Aurinkotuolista haaveilin, mutta sohvaryhmän sohva vie voiton ihan 6-0 löhöily auringonotolle. Mahdun siihen juuri sopivasti rötväämään varpaat kohti taivasta joten aurinkotuoli olisi täysin turha hankinta.

Terassia on myös tarkoitus jatkaa joko tänä tai ensikesänä talon vierustalle asti, koska siellä sijaitsee kodinhoitohuoneen ovi. Kun terassi on valmis, se myös käsitellään ja sävytetään jollain. Jep jollain, nämä on näitä miehen päänvaivoja! Minä hoidan vaan DIY:t ja sisustamisen ja autan, kun kerrotaan mitä tehdään, hah.

Pihan ja terassin laittaminen jatkuu varmasit koko kesän, mutta nyt se suurin katseenkiinnittäjä on löydetty. Terassikalusteet ovat terassin sielu, eikö vain?



keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Jokaisella pitäisi olla oikeus aborttiin

Luin kaksi päivää sitten uutisen jossa Päivi Räsänen iloitsee siitä, kun Yhdysvalloissa osa osavaltioista ovat tiukentaneet aborttilainsäädäntöään. Alabamassa esimerkiksi on laitonta tehdä abortti jopa silloin, kun raskaus on saanut alkunsa raiskauksesta tai insestistä. Laittoman abortin tehnyttä lääkäriä voi uhata jopa 99 vuoden tuomio.

Räsänen toivoo, että Suomessa seurattaisiin Yhdysvaltain esimerkkiä.

Hyi helvetti suoraan sanottuna.

On surullista lukea tällaisia uutisia ja on jotenkin tosi pelottavaa, että tällaisia näin pahasti ihmisoikeuksia polkevia ihmisiä on ollut päättämässä minunkin asioista. Minun kehoni, minun oikeuteni.

On hyvin mustavalkoista ajatella, että aborttilainsäädännön kiristäminen pelastaisi ihimishenkiä. Toki osassa tapauksissa näin tapahtuisi, mutta uskon vahvasti, että tällainen lakimuutos lisäisi niiden naisten kuolemia ja vakavia terveyshaittoja, jotka lakiuudistuksen kouriin joutuisi.

Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja. Uskon, että tällainen lakimuutos lisäisi naisten omia yrityksiä päästä raskaudesta eroon henkareiden ja päihteiden avulla. Uskon, että tällainen lakiuudistus lisäisi jopa naisten kuolemia ja sikiön vammautumista kohdussa. Miettikää sitä henkistä taakkaa, kun nainen joutuu väkisin kantamaan ja kasvattamaan lasta yhdeksän kuukautta sisällään. Oli raskaus saanut alkunsa miten tahansa, mutta erityisesti esimerkiksi raiskauksesta.

Olen joskus ajatellut, että abortin saa kyllä Suomessa liian helposti ja lukenut juttuja siitä, että osa naisista on saattanut tehdä kolme tai neljäkin aborttia elämänsä aikana. Se on aika paljon, kun ehkäisykeinoja on vaikka ja miten. Mutta onko tässäkään kohdassa oikeasti kenekään muun asia päättää mitä sinä kehollasi teet? Ehdottomasti kolmen abortin jälkeen jotain asialle olisi tehtävä, mutten usko, että mikäänlainen pakottaminen ja toisen kropan päätäntävaltaan kajoaminen on ratkaisu. Ratkaisu tulisi hakea ja tarjota jostain muualta, kuin pakottamisesta kantojuhdaksi.

On oksettavaa ajatella, että seksuaalirikollisten pakkosterilisaatio olisi tässä maassa laitonta, mutta naisen pakottaminen kantamis- ja synnytyskoneeksi olisi ihan ok. On oksettavaa, että raskauden saadessa alkunsa raiskauksesta voisi tässä maassa raiskaaja päästä helpommalla ja lyhyemmällä tuomiolla. Naisen tuomio kun kestäisi yhdeksän kuukautta ja iänikuiset henkiset traumat päälle.

Jos sinne asti päästäisiin. Ellei nainen yrittäisi kotiaborttia ja kuolisi siihen tai päätyisi kaiken trauman keskellä itsemurhaan.


tiistai 21. toukokuuta 2019

Älä arvostele itseäsi lapsesi kuullen



Voivoi, kun vähän pitäisi noita kiloja karistaa. Voivoi, kun en vielä ole kesäkunnossa! Nenäkin on vähän vino ja hampaat keltaiset. Kulmakarvat pitäisi muotoilla ja meikata ihon virheet piiloon. Kamala miltä tämä mekko näyttää mun päällä ja makkarat pursuaa housunkauluksen yli!

