Melkein kuukausi ilman päihteitä, miltä tuntuu?

Päihteetön vuosi 2020. Niin minä vähän uhosin ja tiedättekö mitä. Nyt tipattoman tammikuun jälkeen tuntuu siltä, että ehdottomasti sen aion toteuttaa. Kuukausi ilman päihteitä, miltä se on tuntunut?

Ei miltään. Oikeastaan. Ja sitten taas ihan sairaan hyvälle.

Viikonloppuna istuimme taas muutamassa pubissa ja litkin alkoholitonta siideriä sekä kahvia. Minulla oli hauskaa ja oli ihanaa, kun silmät eivät menneet sumeiksi illan aikana. Oli ihanaa, kun pääsi omalla autolla kotiin ja säästi taksirahat.

Oikeastaan tipattoman alkaessa tajusin aika nopeasti, että eihän se alkoholi anna elämääni yhtään mitään sellaista lisää, mitä tarvitsisin.

Päinvastoin se vain lisää jotain sellaista mitä en tarvitse.

Ainut tosin on se, että tässä kuukauden aikana päihteetön on vaihtunut humalattomaan. Tai oikeastaan paremminkin siihen, että otan ykkösoluen mukaan juomavalikoimaani. Miksi? No siksi, että minä tykkään kovasti bissestä ja jos olette koskaan alkoholitonta ja GLUTEENITONTA olutta juoneet niin..Noh. Ei se kovin bisseltä maistu.

Toisekseen se maksaa kolme kertaa enemmän kuin gluteeniton ykkösolut, joten siksikin. Saunaolut tai olut sipsien kanssa kuuluu siis päihteettömään vuoteeni 2020. Vai humalattomaan? Vai nimetäänkö se "en menetä ajokuntoa kertakaan tänä vuonna" vuodeksi? Olisiko se paras, hah!

Viikonloppuna ravintolassa alkoholitonta inkivääriolutta litkiessäni tajusin, että alkoholittomuus tai melkein alkottomuus lisää oikeasti elämääni paljon mahdollisuuksia. Olisinko ennen mennyt festareille selvinpäin? EN. Ja viikonloppuna tajusin, että mehän voidaan mennä kesällä sinne festareille Uuteenkaupunkiin, kun ei tarvitse miettiä yökyläpaikkaa tai kallista kotimatkaa. KOSKA MINÄHÄN VOIN YÖLLÄ SITTEN AJAA KOTIIN. Mahtava oivallus.

Millaisia ajatuksia olen kokenut päätöksestäni? Ihmettelyjä? En kyllä. Mukavaa ja fiksua keskustelua asiasta johon olen vastannut rehellisesti aina, että alkoholi aiheuttaa enemmän tuskaa kuin nautintoa. Muutaman huulen heiton olen kuullut, että taasko vauva!? Ah haa, ei sentään.

Tupakoimattomuus on itseasiassa ottanut enemmän koville kuin alkottomuus. Mikä tuli kyllä yllätyksenä, kun enhän minä polta kuin silloin tällöin. On tehnyt mieli useasti ihan vaan toisten seurana, mutta sitäpä se suurin riippuvuus siinä hommassa onkin. Se on jollain tavalla sosiaalinen tapahtuma ja siihen jää koukkuun mielestäni enemmän kuin itse nikotiinin. Ennen olisin mennyt muiden seuraksi röökille, mitä nyt teen!?

Summa summarum; mitä enemmän olen ollut selvinpäin ja nähnyt humalaisia ympärilläni, sitä paremmin olen tajunnut, että se ei ole minun juttuni. En sano etteikö enää koskaan, mutta oikeastaan olen tajunnut, että en ole koskaan edes pitänyt siitä touhusta. En ole koskaan osannut sitä touhua ja se on aina ahdistanut.

Jotenkin vaan se silti on niin totuttu tapa, että siellä baarissa ei käydä selvinpäin ja se ulkona vietetty ilta vaatii viiniä ja olutta seurakseen, jotta olisi hauskaa.

Hauskaa minulla on ollut ilmankin. Itseasiassa hauskempaa. On mukavaa, kun juotavia juodessa ihmisten kasvot ei ala sekoittua massaan ja pysyn koko ajan sinä samana Laurana joka olen jokaikinen päivä. Parasta on se, että seuraavana päivänä hengitys ei haise pahalle ja aamulla ei särje pää. Ja mikä parasta; se alkoholin tuoma ahdistus pysyy kaukana. Edelleenkään en oikein tiedä mistä se johtuu, mutta monet ovat kertoneet kärsivänsä samasta vaivasta.

Kaiken kaikkiaan tipaton tammikuu on sujunut loistavasti ja helposti ja tipaton jatkuu. Tai melkein tipaton satunnaisen ykkösoluen kera.

Veri vetää terveys- ja sosiaalialalle sitten kuitenkin?

Avautusin jo hieman viime viikolla Instagramin puolella siitä, kun työpäivän jälkeen fliisin on välillä vähän ontto. Tykkään uudesta työstäni ja sen tuomasta helpotuksesta omaan arkeeni. Mutta sitten taas työpäivän jälkeen mietin, kenelle minun päivällä tekemästäni työstä on oikeasti hyötyä?

Ennen kosketin. Ennen kasvatin. Ennen autoin ja olin oikeasti läsnä. Nyt minun työni on tuottaa tulosta.

Onko siitä jollekin oikeasti ihan jollekin hyötyä? Toki on. Olen osa isompaa "tiimiä" jolla on vaikutusta muidenkin työhön ja toimeentuloon. Tavallaan joo voin sanoa työpäivän jälkeen neuvoneeni ja auttaneeni jotain ihmistä.

Mutta en ole oikasti läsnä. Puhelimen päässä, mutta en juuri siinä.

Toki uusi työni mahdollistaa minulle sellaisia asioita joita en ikinä sosiaali- ja terveysalalta tule saamaan. Raha. Raha on tuolla erilaista kuin ennen. Se on vaihtelevaa, mutta sitä on mahdollisuus tienata ihan eri tavalla mitä ennen. Raha ei tuo onnea, mutta se myös antaa arkeeni jotain ekstraa. Kuten perjantaina antoi, kun pääsin töistä jo kolmen tunnin jälkeen. Kun olin rahalliset ja työni antamat tavoitteet saavuttanut jo siinä kohtaa päivää, niin lähdin aikaisemmin kotiin.

Ovatko filikseni vain tottumiskysymyksiä? Totunko tähän ajan myötä?

Toisaalta taas en todellakaan halua tottua siihen. En halua, että haluni ihan konkreettisesti auttaa toisia ihmisiä katoaa mihinkään. Parhaita puoliani ovat juurkin ystävällisyys, empatiakyky ja auttamishalu.

Olen onnellinen näistä ajatuksista. Kuten eräs minulle Instagramiin kommentoi: Joskus on mentävä kauas jotta voi nähdä lähelle. Se on viisaasti sanottu.

