Kolmannen kohdalla joku on nyt mennyt pieleen...

Alkusanoiksi sen verran varoitan, että teksti kannattaa lukea huumorilla. Ja samalla heti perään voin todeta, että kaikki taaperoiden vanhemmat tietävät huumorissa piilevän totuuden siemenen. 

Naura tai sekoa. Ohjenuora jokaisen taaperon vanhemmalle. 

Tässä juuri eräs päivä sanoin, että kolmannella kerralla on mennyt pahasti kyllä nyt jokin pieleen. Joku omassa vanhemmuudessa tai sitten siinä, että päästin tippumaan kolmannen lapsemme sohvalta parikuisena. Liian vakava asia vedettäväksi vitsiksi? Ehkä jonkun mielestä, mutta tällainen huumorintajuni on.

Olihan se kamala tilanne. Edelleen sydämestä puristaa, kun sitä mietin. Mutta jos se kolahdus selittäisi tämän..Kun ei meidän kaksi isompaa lasta tällaisia olleet. 

Ota edelleen huumorilla. 

Kun piru vie ei mene mikään perille tuon taaperon päähän. Olemmeko mieheni kanssa tehneet jonkun emävirheen heti alkutaipaleella, kun en muista kahden edellisen tytömme kanssa olleen näin hankalaa kaikki. Vai olivatko meidän kaksi ensimmäistä tyttöä vain jotenkin tosi kilttejä lapsia!? Vai kultaako aika muistot?

Oli syy mikä tahansa, niin nyt ymmärrän kaikki ne kirosanat jotka ystäväni ovat päästelleen suustaan taaperoidensa kanssa. Onhan meidänkin isommat tytöt aikoinaan osanneet, mutta tämä on kyllä ihan next level.

Riivattu. Lapseni on riivattu. Ja riivajana toimii jokin tottelematon, uhmakas, kovatahtoinen ja päin pläsiä naurava olento. Voi nyt kettujen kevät sentään.

Tuollainen reilu kaksivee on siitä huono olento, että vanhemmuuden pyhä kolmio ei ihan toimi vielä. Eli lahjonta, kiristys ja uhkailu. Pinnasänkyä on tullut ikävä nukutuspuuhien keskellä ja juuri lauantaina sain juosta liian lyhyt yöpaita päällä pitkin tietä, kun taapero karkasi ovesta ulos. Että anteeksi naapurit jos kalsarini hieman vilkkuivat.

Sohvassa on permanenttitussia ja tiedä montako kertaa kynänjälkiä on löytynyt jostain mistä ei pitäisi. Ihan pokkana katsoo minua silmiin samalla hyllyyn piirtäen. Kun makuuhuonesta kuuluu tyhjenevän rasvatuubin plöräys ja vastaus en mittään en ole ihan varma uskaltaako sitä huoneeseen astua.

Ajattelin joskus olevani hyvä vanhempi, mutta kieltämättä muutaman kerran tässä olen kyseenalaistanut kasvatustaitoni. Jotain on ollut pakko mennä pahasti pieleen, kun ei usko hyvällä eikä pahalla tuo tyttö.

Vaahteranmäen Eemeli valepuvussa. Se hän on. Kiusaa koko perhettä vuorotellen. Ja nauraa kräkättää päin pläsiä.

Koitan parhaani mukaan asennoitua huumorilla, mutta kun takapenkiltä kuulu vittu kerta toisensa perään, niin ei paljon naurata. Ja kun oikeasti tuon ikäiselle ei mitään voi. Kun ei usko, niin ei usko.

En ikinä hyväksy fyysistä kurittamista enkä ikinä sitä omiin lapsiini käyttäisi. Mutta kolmas uhmaikäisemme on kyllä saanut minut ymmärtämään miksi sitä ennen vanhaan käytettiin. Kun ei minullakaan keinot riitä, vaikka niitä minulla on ja paljon kiitos työni ja kahden edellisen lapsen. Toki selkäsaunan tuo taapero olisi valitettavasti vanhoina aikoina saanut jo aikaa päivää sitten. Mutta tiedätte vanhemnat varmaan miten pahasti vanhemman ego kolahtaa, kun ei vaan mikään toimi ja toinen nauraa vain päin naamaa. Se tunne on vain nieltävä ja välillä käveltävä pois tilanteesta. Korostan vielä, että missään nimessä en hyväksy fyysisiä keinoja, mutta nään meilläkin monta tilannetta milloin ennen vanhaan olisi korvatillikat ja luunapit lennelleet. 