Kuulostaako tutulta? Toivottavasti et ainakaan käytä lastesi kuullen näitä.

Me naiset olemme usein tyytymättömiä omiin vartaloihimme. Aina on jotain parannettavaa ja aina on joku paikka jota voisi vähän kiinteyttää tai ottaa pari senttiä pois. Tähän kun lisätään vielä suomalaisuus ja se, että kehua ei itseään saa niin vartalonegatiivisuus on valmis. Omassa vartalossa ja ulkonäössä näkee usein vain ne viat.

Vaikka viihdynkin omassa kropassani, niin on asioita jotka huonoina päivinä suututtaa.Isot ja näkyvät suonikohjut jaloissa, vatsan pömpötys ja turvotus kun taas olen syönyt mukamas jotain väärää, ihon punoittava couperosa ja ei niin sirot sääret. Onhan näitä, mutta huonoinakaan päivinä en sano mitään ääneen.

Osa johtuu luonteestani. Minä mielummin keskityn hyvään kuin huonoon. Mutta osa johtuu siitä, että en ikinä halua lasteni saavan sitä itsekriittistä mallia, että itseensä ei saa olla tyytyväinen.

Nimittäin faktahan on se, että lasteni mielestä minä olen kaikkine osine ja piirteideni kanssa täydellinen. Heille ne eivät ole virheitä tai huonoja asioita, vaan heille ne ovat niitä asioita jotka tekevät minusta juuri heidän äidin. Niitä asioita jotka tekevät minusta minun.

Lapset huomaavat eroavaisuuksia todella hyvin. Tarkkasilmäisiä kun ovat. Mutta he ovat vilpittömiä ja kiinnostuneita asioista. Se, että erilaisuus nähdään negatiivisena asiana ei tule lapsilta, vaan meiltä aikuisilta.


Heidän mielestään äidin maha on ihanan pehmeä ja jalassa ihon alla asustaa hauska ja iso sininen mato.

Niin, ne aisat tosiaan voi nähdä niin eri tavalla!

Pyrin aina korostamaan heille hyvinvointia, kun he kysyvät miksi teen jotakin asiaa. Lihaskuntoa, jotta jaksaisin paremmin. Lenkkeilyä, jotta olisin virkeämpi ja terveellistä ruokaa jotta kroppani jaksaa ja voi hyvin.

Minä meikkaan, koska se on kivaa. Vaikka todellisuudessa pyrin myös välillä peittämään ihoni virheet, couperosan. Mutta ei heidän sitä tarvitse tietää.

Minä en halua istuttaa heihin ajatusta, että heidän pitäisi peittää tai muuttaa itsessään mitään, jotta he voisivat olla onnellisia ja tyytyväisiä itseensä.

Esimerkin voima on suurempi kuin osaa kuvitella. Väitän, että oma lapsuuteni ja saamani esimerkki on suuri syy siihen miten armollisesti ja kauniisti osaan kriisipäivistä huolimatta suhtautua itseeni ja vartalooni. Minun lapsuudenkodissani ei laihdutettu tai arvosteltu omaa ulkonäköä.

Nimittäin surullista kyllä, ympäristö kyllä asettaa meidän lapsille omat paineensa ulkonäön suhteen. Ei sitä kotona tarvitse opettaa.

Entäpä jos otettaisiin lapsista mallia ja keskitytään enemmän siihen hyvään kuin huonoon? Ensi kerralla, kun kuljet peilin ohi niin katso itseäsi ja sano ääneen jotain hyvää.

Onpas mulla kaunis hymy ja näytän onnelliselta.

Ei se vaadi ihmeitä, mutta opettelua. Koska eihän me suomalaiset voida nyt itseämme kehua herranen aika!


maanantai 20. toukokuuta 2019

Äiti on vähän latvasta laho

Mombrains. Tuttu juttu meille jokaisella vähän univelkaiselle imetysaivolle. Nyt viime päivinä kuitenkin aivoni tai niiden jäänteet ovat pistäneet "parastaan" ja ne taitavat olla lahoamisen viimeisessä vaiheessa. Läpi mädät.