Olen mennyt kauas siitä mitä olen aina tehnyt, kun vaihdoin työpaikkaa. Ja se vaihdos on toiminut juuri niin kuin halusin; nään mitä aidan toisella puolella on. Välivaihe, joka näyttää minulle jotain aivan uutta ja antaa mahdollisuuden tehdä jotain aivan muuta ja tykästyä siihen.

Ja tiedättekö mikä näissä fiiliksistä on parasta? Vuosien kriiseilyn jälkeen taidan pikkuhiljaa saada vastauksen siihen isoon kysymykseen; mikä minusta tulee isona? Vielä en siihen osaa vastata, mutta pikku hiljaa tuntuu, että kyllä ne ihmiset ovat se minun juttuni.

Millä ammattinimikkeellä ja millä aikataululla? En tiedä. Mutta ensimmäistä kertaa oikeasti tuntuu siltä, että alan pikku hiljaa saada siihen vastauksia.

Ehkä löydän työn joka on sopivasti molempia; ihmistä ja jotain muuta. Ehkä lähden opiskelemaan. Ehkä teen tätä työtä kauan ja välivaiheeni kestää vuosia. Ken tietää.

Mutta pikkuhiljaa ne taitavat selvitä.

Hei olen Laura, onnellinen sarjaholisti (ARVONTA!)

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Viaplay & Indieplace kanssa

Olen ehkä joskus aikaisemminkin maininnut, että minusta on tullut kotiäitivuosieni aikana kunnon sarjaholisti. En muista koskaan seuraneeni televisiosta kovin intensiivisesti mitään sarjaa - paitsi Greyn Anatomiaa, mutta kotiäitivuosieni aikana ja edelleen olen kolunut jo ihan hurjan määrän toinen toistaan parempia sarjoja läpi.

Meinasin sanoa hävettävän paljon, mutta eihän sitä tarvitse hävetä. Jokainen meistä tietää, että parasta viihdettä ja rentoutumista on kotisohva sekä hyvä sarja. Helppoa, edullista ja mukavaa matalan kynnyksen viihdykettä, hah. Olen tullut siihen tulokseen, että televisiosta voisin luopua koska vain, mutta Viaplaystä en ikinä.

Ja taas kerran pääsen kertomaan teille omista sarjasuosikeistani tämän kaupallisen yhteistyön merkeissä.

Ihan ensimmäiseksi haluan nostaa esiin kaksi ruotsalaista rikossarjaa joihin jäin koukkuun niinkuin HETI! Ensimmäinen sarja on Heder. Kannattaa katsoa pari jaksoa, aluksi sarja vaikutti vähän sekavalta - joskin silti super koukuttava -, mutta hetken päästä oivalsi erinäisiä asioita pitkin sarjaa ja sen tuoma ilo koukutti vielä enemmän jos vaan mahdollista. Sarjassa seikkailee vahvoja naisia asianajo toimistosta ja heillä kaikilla on omat salaisuutensa.

Toinen ruotsalainen sarja on Box 21 ja ensimmäinen mainitsemisen arvoinen juttu on se, että keskeissä roolissa seikkailee suomalainen Mimosa Willamo! Sarja käsittelee ihmiskauppaa ja siinä kaksi naista houkutellaan Ruotsiin paremman elämän toivossa ja sitä kautta he päätyvät ihmiskaupan uhreiksi. Sarjassa parasta - ja pahinta, hah! - on se, että uusi jakso ilmestyy aina perjantaisin klo 6. Ei siis kerralla voi hotkaista koko sarjaa, vaan jännitys säilyy viikosta touseen! Kaksi jaksoa julkaistu, yhdeltä istumalta katsottu ja olen aivan koukussa.

Miehen kanssa me taas yhdessä seurataan Lethal weapon nimistä sarjaa. Sarja on uudelleenkuvattu poliisisarja ja se perustuu samannimiseen - tappava ase - elokuviin. Meillä miehen kanssa on hyvinkin erilainen sarjamaku ja pitkään aikaan emme löytäneet mitään yhteistä katsottavaa. Lethal weapon on sopivasti jännittävä, vauhdikas ja koominen meidän molempien makuun! Suosittelen, ihan parasta viihdettä ja ihanaa, kun tuotantokausia on heti tarjolla MONTA. Ei siis maratoni lopu ihan heti kesken.

Sen lisäksi olen katsonut Viaplayn valikoimasta Greyn Anatomia, Bones, Chigago Fire, HIMYM ja vaikka ja mitä. Nyt ajattelin aloittaa The Handsmaids Tale, koska tarvitsen jotain jota voin illalla katsoa kun mies on töissä,. Muuten en malta olla katsomatta meidän yhteistä sarjaa yksin, hah.

Uutuus elokuvina täytynee mainita kolme Bridget Jones elokuvaa. KOLME. Ja pakko myöntää, että yhtään en ole vielä nähnyt kokonaan. Muistaakseni. Sivistyksessä aukko? Taitaapi olla. Mutta tätä kirjoittaessani on viikonloppu vasta edessä - julkaisun ajankohtana jo takana melkeinpä - joten tässä asiassa on varmasti tullut muutos. Nimittäin meidän lapset menee mummilaan yökylään ja aion herkkujen sekä itseni kanssa viettää sohvalla kunnon #viaplayviikonloppua sen jälkeen, kun olemme ravintolaillalliselta kotiutuneet. Leffa ilman keskeytyksiä ja ilman sitä mietettä, että pakko mennä nukkumaan, kun aamulla pitää aikaisin nousta lasten kanssa. Kunnon #viaplayviikonloppu, kyllä kiitos!!!

Tytöiltä kysyin heidän lempparit tätä postausta varten niin 2v sanoi Pissa Possu eli Pipsa Possu, 4v tykkää erilaisista Barbie leffoista ja eskarilainen Frozenista ja Sign leffasta. Suositus multa myös tuolle Sign elokuvalle. ihan sairaan kiva animaatio eläinhahmojen laulukilpailusta!!

Tulipas sarjainnostus tätä tehdessä. Nyt äkkiä Viaplayn pariin!!

Ja hei joku onnekas teistä voittaa Viaplayn Sarjat&Leffat paketin 2kk ajaksi! Kommentoi alle sun lempisarja niin osallistut arvontaan. Arvonta päättyy 2.2 klo 12:00  ja tarkemmat tiedot arvonnan ohjeista löydät täältä.

Onnea arvontaan!

Ötököitä pistaasinkuorista!

Ai mitä teen? No värittelen tietysti permanenttitusseilla pistaasinkuorista ötököitä lapsilleni. Varmat äitipisteet kotiin heti aamusta ja varmanakki siihen, että aamulla menee vaatteet pikavauhtia päälle, kun ötökät voi piilottaa haalarin taskuun hoitopäivän ajaksi. Äiti 1 - 0 Lapset.