Eräs ilta minulta oikeasti pääsi itku, kun olin niin väsynyt ja turhautunut taaperon perseilyyn. Kerta toisensa jälkeen hän karkasi sängystä. Ei auttanut silitykset tai sylit. Ei jäähyt, ei mitkään. Ei siis niinkuin mitkään. Itku pääsi turhautuneena ja väsyneenä ja taapero pyysi kauniisti anteeksi. Ja karkasi minuutin päästä uudelleen ja koko rumba alkoi alusta...

Että niin. Kyllä kolmas pistää parastaan. Ehkä tämä on luonnon oma ehkäisykeino; kolme todellakin riittää.

Että kaikille taaperoiden, uhmaikäisten tai ihan vain vahvatahtoisten lasten vanhemmille jaxuhalit täältä ruudun toiselta puolelta. Hyvin me kaikesta huolimatta vedetään. Vaikka onkin usein niitä hetkiä, kun mikään ei auta tai toimi.

Ei ne pahalla. Ehkä...Se on vaan siitä kuuluisasta kehityksestä ja luonteesta niin kiinni.

Tänään hän juoksi minua karkuun ja suoraan oven karmia päin. Ehkä se jokin kolahti takaisin oikeille raiteille? Toivoa ainakin voi eikö?

Hah. Toisaalta onhan hän oikeasti vallan mainio tapaus. Niin täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elämänhaluinen, iloinen ja hulvaton. Meidän ikioma ja rakas sekä hermoja raastava koomikkomme. Onpahan ainakin somemateriaalia ja kiikkustuolissa muistelemista. 

Yhden aikakauden loppu

Vuodet vierii kovaa vauhtia eteenpäin. Juuri vasta hänet sain ja nyt eilen hän sulki viimeistä kertaa päivähoidon oven. Meidän perheessä tuli eilen taas yksi virstanpylväs täytetty; perheemme ensimmäinen lapsi vietti eilen elämänsä viimeisen päivähoitopäivän ja siirtyy suureen ja pelottavaan koulumaailmaan.

Hän sanoi, että jännittää ihan vähän vain. Äitiä ehkä senkin enemmän.

Koulussa on taas enemmän lapsia kuin aikuisia. Enemmän tilanteita joista pienet lapset saavat selviytyä aivan keskenään. Pelottavaa ainakin näin äidin näkökulmasta.

Kyllä siihen oppii ja tottuu. Niin lapsi kuin minäkin. Samoja ajatuksia minulla oli eskarista. Ja kuitenkin meidän eskari osoittautui niin täydelliseksi paikaksi kasvaa koulutietä varten.

Alku oli vähän nihkeää. Muistan miten riipivältä tuntui, kun hän ennen ensimmäistä esikoulupäivää sanoi; äiti entä jos minä en saa yhtään ystävää sieltä?

Sydäntäni riipi. Olinko ollut itsekäs ja typerä, kun olin pitänyt häntä kotona kanssani enkä laittanut päiväkotiin saamaan ystäviä? Olinko itsekäs kun halusin sisarukset samaan kerhoon enkä tajunnut, että siellähän ei olisi yhtään tulevaa eskarikaveria samassa? 

Kyllä se siitä lähti nopeasti sujumaan. Tuli ystäviä, ihan parhaita ystäviä. Eilen oven sulki aivan eri lapsi joka sen syksyllä avasi.