Olen ensinnäkin pohtinut silmälasejani, koska pitkästäa aikaa ajattelin tilata piilareita. No enpä saanut vahvuuksista mitään selvää, kun muste oli vähän kulunut. Kävin paikan päällä kysymässä. Mutten kuitenkaan ollut varma oliko sittenkään se viimeisen näöntarkastuksesta saatu tieto..Oli se - kai - ja tänään tilasin piilarit. Jouduin kuitenkin vielä soittamaan perään ja varmistamaan, että vahvuudet oli piilarikortissa oikein kun numerot näyttivät tosi oudoilta tavalliseen korttiin verrattuna.

Kyllä se minulle selitettiin silloin paikan päällä, mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos..

Tässä välissä kuitenkin kävin eri liikkeessä kysymässä, että enhän ole käynyt siellä jotta sain varmistuksen viimeisestä käynnistä ja oikeista luvuista. Kävin liikkeessä kaksi kertaa, kun toisessa päässä ostoskeskusta muistin, että oikeasti menin sinne myös kiristämään rillieni sankoja.

Tein viikon ruokatilauksen ja kävin kauppakeskuksessa, mutta vasta kotona tajusin, että kerhon kevätjuhlassa toki voisi viedä tädeille jotain. Ja ei kun lähikauppaan.

Kevätjuhlassa kysyin onko kerho huomenna ihan normaalisti ja sain kuulla ettei kerhoa enää ole. Ilmeisesti info on tullut, mutta minulla ei ollut pienintäkään käryä. Toki ihmettelin miksi kaikki askartelut tulivat kotiin jo viime viikolla, mutta ajattelin, että ehkä he ovat vaan ajoissa.

Kalenteri - ja pää - on aivan täynnä kaikkea muttei kuitenkaan mitään. Olen sekaisin päivistä ja kaikista. Jollain kumman ihmeellä sekoilin tänään myös postipaketin lähetyksen kanssa ja paketti meni kotioven sijaan noutopisteeseen. Vaikka vastasin kaksi kertaa tekstiviestiin.

Viime viikolla meinasin heittää miehen autonavaimet muovinkeräykseen, kun jostain syystä repun sijaan olinkin viskannut avaimet takakonttiin kierrätyskamojen joukkoon.

Unohdan vastata tekstiviesteihin ja todellakin unohdan hoitaa kaikki asiat. Minun on pitänyt jo päiviä soittaa sekä kunnan varhaiskasvatukseen että ilmavaihtosuodatin liikkeeseen. Muistan nämä aina illalla...

Että näin täällä. Sekaisin ollaan kuin seinäkellot ja viimeisetkin aivojen rippeet sulivat helteessä. Onneksi miehellä alkaa muutaman viikon päästä loma, niin saan kaataa ainakin puolet tästä metatyöstä hänelle...






sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Kolmen tytön äitinä on parasta



Prinsessaa, pinkkiä ja glitteriä. Sitä on elämä kolmen tytön kodissa. On myös autoja, legoja ja vessajutuille nauramista. Sanasotaa, vähän fyysistä sotaa ja sopimista.

Kolmen tytön äitinä on ihan parasta.

Olen jokaisen raskauden kohdalla miettinyt, että en osaa kuvitellakaan itseäni pojan äitinä. Johtuen luultavasti siitä, että tyttöihin olen tottunut ja tyttöjen äitinä jo olen silloin ollut. Joskus on kommentoitu, että kyllä te vielä sen pojan teette ja kyllä neljäs olisi sitten jo poika.



Koska olen luonteeltani aika lunki, en osaa pahoittaa mieltäni näistä kommenteista. Mutta tunteista vähiten koen juurikin haikeutta tai kaipuuta pojan vanhemmuuteen.

Kolmen tytön äitinä on parasta. Sanotaan nyt kerran vielä.

Myös kolmen pojan äitinä olisi parasta. Myöa kahden tytön ja yhden pojan äitinä olisi parasta. Minun kolmen lapseni kanssa on parasta.

Olen aina haljeta ylpeydestä, kun minulta kysytään jotain lapsista ja saan sanoa, että minulla on kolmen tyttöä. Yleensä ihmiset hämmästyvät, olenhan aika nuori. Monet ovat kommentoineet että vau, sinulla on oikein prinsessajengi. Ja niinhän se on. Minun ikioma prinsessajengi.