Okei hekin voittavat. Ainoa häviäjä on mun sormet ja keittiönpöytä jotka otti vähän hittiä tusseista. Nyt on sitäpaitsi hyvä syy vetää vielä pistaasiöverit, koska näitä aika todennäköisesti vaaditaan huomenna lisää.

Näillä sanoilla jaoin kuvamn Instagramin puolelle äskön. Ajattelin jakaa idean myös tänne,koska tiedän sieltä löytyvän myös teitä jotka eivät instassa minua seuraa!

Idean askarteluun sain joskus muistaakseni Pinterestistä ja erityisesti on ötökät suunnattu keskimmäiselle lapsellemme - toki tein kaikille omat, mutta tiedän hänen erityisesti hullaantuvan tähän! Nimittäin hän rakastaa leppäkerttuja ja hän myös erilaisten roskien keräämistä ja jemmaamista haalarinsa taskuun. Esimerkiksi tammenterhot ja kastanjat ovat tuttua huttua. Tässä vähän hienommat rojut taskuun ja ulkoleikkeihin!

Toki myös sisälle, mutta se haalarin tasku taitaa olla se The juttu tilpehöörin kanssa.

Univelka muutti minut ihan eri ihmiseksi

Uskallan varmasti huutaa tämän jo ääneen: vihdoin yli kahden vuoden valvomisen jälkeen minä saan nukkua! Ihan uskomaton fiilis

Voi olla, että lause kostautuu jo ensi yönä, mutta 1.5 kuukauden jälkeen uskallan ottaa riskin.

Tosiaan lopetin kuopuksemme imetyksen joulukuun alussa ja oikeastaan sen jälkeen olen lähes poikkeuksetta saanut nukkua yöni. Tai no en ihan niin kauaa, nimittäin yli kahden vuoden valvomisen jälkeen kesti kolmisen viikkoa korjata unirytmi ja uskaltaa nukkua.

Puhun uskaltamisesta, koska siltä se tuntui. Jossain kohtaa en uskaltanut mennä illalla nukkumaan ennen ensimmäistä yöimetystä, koska olisi ollut kamalaa nousta heti, kun oli saanut unenpäästä kiinni. Kun yösyötöt vähenivät jatkui valvominen. Kroppa oli jotenkin ylivirittynyt, valmiina heräämään koska tahansa. Ja siksi unenpäästä oli välillä hyvin vaikea saada kiinni. Puhumattakaan siitä, kun yöllä heräsi ja koitti sitten nukahtaa uudelleen.

Kun kuitenkin joutuu taas kohta nousemaan. Ja takaraivossa jyskytti koko ajan ajatus, että mihin aikaan aamulla mahdetaan nousta taas? Taas yksi sumuinen ja raskas väsypäivä tiedossa.

Ja siltä moni päivä tuntui. Aivan kuin olisi elänyt sumussa. Oli pakko suorittaa arkea ja kotitöitä, kun sohvalle istuessa meinasi painua silmät väkisin kiinni. Työpäivän jaksoi hyvin, mutta kotisohvalla olisi mennyt silmät kiinni.

Välillä oli hetkiä kun en jaksanut puhua kenellekään. Ja hiljaisuus jos mikä ei ole kovinkaan ominaista minulle tuttujen ihmisten ympärillä. Iltaisin lasten iltatoimien yhteydessä väsymys oli jo niin jäätävä, että pinna oli ihan super lyhyt. Huono yhdistelmä lasten yliväsymyksen kanssa joka näyttäytyy aina hepulina...

Puhutaanko parisuhteesta tuona aikana? Voitaisiin puhua, mutta paljon puhuttavaa ei ole. Hah. No ei kai, mutta kyllä te tiedätte sen loppuun väsytetyn isän ja äidin sohvalla tyhjyyteen tuijottaen? Me olimme juurikin ne.

Nyt kun olen saanut nukkua olen tajunnut miten väsynyt olen. Olen tajunnut miten paljon oikeasti se väsymys on vaikuttanut kaikkeen.

Heti kun yöheräilyt väheni muutamaan, huomasin vastustuskykyni parantuvan. Heti kun yöheräämiset loppui kokonaan, niin tajusin etten ehkä olekaan mitenkään alakuloinen. Olin vain niin pirun väynyt. Oli hetkiä, kun mietin, että voinko olla vähän masentunut? Oli tosi nuutunut ja alakuloinen olo. Mutta aina lopulta itseni kanssa keskustellessani tajusin, että se en ole minä. Se oli väsymys. Ei asiat jaksa naurattaa samalla tavalla, kun kävelet sumussa nukkumattina koko ajan.

Saatiin me omaa aikaa onneksi ja niitä hyviäkin öitä. Mutta ne lähinnä auttoivat henkiseen jaksamiseen, vuosien valvomista ei yhdellä hyvällä yöllä paranneta.

Nyt se on parannettu. Ja tiedättekö luojan kiitos ei enää ikinä. Kausia tulee aivan varmasti. Kausia ja flunssakierteitä. Mutta ne ovat vain hetkiä. Ei enää ikinä - toivottavasti, kaikki kuitenkin on aina mahdollista - vuosien valvomista.

Tiedättekö miten monesti ajattelin, että minä olen muuttunut. Miksi en ole enää niin iloinen? Miksi en ole enää niin jaksavainen? Miksi sairastelen koko ajan? Ja miksi olen vain niin hiton kärttyinen ja lyhyt pinnainen äiti!?

Jos voisin lohduttaa itseäni nyt jälkikäteen, niin sanoisin, että ihan hyvin pyyhkii. Älä tavoittele harmonista ja jaksavaista arkea, kun valvominen rassaa ihan hitokseen.

Kolmen lapsen äitinä on kai koskaan turha toivoa sitä, että jokainen yö olisi vailla heräämistä. Mutta, kun herätyksiä on yksi per yö, niin fiilis on aivan eri. Tai vaikka viikoon mahtuisi muutama unetonkin yö, niin siihen mahtuu myös niitä todella hyviä öitä. Ja se on hienoa se.

Toki uudella arjellani ja työpaikan vaihdoksella on myös osuutta asiaan, mutta en todellakaan vähättele yöunien merkitystä. Nimittäin tunnen olevani tällä hetkellä enemmän Laura kuin vuosiin. Ei äiti, ei kävelevä haamu, vaan se iloinen, nauravainen ja pelleilevä Laura.

On häntä nähty myös viime vuosina, mutta harmittavan usein hän on ollut piilossa niiden silmäpussien alla. Ja olen ruoskinut siitä itseäni aivan tuhraan.

Eihän sitä väsyneenä jaksa. Eikä tarvitsekaan. Koska sitä vauvaa ja näitä lapsia ei voi taikoa nukkumaa ja sitten kun he nukkuvat, niin on ihan ok olla hetki vähän sekaisin ja paulautella mieleen mitä se nukkuminen taas olikaan.