Hän kasvoi vuoden aikana ihan kamalasti. Siitä suuren kiitoksen saan antaa esikoulun aikuisille. Jokainen aikuinen siellä tekee työtä täydellä sydämellä. Jokainen heistä on selvästi oikealla alalla. Minulla oli koko ajan sellainen olo, että lapseni kohdattiin juuri sellaisena kuin hän on. Kannustettiin, tuettiin ja häntä pidettiin juuri sellaisena kuin esikoululainen on. Isona ja taitavana, mutta samalla kuitenkin vielä pienenä.

Vuosi sitten koulun aloitus tuntui äärettömän pelottavalta minun mielestäni. Nyt hänellä on sinne niin hyvät eväät. Monta hyvää ystävää ja intoa oppimiseen. 

Olen niin ylpeä tuosta tytöstä jokaikinen päivä. Hän on taitava. Niin herkkä, empaattinen ja iloinen. Niin valtavan iso, mutta samalla ikuisesti minun pieni esikoiseni. 

Olen äiti, kivittäkää minut

En osannut aavistaa yhtään kuinka raadolliseen maailmaan itseni laitoin, kun äidiksi tulin. Toki oma valinta jakaa asioita tänne internettiin, mutta kuitenkin.

Ennen tuomitsi ja neuvoi vain naapurin Ulla ja Pirkko, nyt sadat ja tuhannet kasvottomat ihmiset internetin välityksellä. Ei ole äitiyttä tehty helpoksi ei.

Jotenkin se vain ilmeisesti antaa ihmisille luvan puuttua sinun elämääsi ja toimintatapoihisi, kun kasvatat ja synnytät sellaisen plusmiinus kolmikiloisen kääryleen. Ja ilmeisesti, kun puhutaan ja neuvotaan äiti-ihmistä, niin käytöstavat ja kohteliaisuus unohtuvat. Tämä in yksi asia mitä olen aina vanhemmuudesta vihannut. Se ainainen viha, kinastelu, kilpailu ja vertailu. Yritetään pönkittää omaa vanhemmuuttaan sillä, että litataan muut. Että niin...

Me äidit vouhotetaan tasa-arvosta ja erilaisuuden hyväksymisestä, muttemme hyväksy toisten äitien toimintatapoja ja erilaisuutta.

Mietin tässä juuri eilen, että en ole pitkään aikaan joutunut itse vastailemaan piilovittuileviin viesteihin tai joutunut perustelemaan meidän perheen toimintatapoja. Ehkä se johtuu siitä, että kasvatusasiat on aika vähän nykyään täällä pinnassa. Toki äitiyteni ja kompastuskiveni on täällä esillä paljon, mutta ehkä se juurikin on se syy neuvojen puuttumiselle. Lapset on jo niin pilattu,että ei niitä jaksa anonyymit enää yrittää pelastaa. Hah.

Olenhan minäkin osani saanut. Varsinkin silloin kun julkisesti kirjoitin miten 2kk ikäinen kuopuksemme tipahti sohvalta ja sai suuren vekin kulmakarvaansa. Kun imetys kaksi kertaa epäonnistui niin neuvoja riitti. Ystävällisiä ja Ihania, mutta myös niitä muita. Kun olen kertonut miten uupunut olen, olen kuullut miten ei tulisi hankkia lapsia jos ei niitä jaksa hoitaa. Kun kerroin babyluesista - ehkä jopa lievästä masennuksesta- keskimmäisen lapsemme jälkeen ihmeteltiin kolmannen lapsen kohdalla miksi hankimme lapsia lisää. 

Olen saanut rumia kommentteja myös omasta ulkonäöstäni. Esimerkiksi siitä miten en osaa yhtään nyppiä kulmakarvojani,jollekin tämä aihe oli oikea pakkomielle pari vuotta sitten. Jos vielä olet siellä niin fun fact; en nypi niitä ollenkaan. 

No miksi sitten teen tätä edelleen ja aina!? Oma valinta. On se. Ja kaiken sen arvoista.

Se vertaistuki mitä saan on aivan uskomaton voimavara. Suurin osa teistä on upeita. Ne kaikki neuvot,niksit ja tsempit joita saan. Kiitos. Oikeasti koko sydämestä. Tämä kirjoittaminen on niin terapeuttista ja on mahtavaa miten aina saa kuulla ettei ole yksin ajatuksensa kanssa.