Vaikka puhun prinsessoista, niin en korosta kotona lasteni prinsessageenejä. Oikeastaan päinvastoin, joskus vähän maanittelen, että jos vähän vähempi röyhelö ja pinnimäärä riittäisi, kun ihan vain puistoon ollaan menossa. Pienintä onneksi kiinnostavat vielä ainakin toistaiseksi autot ja kaivurit, mutta hyvin hän osaa jo innostua Elsasta ja let it gosta.



Mekkoja ja hameita. Muovisia korkokenkiä sekä kaulakoruja. Pinnejä ja ballerinoja. Barbeja, hevosia ja prinsessaleikkejä. Näitä elämä on täynnän minun kolmen tyttöni kanssa.

Elämä tuntuu kokonaiselta kolmen kanssa. Kolme täydellistä tyttöä. Kolme täydellistä lasta.

Millaisia jengejä sieltä löytyy?



torstai 16. toukokuuta 2019

Välillä tuntuu, että hukun äitiyteen



Kun katson lapsiani, kotiani ja miestäni tunnen kiitollisuutta. Aivan ääretöntä onnea ja iloa. Useimmiten.

Sitten taas välillä tunnen, että minä hukun tänne.

Hukun tähän ainaiseen siivoamiseen. Tiskivuoriin ja pyykkivuoriin. Sisarusriitoihin ja päiväuniaikoihin. Hukun vaippakasoihin ja iltapuuron keittämiseen. Minä hukun syvyksiin ja pinnalle jää kellumaan vain äiti.

Ätiys on todella kokonaisvaltaista ja näin kotiäitinä ei ole tuntiakaan etten kuule sanaa äiti. On heidän tarpeensa ja on minun tarpeeni. Mutta minun tarpeeni saa odottaa ja väistyä tieltä, kunnes on aikaa täyttää nekin tarpeet. Koska se aika tulee? Kolmen vai kymmenen vuoden päästä?

Tiedän, että osittain on oma syyni, etten osaa pitää puoliani. Tiedän, että lähes päivittäin minulla olisi mahdollisuuksia ottaa omaa aikaa ainakin tunnin tai pari. Mutta se aika taas on poissa parisuhteelta ja perheeltä. Ehkä minä selviä, ehkä minä jaksan. Ehkä minä siellä jossain pinnan alla vielä hengissä räpiköin.

Jos en olisi näin onnellinen kolmen lapsen äitinä, voisin olla hivenen katkera. Huonoina päivinä olenkin, myönnetään. Välillä on hetkiä, kun tekisi mieli uhmaikäisen tavoin heittäytyä lattialle raivoamaan että entäs minä? Entäs minun haluni ja tarpeeni!?

Kuulostaa synkältä, vaikka todellisuudessa ei se sitä ole. Se on vain merkki siitä, että minä tarvitsen omaa aikaa. Olisin tarvinnut ehkä jo tovi sitten.

Huomaan itsestäni helposti, kun kaipaan breikkiä äidinroolista. Tiuskin, olen kireä ja katkera. Ajattelen, että tätäkö elämäni nyt on? Omien tarpeideni ja elämäni polkemista jalkoihin ja muiden miellyttämisestä.

Sitten saan breikin arjesta ja tajuan, miten onnellinen oikeasti olen. Äitiys on parasta, mutta ihanaa on myös välillä ottaa lomaa siitä Äitiyden kun ei todellakaan tarvitse olla koko elämä. Jos minulle se sitä olisi, niin hukkuisin ihan oikeasti. Pohjaan pamahtaisi sekä äiti että Laura ja kovaa pamahtaisikin.

Eilen breikki oli 2,5 tunnin reissu siskon kanssa kauppoihin. Lauantaina lapset menee mammalaan hetkeksi ja me päästään miehen kanssa kahdestaan syömään. Elämä on aika ihanaa, kun sitä elämää on säännöllisesti myös kodin ja kerhoon kuskaamisten ulkopuolellakin.

Minun on varmaan turhaa sanoa, että äitiys on minulle tärkeintä. Totta kai on. Mutta jos en saisi säännöllisesti nauttia itsestäni ja kodin ulkopuolisesta ajasta, en pystyisi olemaan äiti. Olisin katkera ja kiukkuinen ihminen, en äiti.