Onneksi se on nyt muistissa ja toivottavasti ei koskaan enää pääse unohtumaankaan! Jokaiselle valvovalle toivotan äärimmäiset jaxuhalit, se ei ole helppoa ei. Vaikka se ei lohduta - eikä ole kiveen hakattu - niin useimmiten se menee ohi. Tai ainakin ajan kanssa helpottaa. Mikä tärkeintä niin anna itsellesi armoa. Sinä saat olla väsynyt, sinun ei tarvitse jaksaa yksin.

Viime viikonlopun neitsytmatka mökille!

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Indieplace ja Lomarengas kanssa

OIH millainen neitsyt matka me tehtiin viime viikonloppuna. Oih ja ah. Ja siitä saan kiittää Lomarengasta ja tätä kaupallista yhteistyötä.

Aloitetaanko ihan alusta? Teimme siis neitsytmatkamme mökkivuokraajina viime viikonloppuna ja jeppis. Se oli todellakin upeaa. Alustuksena sen verran, että minä en todellakaan koe olevani mikään mökki ihminen. Koska sanasta mökki minulle tulee mieleen se mikä usealle meistä: ei juoksevaa vettä, ei sähköä ja aivan keskellä korpea hyttysten sekä metsän keskellä.

Ei siinä, älkää ymmrtäkö väärin. Sekin on ihan kivaa joskus. Mutta näin kolmen lapsen rättiväsyneenä ja rentoutusta kaipaavana äitinä kaipaan todellakin niitä mukavuuksia. Onneksi sain tutustua tähän Lomarenkaan palveluun, koska sitä kautta minulle valkeni aivan uusi mökkimaailma.

Jo pelkästään vuokrauksen merkeissä, mutta myös siinä mielessä, että ei sen mökin tarvitse olla se korpimökki niin sanotusti. Meidän Lomarenkaan palvelusta valitsema mökki oli mökkien aatelia, kaikilla herkuilla.

Melkein heti ovesta sisään astuessani totesinkin miehelle, että hah. Tämähän on hienompi kuin meidän omakotitalo! Todellakin siis mökki minun makuuni.

Me emme ole koskaan ennen tosiaan vuokranneet mökkiä, koska rehellisesti sanottuna ei se ole tullut mieleen. Mutta siis miksi ei? Ehkä siksi, että ajattelin sen olevan kovin vaikeaa. Tai riskialtista, etsiä nyt jostain tyyliin keskustelupalstoilta mökkejä, kun ei ole tuttua joka sitä vuokraisi. Minulta vietäisiin aivan varmasti rahat ja sitten istuisimme jossain rupusessa kipossa - koska esittelykuvat olisi tietenkin huijausta - keskellä metsää.

Kärjistäen ja vähän värittäen, hah. Mutta täysin mahdollista silti.

Mutta kuitenkin. Olen pitänyt sitä jotenkin vaikeana. Ehkä eniten sen takia, kun asia on ollut vieras enkä ole tiennyt tällaisesta palvelusta. Mutta Lomarenkaan kautta varatut mökit on laatutarkastettu, aika hienoa hei!

Mutta tosiaan, Lomarenkaan sivuilta sain syötettyä kriteerejä mökin valintaan liittyen ja sain liudan ehdotuksia joista sitten sain helposti valittua sen mieluisen.

Meidän kriteerejä oli esimerksi palju/ulkoporeamme, sijaintina Varsinais-Suomi ja matka kylpylään enintään 20kilometriä ajatuksena käydä polskimassa viikonlopun aikana.

Meidän mökiksemme valikoitui upea, Naantalin Rymättylässä sijaitsema Villa Tammiranta.

No eihän me sieltä upeasta mökistä mihinkään kylpylään maltettu lähteä! Varsinkaan, kun kylvettiin ulkoporealtaassa tooooosi monta kertaa viikonlopun aikana.

Koska me olimme neitsytmatkallamme niin olimme varautuneet lomaan tosi hyvin. Siis tavaramäärän kanssa. Suolasta pippuriin esimerkiksi oli kaikki mausteetkin mukana, hih. Mökkimme oli kuitenkin ihan älyttömän hyvin varusteltu ja oikeastaan kaikki tarvittava olisi löytynyt jos olisimme omat unohtaneet. Ja tämä oikeasti rentoutti tosi paljon fiilistä! Tarkoituksena ei siis tietenkään ole mennä mökille kuluttamaan kenenkään muiden käyttötavaroita tai ruoka-aineita, mutta jo tieto siitä, että loma ei mene pilalle suolan unohtuessa on tosi rentouttava. Tai että jos vaipat olisivat yhtäkkiä yötä vasten loppuneet, niin olisimme pärjännäeet aamun ja lähikaupan aukeamiseen saakka.

Ja onneksi näin oli. Nimittäin heti ensimmäisenä iltana tajusin, että olin huomaamattani pakannut tytöille omat, muotoonommeltavat lakanat ja heille oli iso parisänky. Eihän niitä siihen saanut ja onneksi mökin kaapista löytyi varalakana jota saimme lainata. Lakanat olisi saanut sopia mökin varauksen yhteydessä, mutta me haluttiin tuoda omat.

Onneksi saimme lainata lakanaa ja vaikka tarjoutusin maksamaan mahdollisen siitä aiheutuvan pesulalaskun niin meille toivotettiin ihanaa viikonloppua ja sanottiin, että pyykkikone sen hoitaa varaukseen sisältyvän loppusiivouksen aikana. Ei huolta siis, lainaksi vaan.

Sain muutenkin tosi ystävällistä palvelua sähköpostitse ja jopa kaksi eri puhelinnumeroa jos jotain kysyttävää olisi tullut. Ei siis ollut kovin mahdollista, että meidän viikonloppu olisi voinut mennä jollain tapaa pieleen.

Tiivistettynä mökkiloma piti sisällään hyvin paljon naurua, yhteistä ihanaa aikaa ja hyvää ruokaa. Saunottiin, uitiin ja rentouduttiin mökin sohvalla. Tankattiin läheisyyttä ja lämpöä sylistä ja rantasaunasta. Kuunneltiin sateen ropinaa ja tuijotettiin suurista ikkunoista aivan upeaa auringonnousua.

Mökki oli upea kaikilla mukavuuksilla. Ei kovin kaukana kotoa, mutta tarpeeksi kaukana tuntuakseen lomalta. Ei kovin korvessa, mutta tarpeeksi metsässä jotta saimme nauttia luonnosta ja sen tuomasta rauhasta.