Ja toisaalta taas haluan tällä myös taistella sitä täydellistä äitimyyttiä vastaan. Haluan kertoa myös ne risut ja vastoinkäymiset. Ehkä vuosien päästä se kaikki tuomitseminen on historiaa,kun jokainen tietää että me kaikki ollaan välillä yhtä hukassa ja mokaillaan? 

Omat lapset ovat sen verran isoja että tämä äitien tappelut sokerista ja lastenohjelmista sekä turvaistuimista alkaa olla historiaa. En liiku enää niin paljoa äitipalstoilla ja sisältö somessa on niin paljon muutakin kuin lapsia. Pakko myös myöntää, etten tiedä mitä keskustelupalstoilla tai jodelissa tapahtuu. Koska vaikka verrattain muutamaan "kollegaan" niin aika vähän saan kuraa niskaan, niin en halua tietää jos minusta puhutaan paskaa. Vähän on vähän, mutta se vähäkin satuttaa.

Olen herkkä. Ja jokaisen tylyn ja ruman kommentin takia into tähän hommaan mene aina hetkeksi. Ei pitkäksi aikaa,mutta aina hetken on kurja kirjoittaa ja aina hetken sydän hakkaa hieman lujemmin kun kommenttiboksin avaa.

Se,että joku sanoo tai tekee jotain julkisesti netissä ei tarkoita vapautta sanoa mitä tahansa. Kaiken voi sanoa kauniisti tai ainakin kohteliaasti. Asioista saa olla eri mieltä ja asioita pitää kyseenalaistaa. Mutta se, että joku toimii eri tavalla ei anna oikeutta olla inhottava. Se että sinä et tee juuri niin ei tee sinusta yhtään sen parempaa ihmistä tai äitiä. 

Tai ehkä jossakin asioissa tekee. Mutta ne on niitä oikeita ongelmia. Väkivaltaa, laiminlyöntiä tai vaaran aiheuttamista. Ei sitä,että jonkun lapsi katsoo ruokapöydässä piirrettyjä tai istuu erilaisessa turvaistuimessa kuin oma lapsesi.

Äitiys on rankkaa ilman ylimääräistä kuraakin. Rakkautta ja vertaistukea muille äideille. Sitä äitimaailma on välillä tosi pahasti vailla.

Tänä juhannuksena opin...

...Että hyttyset on hanurista. Olemme kaikki täynnä paukamia. Opin myös sen, että kuuloni on nykyään niin huono etten kuule sitä ärsyttävää ininää. Ellei hyttynen ihan korvan vieressä mene. Jotain hyötyä siis siitäkin, hah!

...Että kuuden alle kouluikäisen lapsen kanssa mökkeily voi oikeasti olla ihan rentouttavaa. Lapset touhusivat kiltisti keskenään lähes koko viikonlopun!

...Että ei ne lapset makkaraan ja sipsiin yhden viikonlopun aikana kuole. Päätin etten stressaa terveellisestä syömisestä itseni enkä lasten kohdalla tänän juhannuksena yhtään. Yleensä kaksi päivää makkaraa putkeen aiheuttaa ahdistusta sisäisessä suorittaja äidissäni, mutta tänä juhannuksena päätin olla ajattelematta asiaa. Palataan huomenna taas ruotuun!

...Että liikkua voi lomallakin. Jestas miten hyvää eilinen juoksulenkki teki kesken laiskottelun! Vatsa tuntui tänään heti paremmalta ja se miten virkistyin univelkaisena todellakin siitä lenkistä. Ja kun hikisen lenkin jälkeen saa pulahtaa järveen, ai ettien että.

...Että en edelleenkään osaa nukkua muualla kuin kotona. En vaikka miten väsynyt olisin. 

...Että lapseni ovat samanlaisia kotihiiriä kuin minä. Vaikka he nauttivat viikonlopusta todella paljon, niin he olivat todella onnellisia kun pääsivät tänään kotiin. Eilen illalla heille myös iski jo kova koti-ikävä!