Ennen jätin menoja väliin, koska eihän äiti nyt  voi niin usein olla pois tai niin kauan olla pois. Totta kai voi. Varsinkin minä voisin jos tahtoisin, onhan minulla tässä rinnalla upea mies ja lähipiiri. Nykyään, kun vanhemman itsevarmuuteni antaisi periksi, ei oma jaksamiseni anna. Mikä myös on ihan okei, on okei olla myös kausittain kotiäiti isolla koolla.

Oma aika, paras aika. Perheaika, paras aika. Kunhan ne menee sopivasti balanssissa keskenään.

Huonoina hetkinä pysyn pinnalla, kun olen saanut olla myös minä. Ja kun huomaan, että pelastusliivi alkaa pettää, uskallan nykyään ottaa helpommin aikaa itselleni. Koska vaikka minä olen saanut kolme lasta, ei ole minuuteni muuttunut. Sen rinnalle on lisätty äitiys, mutta se Laura ei ole kadonnut sieltä mihinkään. Eikä pidäkkään, minä en halua hukata itseäni äitiyden alle vaan olla onnellisesti sekä äiti, että Laura.

Vaikka hetkittäin tuntuisikin, että peli Lauran osalta on menetetty. Se tunne menee aina ohi. Joskus siihen riittää vain kauppareissu ilman lapsia tai juoksulenkki.


tiistai 14. toukokuuta 2019

Vuorotyöläisen kanssa kodin pyörittäminen ei ole aina helppoa

Sä oot rekkamies, oot hitto soikoon! Tiedättekö miten monesti olen pääni sisässä kääntänyt biisin sanat vähän tällä tavalla? Usein! Vuorotyöläisen kanssa kodin pyörittäminen ja arki ei ole aina herkkua.

Vaikka jo odotan syksyä ja arjen alkamista, on siinä yksi iso mutta. Silloin arjen pyöritys ja lasten kuskaamiset lepäävät aikalailla minun harteillani. Eroa entiseen? Toki, siinä pitäisi vielä sitten oma työkin hoitaa.

Kaksikin työtä jos en meinaa tätä blogiani ihan kokonaan hylätä. 

Miehen epäsäännöllisten, aikaisten ja myöhäisten työvuorojen takia hänestä ei juurikaan ole apua päiväkotiin kuskaamisessa. Joka toinen viikko hän onneksi saa luultavasti usein haettua lapset vähän aikaisemmin päiväkodista mikä edes vähän helpottaa heidän päiviensä pituutta ja minun taakkaani!

Toisaalta olen tottunut pitämään kaikkia lankoja käsissäni, koska tällaistahan se on aina ollut. Vaikka me saadaan meidän rekkamies isi joka yö kotiin, niin koskaan emme tiedä mihin aikaan hän tulee ja koska taas seuraavan päivänä hän lähtee. 

En väitä, että tällainen elämä olisi aina niin auvoista. Kyllä se pistää välillä ärsyttämään ja kovaa, kun ei voi juurikaan sopia menoja niin, että voi luottaa siihen, että esimerkiksi läpystä vaihto lasten kanssa onnistuu. Voi olla, että allekirjoittanut veti pienimuotoiset kilarit ja "aina vaan kaikki pyörii sun työn ympärillä" kerran, kun hierojani peruuntui, kun toinen ei ehtinytkään kotiin ajoissa.

Ehkä se suurin rasite ei olekaan se vuorotyö vaan se, ettei toisen työvuoroissa ole yhtään säännöllisyyttä. Kyllä kieltämättä elämä olisi helpompaa, kun tietäisi, että isi on aina 17:00 kotona. Kaikkea ei aina tarvitsisi suunnitella ja hoitaa niin, että itse pystyy tarvittaessa jos toinen ei pääsekkään töistään.

Onhan siinä myös etunsa, tänäänkin isillä on ylimääräinen vapaapäivä. Tytöt halusivat skipata kerhon ja lähdemme koko perhe makkaranpaistoretkelle johonkin luontopolulle. Etu on ehdottomasti myös se, että hänen työpanoksensa on mahdollistanut minun kotona olemisen näinkin pitkään.

Että kyllä minä kiitollinen olen, mutta välillä myös hyvin ärsyyntynyt ja turhautunut. Mikä myös on vähän ärsyttävää, koska ei tämä hänellekään herkkua ole. Varsinkaan sitten, kun arki alkaa. Silloim joka toinen viikko on niin, että hän hädin tuskin näkee meitä.