Vuokraammeko mökkejä uudelleen? Todellakin. Olihan se nyt helppoa ja ihana irtiotto arjesta! Kotimaan hotellilomat ovat meille jo tosi tuttuja, mutta mökkilomat vähän vieraampia. Siihen saa tulla muutos heti kesällä. Pitkiä lomia meillä ei ole tiedossa, mutta jokin mökki mukavuuksilla täältä meidän läheltä pitkäksi viikonlopuksi esimerkiksi olisi aivan ihana ja helppo toteuttaa Lomarenkaan palvelun kautta. Sieltä löytyy mökki varmasti jokaisen tarpeisiin, meille vähän isommilla mukavuuksilla ja toisille sellainen perinteinen mökki jossa saa veden kantaa itse sekä käyttää ulkohuussia!

Ja tässä elämäntilanteessa kotimaanmatkailu on turvallinen, helppo ja edullinen vaihtoehto. Kaiken lisäksi myös ekoteko.

Ja tämä Villa Tammiranta mökki on ehdottomasti yksi vaihtoehdoista kesälle. Upea ja aivan ihana paikka!

Älä panosta keittiössä, kun ei se kuitenkaan kelpaa

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. " Hyi v***u äiti mitä sä taas kokkaat?"

Vanhemmat heittää aina vitsiä siitä, kun lapset ei syö meidän tuotoksia ja kokkailuun panostaminen on turhaa. Korjataan sen verran, että se ei ole vitsi vaan naurulla peitetty itku. Koska mikään ei koskaan kelpaa.

Eräänä viikkona lapseni kehuivat tasan kerran miten hyvää ruokaa olin tehnyt. Ruokana oli pussimuusia ja nakkeja.

Äiti maailman parasta ruokaa, oot taitava kokki huudahduksen aikaan sai kalapuikot ja makaroni. Ketsupilla.

Että älä panosta. Ei se kelpaa kuitenkaan. Ja aamenen sille ketsupille, kalapuikoille ja keitetylle makaronille annan minä tällä filosofisella ja tieteellisesti todistetulla äitiaivojen pähkäilyn tuloksella: lasten makunystyrät on ohjelmoitu eines-ketsuppi-puolivalmiste linjalle ainakin teini-ikään saakka sen takia, että me vanhemmat osattaisiin ottaa vähän rennommin edes siellä keittiössä.

Nyt on tieteellisesti selitetty tämäkin asia joten viikonlopun kauppalistalta voi huoletta löytyä aitä helppoa ja yksinkertaista.

Jos se kelpaa se on jotain helppoa tai joidenkin muiden äitien tekemää.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Perhealbumin helmi: mitäs paskaa se mutsi taas kokkaakaan. #kuvakertooenemmänkuintuhatsanaa#toddler#arkirealismi#parentingishard

Henkilön Momlife / Family / Lifestyle (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu Joulu 15, 2019 kello 6.04 PST

Omat lapseni saivat nyt paremman äidin

Äiti äiti äitiiiii. Tätä sanaa kuulen paljon kun saavun töistä kotiin. Kaikilla kolmella on kovasti asiaa hoitopäivän jälkeen. Pienin tyytyy usein aluksi vain sylin lämpöön ja hiljaisuuteen, mutta isompien suut vaahtoavat taukoamatta kertoen päivän tärkeimpiä hetkiä.

Eilen makasin sohvalla työpäivän jälkeen ja kuuntelin eskarilaisen tarinointia uintiretkestä. Kuuntelin, nauroin ja kyselin innokkaasti lisää asioista. Olin oikeasti läsnä, enkä joutunut olemaan siinä väkisin.

Kuten ennen.

Olen melkein heti saanut huomata millainen vaikutus alanvaihtoon on ollut omassa äitiydessäni. Minulta on muutaman kerran ajan saatossa kyselty miten jaksan hoitaa muiden lapsia omien lasteni lisäksi ja olen vastannut, että ihan hyvin, vaikka onhan se raskasta. Työni olen kyllä jaksanutkin hyvin,  mutta en ole tajunnut miten paljon olen laiminlyönyt omia lapsiani ja omaa äitiyttäni. Oikeastaan voisin sanoa laiminlyöneeni arkeani aika rankalla kädellä, kun työskentelin päiväkodissa.

Olen aina vain ajatellut, että kyllä työpäivän jälkeen kuuluukin olla poikki. Ja niin kuuluukin, mutta tämänhetkinen väsymys versus päiväkotipäivän jälkeinen väsymys on aivan eri tasoista. Kyllä minua väsyttää, mutta silloin olin kuolemanväsynyt. Näemmä, eihän sitä nimittäin huomanut silloin, kun luulin sen olevan ihan normaalia.

On aivan ihanaa, kun elämäni lapset ovat vain ja ainoastaan nyt niitä omia lapsiani. Edelleen se lastenhoitajan intohimo, idearikkaus ja osaaminen on minussa, mutta on hirveän upeaa toteuttaa se kaikki höpsöttely ja touhuaminen omien lasten kanssa.

Ennen rättiväsyneenä iltasadun lukeminen jäi liian usein ja useimmiten se sadun lukeminen oli pakollinen paha. Ihanaa yhteistä aikaa, mutta rättiväsyneenä illalla sitä vain toivoi, että ne omat rakkaat lapset menisivät jo nukkumaan ja saisin lösähtää rauhassa sohvalle. Nyt on ihanaa, kun käperrytään kaikki kainalokkain ja oikeasti nautin siitä ihan eri tavalla.

Olen niin onnellinen, että uskalsin ottaa tämän askeleen. Vuosien epäröinnin jälkeen. Vaikka uusi arki on tuonut mukanaan oman stressin, turhautumisen ja uuden opettelun, niin olen niin super onnellinen. Työaikani lyheni ja olo on paljon energisempi työpäivän jälkeen.

Ja eniten olen onnellinen siitä, että jaksam olla oikeasti niin paljon parempi äiti omille lapsilleni. Jaksan niin paljon enemmän kasvattaa ja tukea heitä, kun en ole tehnyt sitä koko päivää jossain muualla joidenkin muiden lasten kanssa.

En minä mikään skitso huutaja ja räyhääjä ennenkään ollut. Enkä nyt mikään dalai lama. Siltä väliltä, silloin ja nyt. Mutta tällä hetkellä aloitan kolmen laskemisen hieman myöhemmin mitä ennen ja jaksan lukea muutaman minuutin kauemmin sitä iltasatua.

Ja ennen kaikkea oma sisäinen fiilis on aivan helkutisti parempi mitä ennen. Ja kun äiti voi hyvin, heijastuu se koko perheeseen. Miehenikin sanoi, että olen kyllä ollut iloisempi ja erilainen työpaikan vaihdon jälkeen.

Kesti kauan kerätä rohkeutta ottaa se askel, mutta tähän mennessä askel on ollut vain ja ainoastaan oikeaan suuntaan.

Fiiliksiä uudesta työstä!

Ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa takana ja fiilis on ollut aikamoinen kuluneen viikon aikana. Olen tainnut käydä kaikki tunteet läpi työpäivien aikana ja niiden jälkeen. Mutta päällimmäisenä tunteena on kyllä ilo ja innostus.