...Että pärjään myös ilman kännykkää jonkin aikaa. Mutten ilman instagramia, hah! Kännykkäni tippui lauantaina päivällä terassille ja näyttö pimeni. Kieltämättä oli aika alaston olo ilman puhelinta, mutta toisaalta taas tosi vapauttavaa. Toki lisäsin mieheni puhelimeen oman instagramini etten ihan pimennossa ollut, hah. Huomenna toivottavasti saan puhelimen taas käyttöön! Onhan se aika tärkeä vehje, hah. 

...Että ilman sitä luuria on todellakin helpompi keskittyä hetkeen. Ehkä olisi aika ottaa taas käyttöön someton sunnuntai tai sulkea mobiilidata aina, kun en käytä puhelinta. Liina usein tulee "ihan vähän vaan kurkattua" jotain tai "hoidettua" muutama asia. Se vie kyllä huomaamatta ihan hitokseen aikaa arjesta! 

...Että Liedon vettä ei voita mikään. Aina, kun palaan reissulta kotiin juon heti ison lasin kylmää vettä. Täällä on niiiin maukas vesi! Hassu tapa, mutta tätä tein jo lapsuudenkodisamme, kun saavuimme ulkomailta, hah. Se on niiin hyvää ja minä olen kyllä aikamoinen vesiholisti ja vettä kuluu päivittäin vaikka ja miten! 

...Että vanhuus ei tule yksin. Tai syytetäänkö vanhemmuutta? Tiedä sitten, mutta jestas miten kuitti sitä voi ihminen loman jälkeen olla, hah! Mutta ahh, ensi yönä omaa sänkyyn! Sitäkään ei voita mikään.

Miniloma mökillä oli ihana, mutta niin on oma kotikin. Lasten kanssa lomaillessa akut ei niin lataudu, mutta kotiin tullaan aina niin monta ihanaa muistoa rikkaampana. Kun sitä riemua katsoo, niin ei sitä jaksa välittää silmäpusseista joihin melkein kompastuu. Hah. 

Jos en olisi äiti...

...Olisinko päiväkodissa töissä?

En tiedä. En ehkä usko. Vaikka menin päiväkotiin töihin ennen omia lapsiani, niin en koskaan pitänyt sitä unelma työpaikkanani. Itseasiassa ennen omia lapsia en pitänyt itseäni edes kovinkaan lapsirakkaana ihmisenä. Työ varhaiskasvattajana on antanut vanhemmuuteen paljon asioita, mutta äitiys on antanut vähintäänkin yhtä paljon töihin. Olen oppinut olemaan vähemmän ehdoton, ymmärtämään paremmin perheitä ja erilaisia tilanteita sekä oikeasti välittämään päiväkodin lapsista. Ellen olisi vahingossa tullut 19 vuotiaana raskaaksi, olisin varmasti opiskellut itselleni toisen ammatin.

...Asuisimmeko täällä?

Emme todellakaan. Mitä kaksi aikuista tekisi neljän makuuhuoneen omakotitalolla keskellä lapsiperheiden unelma asuinaluetta? Olisimme edelleen ehkä siellä hikisessä yksiössäni. Joka tosin olisi jo melkein lainavapaa näinä päivinä! Tai sitten ehkä jossain isommassa kerrostaloasunnossa ja matkustaisimme. Surullista ajatella edes, mutta ilman lapsiani minulta puuttuisi monta upeaa ihmistä elämästä.

...Olisimmeko yhdessä edes enää?

Lapset ovat aika vahva liima. Lasten takia ei pidä olla yhdessä, mutta heidän takiaan tekee oikeasti kaikkensa jotta parisuhde toimii. Tai ainakin yrittää kaikkensa ennen kuin luovuttaa. Ehkä lapsettomana olisimme luovuttaneet jo aikoja sitten, nimittäin helppoa ei todellakaan ole aina ollut. Toisaalta taas olisiko parisuhteen ylläpitäminen näin vaikeaa ilman pikkulapsiarkea ja univelkaa? Tuskinpa. 