Onneksi kohta miehellä alkaa kesäloma ja saamme kuukauden olla perheenä koko ajan yhdessä. Ensimmäiset päivät siitä toki menevät siihen, että minua ärsyttää ja kiukuttaa, kun toinen sotkee meidän rutiinit ja tavat. 

Ensin ärsyttää, kun hän ei ole täällä ja sitten ärsyttää, kun hän on täällä. Menee pasmat ihan sekaisin, kun toinen tekeekin eri tavalla ja ei tarvitsekaan itse tehdä ja suunnitella kaikkea. 

Haha voi luoja, ei ole hänellä helppoa ei. Hih.


maanantai 13. toukokuuta 2019

All you need is less, melkein ostamaton toukokuu!



Päätin huhtikuun lopulla, että toukokuussa en osta itselleni mitään. Shoppailu ei sinällään ole minulle mikään ongelma, en ole mikään kauppakeskus mutsi, mutta liian usein ruokakaupasta on mukaan tarttunut jotain vaatetta itselleni.

Mikä toisaalta on myös aiheellista, nimittäin kun taas jälleen kerran kuoriudun täältä vauvavuoden kuplasta, tuntuu että sen oman minuuden saa taas etsiä uudelleen. Vaatekaapissa on vaatteita, mutta ne ei enää tunnu omilta tai sitten eivät oikeasti edes istu päälle. Jokainen raskaus kun kuitenkin sen verran tuota vyötäröä ja rintoja on ainakin muuttanut, että vaikka paino on oikeastaan sama kuin ennen kolmatta raskautta, ei ne lempihousut menekään niin kauniisti enää kiinni.



Tarvitse vaatteita ja taas toisaalta en tarvitse. Onhan minulla mihin pukeutua, mutta ei sellaisia joihin haluan pukeutua.

Olen ostanut vaatekaappiini nyt kevään aikana "kulmakiviä" eli vaatteita joita voin käyttää kotona, kaupassa ja töissä. Sellaisia vaatteita joita oikeasti tiedän käyttäväni koko ajan ja kaikkien muiden vaatteiden kanssa. Tässä olen onnistunut, nimittäin jokaista uutta vaatettani käytän oikeastaan koko ajan. Ne ovat melkein koko ajan pyykissä tai päällä. Kuitenkin uusia kulmakiviä rupeaa olemaan sen verran, että päätin olla ostamatta toukokuussa mitään.



Ja se meni plörinäksi heti. Nimittäin jo ensimmäisen viikon jälkeen tarttui Lidlistä mukaan yhdet mustat, kevyet housut. Jotka ajattelin ostavani, kun edullisesti sai, kun kesäksi sellaiset olin päättänyt joka tapauksessa ostaa. Eli säästin rahaa, vaikka pilasin ostamattoman toukokuuni.

Ja lauantaina kävin kipputorilla, josta ostin itselleni yhdet raitahousut ja ison collegepuseron. Second händiä ei lasketa eihän, hah.

Josko loppukuu menisi oikeasti ostamatta mitään?

Ajatukseni tässä ostamattomuudessa on se, että minun pitäisi oikeasti ehtiä käymään vaatekaappini läpi ja katsastaa mitä oikeasti tarvitsen. Jos tarvitsen mitään! Kirjoitin n. 1,5 kuukautta sitten, että parin kuukauden päästä katselen vanhoja kuvia ja pistän pois kaikki vaatteet joita en ole käyttänyt tänä aikana. Haaveilen vaatekaapista, jossa ei ole mitään vaatetta jota en aktiivisesti käytä. Jos nyt ei juhlavaatteita lasketa..



Liian täysi vaatekaappi ahdistaa nykyään todella paljon.

Toki ostamattomuuden takana on myös taloudellinen sekä ekologinen puoli. Minun piheyteni ja kukkaroni ovat vähän ristiriidassa tällä hetkellä ekologisten ja eettisten ajatusteni kanssa, mutta siksi pyrin kuluttamaan fiksummin. Ostan hittiostoksia ja pistän vanhat hutiostokseni eteenpäin jollekkin joka niitä käyttäisi.

Ennen ostin kirppikseltä ja kaupasta, kun halvalla sai. Nyt en osta, vaikka halvalla saisi, koska tavaranpaljous ahdistaa.

Vielä on matkaa unelmien ei mitään turhaa - vaatekaappiin, mutta tänään taas aion karsia muutamia vaatteita pois ja laittaa eteenpäin.