Tiistaina vain perehtysin työhön ja seurasin muiden työntekoa. Keskiviikkona pääsin jo ns. tositoimiin ja siitä se sitten lähti. Ammattinimikkeeni on tosiaan viestintämanageri - oikein hieno titteli - mutta pähkinänkuoressa työni tähän asti on ollut pääasiassa puhelimessa puhumista ja tietokoneen näpärystä. Kirjoitan itse työstä sitten vähän myöhemmin lisää, kun niin sanotusti olen kunnolla skenessä inessä. Vai miten nuoriso sen nyt ilmaisisi, hah.

Itse työ on aika paljon itsensä toistoa, mutta ensimmäisen viikon kokemuksella voin sanoa tykkääväni kyllä siitä. Saan haastaa itseäni joka päivä ja motivaatio tuottaa tulosta on kyllä ehdottomasti se minun juttuni siinä. Jokainen onnistuminen lisää innostusta ihan hirveästi ja olen saanut kuluneen viikon aikana oppia niiiin paljon uutta. Ensimmäisen viikon jälkeen voin sanoa, että tiedän jo mitä työni on, mutta uskon, että kunnon oppiminen alkaa vasta ensi viikolla.

Kuluneen viikon aikana on tullut niin paljon minulle uusia juttuja ja informaatota, että niiden sisäistämiseen menee kyllä tovi. Ja siihen, että opitut ja kuullut asiat saa sieltä pään sisältä sinne "kentälle".

Informaation tulva, turhautuminen ja oma epävarmuus iski torstaina kunnolla päälle, kuten Instagramin storyjani seuraavat jo tietävätkin. Kun lähdin töistä, niin olin aivan maassa. Mitään sellaista isoa juttua ei päivän aikana tapahtunut, mutta tuntui jotenkin siltä, että en vaan opi. Toisaalta hei, toinen päivä takana, olikohan omat odotukseni hivenen liian isot itseäni kohtaan..

Kun pääsin töistä kotiin olin aivan valmis avaamaan Mollin sivut ja palaamaan maitojunalla päiväkotiin. Sen duunin ainakin osaisin kuin vettä vaan.

Osasin kyllä odottaa tätä fiilistä, koska se on iskenyt joka kerta myös päiväkotiin palatessani äitiysloman jälkeen. Muutama päivä menee informaatiota imiessä ja sitten iskee se vittu mä en osaa enää mitään fiilis. Joka ikinen kerta, kun tauko työhön on ollut pitkä.

Fiilis meni kuitenkin ohi, kun sain kotona hengähtää ja hieman jäsennellä ajatuksiani. Sain avautua miehelle sekä illalla vielä instassa ja kyllä helpotti. Lopulta naureskelin itsekseni, että hitto vie pieni draamalaama veti nyt hivenen yli tämän tunnepurkauksen.

Joka kyllä on ihan ymmärrettävää.

Kuulostaa tosi epäsuomalaiselta sanoa tämä ääneen, mutta minä olen tottunut olemaan hyvä työssäni. Olen tottunut siihen, että tiedän mitä teen ja saan sen onnistumisen fiiliksen useasti työpäivän aikana. Nyt, kun vaihdoin kokonaan alaa olin todellakin epämukavuusalueellani. Olen luonteeltani vähän sellainen jätän mielummin kokeilematta kuin epäonnistun ja noh. Nyt kokeilin jotain todellakin uutta ja isoa ja torstaina tuntui, että epäonnistun.

Perjantaina kuitenkin työpäivä oli ihan SUPER HYVÄ. Siis niin hyvä, että en olisi koskaan uskonut onnistuvani niin hyvin niin nopeasti. Pomoni huikkasi iloisesti työpäivän päättyessä minulle, että Jumalauta Laura!!!! ja mun fiilis oli ihan sairaan hyvä. Olin yhtä hymyä koko loppu päivän.

Mukana oli ehkä aloittelijan tuuria, mutta minä onnistuin. Minä sain sen fiiliksen, että kyllä minä osaan tämän homman tai ainakin opin osaamaan ja sen ajatuksen voimalla odotan jo innolla maanantaita!

Pähkinänkuoressa fiilikset ovat olleet siis vaihtelevia, mutta torstaita lukuunottamatta oikeasti tosi iloisia ja innostuneita. On ollut aivan ihana tulla töistä kotiin, kun omat lapset ovat olleet niitä päivän ainoita lapsia. On ollut ihana työskennellä aikuisten kanssa ja uudet työkaverini on kaikki tosi ihanan oloisia. Minua on autettu ja tsempattu koko ajan ja perjantaina avautuessani torstain fiiliksistäni kaikki yrittivät lohduttaa, että hei oikeasti tosi hyvin menee.

Ja meneehän se. Mutta tämän viikon aikana todellakin olen oppinut ymmärtämään miksi lapset eivät halua pyöräillä tai luistella, kun en minä kuitenkaan osaa.

Minun piti loppuun tähän heittää syteen tai saveen sanonnasta jotain, mutten oikeastaan ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tarkoittaako syti (?) ja savi molemmat, että epäonnistuu? Siinä tapauksessa se ei sovi tähän. Nimittäin minähän en epäonnistu. Valinta vaihtaa alaa oli todellakin oikea ja perjantain onnistumiset valasivat miuun hyvin sitä uskoa, että kyllä minä tämänkin duunin opin.

Seuraavat kuukauden tulevat olemaan täynnä tietoa, uuden opettelua ja uuden työminäni etsimistä. Odotan tätä matkaa innolla ja kun tulevaisuudessa tulee kökkötyöpäivä vastaan - näitä nimittäin aivan varmasti tulee, kuten joka työssä - niin yritän ajatella asiaa siltä kantilta, että ainakin kotona omien lasten kanssa on mukavampaa ja uudet työkaverini aivan huippuja.

Loppuun vielä pieniä, uuden arjen iloja!
1. Minulla on KOLME ihan oikeaa taukoa tämän päivän aikana. Kukaan ei yski tai aivastele ruokaani ja saan syödä lounaani ilman keskeytyksiä.

2. On ihana tulla kotiin, kun en valmiiksi ole täynnä lasten meteliä ja koko päivän vastannut jonkun lapsen tarpeisiin.

3. Voin puhua töissä aikuisten juttuja!!!! Ja ylipäätänsä kommunikointi toisten aikuisten kanssa on hivenen erilaista ja helpompaa mitä päiväkodissa.

4. Kaikki. Aivan kaikkki. Valinta todellakin oli oikea.


Eikun yksi miinus. Istumatyö ja en pääse enää tunneiksi ulos työpäivän aikana. Se on tällä hetkellä yksi ja ainoa ihan oikea miinus juttu jonka keksin.

Haparoinnista huolimatta todellakin oikea valinta irtisanoutua päiväkotityöstä ja vaihtaa alaa.

Helppoa ohjelmaa lasten kaverisynttäreille!