...Mitä ihmettä minä kaikella sillä vapaa-ajalla tekisin!? Lapseni ovat nyt olleet koko päivän mamman kanssa isomammalassa ja pyörittelen tässä peukaloltani. Toki pyörittelen niitä tässä kännykän näytöllä, mutta kuitenkin. Kävin töiden jälkeen salilla, näin ystävää ja noh...Mitä nyt sitten kuuluu tehdä? Toki voisin siivota ja laittaa kotia, mutta en käytä tätä harvinaista joskin vähän tylsää yksinäisyyttä siihen. Tai ehkä kohta, tylsäksi tämä auringon otto käy. Mutta kuitenkin, jos tätä vapaa-aikaa olisi aina päivittäin töiden jälkeen paljon, niin mitä ihmettä sitä tekisi!? Hullu ajatus, vaikka varmaan ihan loogisesti sen vapaa-ajan osaisi täyttää jos ei lapsia olisi koskaan ollutkaan. Kriisi, kun lapset muuttavat kotoa joskus pois. Varmasti!!

...En keksi enempää. Mutta oikeasti, välillä jossittelen ajatuksella jos olisinkin lapseton. Elämä tuntuu ajatuksena jo kamalan tyhjältä ja tylsältä. Sanoin ennen iloista yllätysraskauttani etten koskaan halua omia lapsia. Mutta en todellakaan tiennyt mitä olisin menettänyt.

Vaikka sitä omaa aikaa ja vapaita hetkiä kaipaa arjessa välillä tosi paljon, niin onhan tämä hullun mylly paljon parempi vaihtoehto kuin lapsettomuus. Puhun vain itsestäni, ymmärrän nimittäin todella hyvin myös heitä jotka eivät halua vapaudestaan luopua ja pysyvät lapsettomina aivan omasta halustaan. 

Onneksi voi lainata lapsia hetkeksi hoitoon ja miettiä olisiko se sittenkin oma juttu. Meiltä esimerkiksi saisi jo varmaan heti huomenna kolme kokelasta,  kun aamulla väännetään päiväkotiin lähdöstä. Vitsi vitsi.

Ei oikeasti. Olipas. Eipäs. Juupas...

Kun he eivät ole tässä, niin kuolen tylsyyteen ja ikävään. Ja kun he ovat tässä,  niin menetän järkeni ja haituvani ja kaiholla muistelen tätä hetkeä, kun rauhassa sain aurinkoa ottaa ja olla ihan hiljaa.

Salille menemiselle oli ennen iso kynnys

...Vaan eipä ole enää. Nimittäin nyt tiedän mitä siellä tehdään! 

Aloitin aktiivisen liikunnan helmikuussa ryhmäliikuntatunneilta ja sille tielle jäin. Vaihdoin työpaikkaa, vaihdoin salia. Ensisijaisesti katselin ryhmäkiikuntatuntien anteja, koska niillähän minä kävisin. Enhän minä missään salilla käy! Enhän ole koskaan tykännyt puuhasta. 

Kun kuitenkin asiaa enemmän tutkailin ja mietin, niin kyse ei ole ollut siitä etten pitäisi siitä. Vaan enemmänkin siitä, että en todellakaan tietäisi mitä siellä pitää ja kannattaa tehdä. Kuntopyörällä pyöräillessäni ennen tunteja silmäilin laitteita; mitä ihmettä noilla tehdään? Tiedän jotain, mutten todellakaan tarpeeksi. 

Aikuisena sitä harvemmin poistuu omalta mukavuusalueltaan ja sitä saliurheilu minulle oli; omalta mukavuusalueelta poistumista. En osannut joten en oikeastaan edes yrittänyt. Rikkoisin kuitenkin sekä itseni että laitteet. Ja ihmiset katsoisivat tietysti, että mitä tuokin tuolla räpeltää. 

Vaan nytpä voin sanoa, että minullapa on oikein oma saliohjelma! Tästä se salillakäynti lähtee.

