Istun tietokoneelle ärsyyntyneenä. Takana on kamala päivä. Tytöt ovat tapelleet keskenään paljon, pienin nukkui huonosti päiväunia ja väsykitisi koko illan. Kaiken sen nurinan keskellä me aikuisetkin oltiin vähän kireitä joten parisuhdekin tuntui vain ärsyttävän.
Tällaisen päivän jälkeen kirjoitanko siitä miten paskaa kaikki välillä on vai siitä miten ihanaa äitiys on?
Yleensä ensimmäistä, koska se on minulle terapiaa. Joskus toista, koska haluan uppoutua johonkin muuhun, kuin huonoon päivään.
Välillä kuitenkin mietin voinko taas julkaista tekstiä jossa kerron ettei äitiys ole aina niin kivaa. Pitäisikö välillä kirjoittaa sateenkaarista ja yksisarvisenkakasta, jotta ihmiset eivät ajattele elämäni olevan kauheaa. Koska eihän se ole.
Päivään mahtuu huonoja hetkiä, mutta myös todella huonoista päivistä löytyy paljon hyvää. Vaikka kerron miten rankaa kotiäitiys on, niin silti rakastan sitä. Vaikka kerron miten ärsyttävää on, kun lapset tappelevat, niin silti rakastan sitä, että meille on suotu monta lasta. Tietenkin.
Mutta muistatko sinä, että nämä kirjoitukset, sosiaalisen median kuvat ja videot eivät ole edes puoli ruokaa? Palasia meidän arjesta, mutta vain palasia.
Vertaistukea vanhemmuuden ja säröilyn keskelle. Mutta myös sitä onnea.
Minulle kirjoittaminen on aina ollut todella terapeuttista. Olen aina halunnut kirjoittaa päiväkirjaa, mutta ajatus siitä, että niitä ei lue kukaan on tuntunut oudolle. Sitten kuusi vuotta sitten löysin tämän bloggaamisen ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Ajatuksia on helpompi ajatella, kun ne kirjoittaa ylös. Vaikka se kirjoitus olisikin esillä muille ja vähän ehkä kaunisteltu ja jäsennelty versio siitä mitä oikeasti ajattelen.
Jos kirjoittaisin kaikki suoraan ajatuksista, sisältäisi tämäkin teksti muutaman kirosanan, kertomuksen siitä miten taas särkee pää ja taustalla hoilaavaa Seikkailija Doran biisiä. Kertoisin miten ihanasti aamu alkoi, kun tytöt salaa siivosivat lastenhuoneenesa. Sitten pienin repi yhden hiuksia ja keskimmäinen kiukutteli, kun piirretty oli väärä.
Vaikka kerron paljon säröisistä arjen asioista ei nekään kaikki ole koko totuus. Eikä mielestäni pidäkään olla. Jokainen meistä asettaa omat yksityisyytensä rajat internetissä ja se on enemmän kuin okei.
Paljon puhutaan aitoudesta. Mikä on aitoa? Pitääkö kaiken olla aitoa?
Olen sitä mieltä, että netin välityksellä mikään ei ole täysin aitoa. Ei mikään. Eikä pidäkkään. Ne on vain kuvia. Ne on vain kirjoituksia. Palasia joko filtterillä vai ilman.
Älkää pitäkö netin kirjoituksia ja kuvia aitoina. Se aitous menee pilalle jo siinä, kun et nää tai kuule ääniä. Et näe liikkuvia ilmeitä tai tunne henkilön tunteita.
Tämä koko kirjoitus sai alkunsa jo tovi sitten, kun erääseen arjen säröistä kertovaan kirjoitukseen koskien sain kommentin, että miksi olen halunnut näin monta lasta jos elämä on kerran niin rankkaa?
Totta, niin olen itse tähän tilanteeseen itseni tuonut. Enkä todellakaan kadu. Se ei silti tarkoita etteikö elämä olisi välillä aivan helvetin rankkaa tai jos kirjoitan sen olevan rankkaa, se ei tarkoita etteikö arjessa iloa olisi.
Ne on tunteita. Tunteita jotka tulee ja menee päivän, viikon, kuukauden ja vuosien aikana. Tunteita ja hetkiä. Joista murto-osan päätän jakaa teidän kanssanne. Murto-osan niistä tunteista ja hetkistää haluan syystä tai toisesta kirjoittaa sekä kuvata ylös.
Äitiys ja elämä ylipäätänsä on täynnä tunteita. Iloa, surua, vihaa, katkeruutta. Aivan kaikenlaisia tunteita. Minä en aina voi päättää mitä tunnen. Mutta minä voin päättää mitä tänne teille jaan. Mutta, kun istun tietokoneelle näpyttelemään annan aika usein ajatuksen lentää.
Se mitä siitä syntyy päätyy tänne. Tai sitten ei. Joskus kirjoitan vain omaksi ilokseni ja terpiakseni ja poistan koko tekstin.
Täällä blogissani kaikki on aitoa. Kaikki tunteet on tunnettu ja kaikki ajatukset on ajateltu.
Ja sitten taas mikään ei ole aitoa. Koska vaikka miten kuvailisin ja kirjottaisin, sinä et näkisi ilmeitäni ja kuulisi äänenpainoani. En ikinä voisi kirjoittaa jokaista tunnettani päivän aikana ylös, en ikinä voisi kertoa täysin rehellisesti miten meidän elämä sujuu.
Enkä haluaisikaan. Siksi kirjoitan usein sitä mikä mielessä on, kun koneen avaan. Siksi kannattaa muistaa, että nämä ovat vain pieni hetkiä. Ei lähelläkään koko totuutta.
Ruudun kautta elämä on aina jollain tapaa feikkiä. Se kannattaa muistaa. En pidä itseäni yhtään sen aidompana, vaikka julkaisen nettiin itsestäni kuvia ilman meikkiä. Tai sotkuisesta lastenhuoneesta. Se on minun nettityylini.
Jokaisella meillä on oma tyyli ja oma yksityisyytensä. Ja niin sen kuuluukin olla. Minun sensuurini läpi ei pääse esimerkiksi seksi tai läheisiäni koskevat asiat. Sen sijaan minulle on okei paljastaa sotkut ja synnytyksen yksityiskohdat.
Se että netissä ei jotain ole, ei tarkoita etteikö sitä olisi. Ja taas se, että netissä on paljon jotain ei tarkoita että elämä olisi vain sellaista.