Lupasin jo viime viikolla kertoa teille - kun syksyllä unohdin.. - meidän perheen ensimmäisistä kaverisynttäreistä jotka tosiaan oli JO lokakuussa. Mutta, kun ei vaan muista kaikkia postausideoita ellei niitä kirjoita ylös..

Ja saattoi kuvatkin hukkua johonkin, hups.

No kuitenkin. Meidän esikoisemme sai pitää pitää syksyllä ensimmäiset kaverisynttärinsä ja ne pidettiin meillä kotona. Toiveena hänellä oli prinsessa teema ja vieraita vain kourallinen, mutta nämä ohjelmanumerot toimivat ehdottomasti myös isomman lapsiryhmän kanssa! Ellei muuten, niin joukkoeissa tai kahdessa osassa.

1. Kaulakorujen tekeminen! Ensimmäinen ohjelmanumero oli kaulakorujen/rannekorujen teko. Ostin Citymarketista "ämpärillisen" puuhelmiä, hintaa oli noin kymmenen euroja! Sen lisäksi kumilankaa ja tadaa, ohjelma on valmis! Sen verran autoin, että solmin ensimmäisen helmen ja loppusolmun sekä leikkasin kumilenkit. Eskarilaiset ovat jo todella taitavia pujottelemaan ja mukana olevat 4 vuotiaatkin osasivat hyvin.

2. Prinsessan piilotus. Toimii sekä figuureilla, että tarroilla. Meillä oli tarroja! Ostin kaveripussukoihin prinsessatarroja ja käytin loput tähän ohjelmanumeroon. Liimasin tarrat paperille, leikkasin ja teipin avulla piilotin ympäri asuntoa! Lapset odottivat toisessa huoneessa ja menimme aika monta kierrosta ennen kuin he kyllästyivät.

3. Prinsessa tietovisa. Tässä käytetään edellisen ohjelmanumeron prinsessoja, oli ne sitten tarroja ja figuureja! Ideana on, että prinsessat levitetään lattialle ympyrään tai riviin tai vaikka ympäri olohuonetta. Lapset seisovat tietyssä pisteessä ja aikuinen kysyy kysymyksi. kuten kuka prinsessa hukkasi kenkänsä? Kenen ystävä on Pascal? Ja lapset kulkevat - lopulta innoissaan juoksivat.. - kyseisen prinsessan luo mahdollisimman nopeasti!

4. Disco Lopuksi meillä oli disco! Discopallolla ja spotifyn soittolistalla, se ei muuta tarvitse! Ennen discoa lapset olivat syöneet ja discon aikana jokunen vieras halusi tehdä vielä koruja.

Ohjelmia voi muokata teeman ja kiinnostuksenkohteiden mukaan. Esimerkiksi askarrella voi kruunut, merirosvon silmälaput, taikasauvat, viirit, Olofin porkkana nenät tms. Discoon voi liittää laululeikkejä tai kun musiikkipysähtyy sinun pitää jäätyä juttuja. Meillä riitti sokeri vauhdittamaan tanssia, hah! 

Yksinkertaiset, helpot ja rennot prinsessasynttärit oli meillä. 1,5 tuntia aikaa ja se oli juuri sopivasti. Tarjottavana jätskibuffa - vanilijajäätelö, muutamat keksit ja erilaiset karkit sekä pari kastikevaihtoehtoa -, poppareita sekä mehuja. Ihanat - ja edulliset - synttärit joista kaikki nauttivat ihan oikeasti!

Ihan vain niitä tavallisia kuulumisia

Huomenna se alkaa. Nimittäin uusi työ ja arki! Johan tässä lomailtiin pari päivää yli kuukausi ja siltä se tuntuikin..

Ei siinä, nautin kyllä taas hetkellisesti kotiäitiarjesta, mutta kieltämättä alkoi meillä kaikilla pikkuhiljaa kuppi heittää nurin tähän kotona oloon. Lapset olivat kotona reilu pari viikkoa kokonaan, minä itse sen kuukauden. He tylsistyivä toisiinsa, minä tylsistyin sisarusriitojen selvittelyyn. Sekä pyykkivuoriin, ainaiseen siivoukseen ja kokkaukseen, hah.

Miten jaksoinkaan olla kotona kaksi vuotta lasten kanssa!? Muistaakseni vielä nautinkin siitä, hah.

Ei, kyllä meillä ihan kivaa oltiin. Käytiin paljon kylässä, tehtiin kaikkea spessua kuten uimista, Hop Loppia, pomppulinnamaata ja laivareissua. Joulua ja uutta vuotta unohtamatta. Nopeastihan loppujen lopuksi se kuukausi meni!

Kolme reppua odottaa eteisessä jo huomista - ja kaksi isoa kestokassia, ulkoiluvermeet vie hitokseen tilaa, mutta onneksi Skodassa on iso takakontti! - ja tytöt ovat valmisteltu siihen, että huomenna on hoitopäivä. Tämä tuskin auttaa ja koitan tsempata itseäni ja hermojani siihen, että huominen aamu on yhtä helvettiä. Kiirettä ja kiukkua, meillä kaikilla.

Minua jännittää huominen päivä. Pakko myöntää, että pieni pakokauhukin nosti päätään, kun tajusin meneväni todellakin sinne epämukavuusalueelleni, kun poistun tutusta ja turvallisesta täysin tuntemattomaan. Mutta uusien asioiden kuuluukin jännittää ja eiköhän se siitä lutviudu viimeistään parin viikon rämpimisen jälkeen, hah.

Minua odottaisi pyykkivuoren viikkaus, mutta taidan taas kerran siirtää sen huomiseen. Televisiosta alkaisi kuulemma Tuntematon Sotilas. Jonka kävin raskausviikolla 38 katsomassa leffateatterissa. Siskoni varasi aivan keskeltä paikat..Oli muuten pitkät kolmetuntia, kun jo ennen leffan puoliväliä vauva moukaroi virtsarakkoa mutten vaan kehdannut nousta ja häiritä muiden elokuvarauhaa lyllertäessäni vessaan ja takaisin.

Instan puolella uskalsin sanoa tämän jo ääneen, mutta kerronpa vielä teillekin: kahden vuoden valvomisen jälkeen meillä vihdoin NUKUTAAN! Heti, kun imetys loppui kokonaan alkoi taapero vedellä 10-12 tunnin yhtäjaksoisia yöunia. AIVAN SAATANAN HIENOA! Anteeksi sananvalinta, mutta kyllä se vaan niin on, että kahden vuoden jälkeen tämä riemu on jotain sanoinkuvaamatonta.

Tuttivierotuksen hoiti mamma tuossa viikonlopun yökyläreissun aikana ja kertakaan ei ole tyttö perään kysellyt. Kostaako karma jos ihmettelen ääneen miksi me näin helpolla ollaan nyt päästy..?