Otin tosiaan vuoden jäsenyyden salille ja siihen kuului ohjauskäynti. Ohjauskäynnin piti olla jo huhtikuun alussa, mutta koronan takia peruutin sen. Nyt se vihdoin oli ja voi että miten siitä tykkäsin!

Olimme sähköpostivieatitelleet ja kerroin toiveeksi jonkun helpon ja yksinkertaisen koko kropan saliohjelman jonka voisin käydä tekemässä, kun en tunneille pääse tai ehdi. Kävimme ohjaajan kanssa yhdessä läpi ohjelman liike ja laite kerrallaan. Hän näytti oikean tekniikan ja merkkasi paperiin painot joista lähtisin liikkeelle. Juttelimme, että tuntien lisäksi ohjelma olisi hyvä vetää läpi pari kertaa viikossa ja jo luultavasti muutaman viikon päästä huomaisin,  että painoja saa lisätä!

Siellä minä nyt sitten menen valkoinen A4 kädessä ja suoritan ohjelmaani. Ja on muuten ihan sairaan mahtavaa! Hyvin erilaista kuin tunneilla, mutta kivaa vaihtelua! Ja helpompi sovittaa aikatauluihin kuin ryhmäliikuntatunnit , kun sali on auki 24/7. 

Kynnys salille menemiselle laski huimasti, kun tiedän mitä siellä tehdään. Sain todella selkeät ja hyvät ohjeet touhuun ja kehoituksen tulla vaan rohkeasti kysymään heti jos jokin asia askarruttaa. 

Ja näin jälkiviisaana voin todeta, että onneksi salille menemiselle on ollut kynnys enkä ole siellä käynyt. Olisin aika varmasti rikkonut itseni tai ainakin saanut vähemmän hyötyä treenistä. Netti nykypäivänä on täynnä tietoa ja erilaisia ohjelmia, mutta suosittelen kaikille ainakin yhtä ohjauskäyntiä ennen aloittamista. Minä ainakin pidin siitä kovasti, että katsottiin tekniikka yhdessä läpi jotta tiesin mitä tehdä enkä rikkoisi itseäni. 

Vähän alustavasti mietittiin, että syksyllä otetaan uusi aika ja varmistetaan, että tekniikat ovat pysyneet oikein ja jutellaan jos ohjelmaa haluan päivittää. Aika mahtavaa. Kyllä sitä vaan ammattilainen on ammattilainen!

Minulle yksi iso kynnys salille menemiselle on myös ollut se, että mielikuva salilla kävijöistä on tosi timmi ja urheilullinen. Sellainen olo, että kun minä menisin, niin siellä vaan katsottaisiin mitä tuokin täällä tekee. Onkohan syy tälle mielikuvalle salien mainoskuvat? Niissä kun ei paljon tällaisia aloittelijoita ole näkynyt. Tiedä sitten.

Sitä voisi ajatella, että ihan sama mitä muut ajattelee. Niin kuin yleensä yritänkin. Mutta,kun on uuden asian edessä aika epävarmana, niin minunkin hyvä itsevarmuuteni ottaa aika paljon osumaa.

Ja kun oikeasti tämä pelko ja hullu mielikuva on osoittautunut aivan turhaksi.

Siellä käy ihan tavallisia ihmisiä. Enemmän tai vähemmän treenanneita. Osa vain tunneilla, osa vain salilla. Minä molemmissa.  Ja henkilökunta on niin mukavaa että.

Monta muutakin siellä kävelee se samanlainen A4 kädessä tähdäten vahvempaan, terveempään ja paremmin voivaan  itseensä. 

Että summasummarum; nyt kun sanon meneväni salille, niin voin oikeasti mennäkin sinne salin puolelle enkä ohjatulle tunnille. Niin siistiä.

Ja niin helppoa. Tänäänkin kävin salilla ennen töitä,  koska miehen iltavuoroviikko ja näin ollen illat menee lasten kanssa touhutessa ja arkea pyörittäessä. Ja oli aamulla hienoa huomata, että syvällä tuolla jossakin on todellakin jokin muuttunut sitten viime vuoden. Ei nimittäin vielä hetki sitten olisi tullut mieleenkään lähteä liikkumaan ennen töitä ajatuksella, että muuten en tällä viikolla oikein pääse. Olisin vain antanut olla ja palkinnut itseni loppuviikosta kenties vielä suurella määrällä herkkuja.