Ja kun meille hetki sitten tuli kuivausrumpu, niin on ne lempivaatteet koko ajan käytössä. Kun pyykkikori on tyhjä melkein koko ajan, tuntuu vaatekaappi vielä täydemmältä mitä ennen. Aivan liian täydeltä!




lauantai 11. toukokuuta 2019

Minä äitinä



Huomenna vietetään äitienpäivää ja ajattelin sen kunniaksi vähän kirjoittaa millainen äiti koen itse olevani. Äitiyden viitta ei ole aina se helpoin kantaa, mutta mahtavin kyllä. En osaa kuvitellakkaan millaista elämäni olisi jos en olisi vähän vahingossa äidiksi päätynyt. Siitä se ajatus sitten lähti ja tässä sitä reilu kuusi vuotta myöhemmin ollaan. Kolmen upean tytön äitinä!

Minä olen hyvällä tavalla rento ja nipo äiti. On tietyt asiat - kuten käytöstavat ja toisen ihmisen kunnioitus - joissa nipotan. Ja taas tietyt asiat - kuten lelujen siivous, vaatteet ja asioista tinkimättömyys - joissa otan välillä todella rennosti.

Äitinä minä olen äänekäs äiti. Minä iloitsen lasteni kanssa kovaan ääneen, mutta myös korotan ääntäni. Tämä menee yksi yhteen minun - ja lasteni - luonteen kanssa; me olemme kaikki aika kovaäänisiä.

Minä olen keskusteleva äiti. Meillä puhutaan ja paljon puhutaankin. Asioista jutellaan ja kaikki mitä lapsiltani vaadin, pyydän tai kasvatan tulee puheen ja selityksen kautta. Perustelen lapsilleni aina kaiken. Välillä jopa ehkä liikaa, tai ainakin 5-vuotias kommentoi välillä; joo joo äiti, tajuttiin jo!




Keskustelun - ja ammattini - kautta olen myös aika pohtiva äiti. Pohdin erilaisia tilanteita, tapoja ja hyvin usein huomaankin kysyväni itseltäni; niin, miksipä ei?

Minä olen äiti joka ei oikein osaa tai jaksa leikkiä. Minä tykkään touhuta, retkeillä ja askarrella, mutta lattialla istuminen barbie tai lego kädessä ei ole minun juttuni.

Minä olen äiti joka vihaa pyykkihuoltoa, mutta rakastaa ruoanlaittoa. Paitsi silloin, kun on kiire tai joku roikkuu lahkeessa. Olen äiti joka pitää aikatauluista ja arjen rutiineista, mutta samalla vihaan tietynlaisten aikataulujen tuomaa kiirettä.

Minä olen äiti joka pyytää lapsiltaan anteeksi. Minä olen äiti joka opettaa lapsilleen myös sen, että aikuiset mokailee. Ja äitinä minä todellakin mokailen.

Omassa äitiydessä haluaisin vaalia tätä lapsellisuuttani. Kykyä pelleillä ja heittäytyä lasteni kanssa hupsuttelemaan. Kykyä nauraa itselleen ja vanhemmuuden toilailluilleen. Toivon myös, että iän karttuessa pysyisin yhtä rentona, tällaisena "ei se niin vakavaa" äitinä.



Tätä kirjoittaessani tajusin, että jokaisen äiti sanan kohdalle voisi kirjoittaa Laura. Jokainen ominaisuuteni äitinä tulee luonteestani. Vaikka äitiys on elämäni suurin titteli, niin kaiken sen alla on Laura. Laura, äiti ja nainen.

On hassua miten me äidit halutaan suorittaa äitiyttä ja vertaillaan itseämme toisiin ja toisia meihin. Kun meistä jokainen on erilainen luonne ja näin ollen myös aivan erilainen äiti. Ja se jos mikä vasta on hienoa. Olisihan se tylsää jos jokainen taapero tai eskarilainen olisi puettua samalla tavalla, ruokittu samalla tavalla ja kasvatettu samalla tavalla.

Erilaisuus on kultaa. Myös meidän äitien kesken. Minä olen hyvä ja sopivasti huono äiti juuri tällaisena kuin olen.

Ihanaa äitienpäivää kaikille. Vähän näin etukäteen kirjoitettuna!


© Tehtävänimikkeenä Laura. Made with love by The Dutch Lady Designs.