Eilen satoi lunta, tänään se on jo loskaa. Huomenna aamulla jäljellä on tuskin mitään. Ei uskoisi, että tammikuun puoliväli lähestyy kovaa vauhtia jos ilmaa katsoo. Olen kyllä aivan varma, että helmikuussa maahan pamahtaa järkyttävä määrä lunta joka ei meinaa sulaa sitten millään edes huhtikuussa. Sanokaa minun sanoneen. Toisaalta hyvä jos niin kävisi, koska ostin viime vuonna tytöille hitokseen kalliit suksipaketit!!!!

Että niin. Loma oli ja meni ja arki on taas täällä. Ihana, jännittävä ja uusi arki!

Päihteetön vuosi 2020. Ehkä.

En yleensä tee uuden vuoden lupauksia. Nytkään en oikeastaa tehnyt. Vaan tein päätöksen. Aion kokeilla tammikuussa kokonaan päihde vapaata elämään.

Päihteet kuulostaa vähän vakavimmilta aineilta, mutta kohdallani tarkoitan alkoholia sekä tupakkaa. Ja toivon, että tammikuun jälkeen kokeilu jatkuu koko vuoden 2020.

Päihteetön vuosi 2020. Miksi? Mielummin miksipä ei?

Olen miettinyt omaa alkoholin käyttöäni pitkään. Lähinnä siltä kantilta, että onko siinä mitään järkeä? Alkoholi jo aika pieninä annoksina aiheuttaa minussa nykyään suurta ahdistusta seuraavina päivinä enkä edes tiedä mistä se oikein johtuu. Baari illan jälkeinen ahdistus saattaa kestää muutamankin päivän ja se on aivan kamalaa. Kun vain ahdistaa. Miksi minä teen itselleni sellaisen olon? Varsinkin, kun en edes nauti humaltumisesta tai itse juomisesta.

Olin viime viikonloppuna kaverini synttäreillä ja baarissa selvinpäin ja minulla oli yksi kivoimmista baari-illoista ikinä. Minä nauroin, lauloin, tanssin ja nautin. Rahaa meni alle pari kymppiä ja aamulla hedari johtui valvomisesta eikä darrasta. Mietin, että miksi tämä tilanne ei olisi enemminkin sääntö kuin poikkeus?

Niinpä.

Juon kotona silloin tällöin lasin tai pari viiniä tai olutta. Ne maistuvat mielestäni hyvältä, mutta pärjäisin myös ilmankin. Siksi haluan haastaa itseni tähän kokeiluun. Mitäpä jos tänä vuonna en joisi ollenkaan alkoholia? Pystynkö siihen?

Luulen, että pystyn, mutta jos esimerkiksi kesällä tekee mieli vetää terassisidukat jokilaivoilla, niin en hammasta purren pistä vastaan, vaan sitten teen. Kuitenkin sovimme mieheni kanssa pienen nakin tähän haasteeseen joka lisää ajatusta täydestä päihteettömyydestä; Jos olen koko vuoden juomatta alkoholia, palkitsen itseni silmien laserleikkauksella. Aikamoinen palkinto on siis mukana pelissä!

Minulla ei ole ongelmaa koskaan olla juomatta, mutta en koskaan ole ollut juomatta pitkiä aikoja ihan muuten vain. Syy ei siis missään nimessä ole päihdeongelma, vaan enemmänkin se, että alkoholi ei tuo elämääni yhtään lisää iloa. Päinvastoin ahdistusta ja epämukavuutta. Jo pienissäkin määrin. En siis kysy itseltäni miksi, vaan miksipä ei. Onhan se nousuhumalainen olo aika onnellinen ja mukava, muttei missään nimessä sen ahdistuksen arvoinen. En tarvitse montaa annosta alkoholia, kun minusta jo huomaa, että olen juonut. Ja huomaan jo sen yhden jälkeen omassa olossani eron. Ja se on mielestäni ihan älyttömän ahdistavaa jostain syystä.

Juon, rentoudun  ja jopa humallun mutten todellakaan halua olla humalainen enkä yhtään erilainen mitä ilman alkoholia olen Ymmärrättekö juomisen järjen? En minäkään ja eihän sitä siinä edes ole omalla kohdallani.

Ja mitä tupakkaan tulee, niin minähän en polta. Vaikituisesti siis. Aina silloin tällöin. Ja siinä jos jossain ei ole yhtään mitään järkeä. Jos juon vuoden aikana viinilasin tai pari tai ne yhdet kesäkännit, niin sen lupaan, että minä en tupakoi. En yhden ainoatakaan tänä vuonna. Toivottavasti en enää ikinä. Koska suoraan sanottuna täyttä paskaahan se on. Rahan ja terveyden tuhlaamista.

Lupaan siis, että tammikuu on kokonaan tipaton. Sen lupaan. Toivon, että vuosi 2020 on tipaton. Mutta jos ei ole, niin ainakin hyvin vähä tippainen. Omalla fiiliksellä mennään ja jos lasi valkkaria tuntuu vastustutamattomalta kesäkuumalla, niin sitten sen juon. Onhan se nyt hyvää. Ehkä etsin alkoholittoman tilalle? Ken tietää.

Ehkä saatan myös joskus saunassa nauttia yhden ykkösoluen, koska vielä tänä päivänä en ole löytänyt hyvää alkoholitonta gluteenitonta olutta. Mutta jos se riittäisi?

26 vuoteen on mahtunut monta krapulaa. Monta yhtä lasia, monta tuhnua, hiprakkaa ja liian kovaa humalatilaa. Oma äitiys sekä aikuistuminen on laittanut minut miettimään omaa alkoholinkäyttöäni useasti ja loppujen lopuksi olen tajunnut, että enhän minä edes oikein tykkää siitä. Onko se vain opittu juttu, että siellä baarissa ollaan jurrissa ja alkoholi kuuluu aina juhliin?

Ja saa se kuulua edelleen oi te ystäväni siellä. Kyllä minä teitä edelleen humalassa katselen ja toivon, että lähdemme ihan yhtä usein baariin tanssimaan ja laulamaan karaokea. En minä ala absolutistiksi, mutten myöskään aio enää samalla tavalla olla humalassa mitä ennen olin. Ainakaan tänä vuonna, hah. Säästätte tekin taksirahat hei! HAH!

Ja olisihan se hienoa sanoa ensi tammikuussa, että minä tein sen ja HYVÄSTI SILMÄLASIT!

Ei miksi, vaan miksipä ei? Kun jokin asia, totuttu tapa tuottaa enemmän ahdistusta kuin mielihyvää, niin hulluhan sitä olisi jos asialle ei jotain tekisi. Olen miettinyt asiaa jo aika pitkään ja nyt uusi vuosi ja uusi minä liibalaaba tuntui loistavalta hetkeltä tehdä asialle jotain.

Katsotaan miten käy, saako Laura vuoden loputtua laserleikkauksen vai ei?