Ei ne kilot. Ei oikeastaan ne sentitkään. Vaan oikeasti tämä fiilis, kun tajuaa, että sitä ihan oikeasti haluaa elää terveellisesti ja voida hyvin. Ja vielä enemmän se, että voi rehellisesti sanoa rakastavansa tätä hommaa.

Kyllä se työ vaihtamalla parani

Hassua ajatella, että vasta noin 8 kuukautta sitten palasin takaisin töihin äitiyslomalta. Ja vielä hassumpaa ajatella,  että tähän 8 kuukauden sisään tämä on kolmas työpaikka missä olen.

Kolmas minulle jolla kesti muutama vuosi irtisanoutua ensimmäisestä työpaikastaan. Kolmas minulle joka jahkaili ja jahkaili päätösten kanssa ja sitten yhtäkkiä tekikin monta isoa päätöstä aika nopeasti.

Elämä tuppaa viemään johonkin suuntaan ja vasta jälkikäteen tajuaa, että juuri näinhän tämän kaiken piti mennäkin. Minun piti vaihtaa varhaiskasvatuksesta kokonaan hetkeksi pois jotta tajusin, että se on minun juttuni. Jotta tajusin, että vain ympäristö oli väärä.

Minun piti tehdä pari kuukautta toimistohommia jotta tajusin, että se haaveilemani siisti sisältyä tietokoneella ei todellakaan ollut minun juttuni. En minä jaksa istua tietokoneella saatika paikoillani koko päivää. Minä haluan hoivata, kasvattaa ja keskustella kasvotusten.

Oman luonteeni päälle pisti hieman myöntää, että jo parissa viikossa tajusin, että varhaiskasvatus on minun juttuni. Niin kovasti kun sieltä pois silloin halusin. En ajatellut missään kohtaa, että lähteminen oli virhe. Mutta ajattelin, että olisin tietänyt ja tuntenut itseni paremmin. Mutta näin sen pitikin mennä. Ja jälkikäteen nyt kun olen saanut olla täällä eri ympäristössä töissä, niin tajuan miten kuormittavassa ja raskaassa paikassa olin töissä. Varhaiskasvatus on täällä niin erilaista, kuin siellä monikulttuurisessa ympäristössä. Monikulttuurisuus loi paljon mielenkiintoa työhön, mutta imi myös mehuja tooodella paljon sekä lisäsi haasteita. 

Ilman näitä siirtoja ja päätöksiä en olisi tässä. Ilman sitä yhtä iltalenkkiä ystäväni kanssa en ehkä olisi koskaan hakenut tänne töihin. Ja se jos mikä olisi sääli. Tämä paikka on. Kaikki tuntuu siltä, että tänne minä kuulun ja tänne minä jään. 

Niin kuin eräs työkaverini viikonloppuna sanoi; tätä on vaikea oikeasti kuvailla. Se pitäisi itse kokea jotta uskoo, että tällaistakin on olemassa. 

Parasta on se, että syksyllä saan työkaverikseni tänne vielä toisenkin ihanan ystäväni. Oikeastaan tuntuu siltä, että melkein kaikkia heitä täällä työpaikalla voisin jo kutsua sekä ystävikseni että työkavereiksi.

Olen oikeasti niin onnellinen, että uskalsin lähteä. Kaksi kertaa. Mutta jälkikäteen ajateltuna; näinhän sen pitikin mennä. 

Ja jos vielä kauemmaksi haluaa jossitella ja leikitellä kohtalolla; jos olisimme päätyneet ihan mihin tahansa muuhun  kantsomaamme omakotitaloon melkein kolme vuotta sitten, niin elämä ei olisi tällaista. En olisi nimittäin löytänyt naapurista ihanaa ystävää jonka kautta kuulin tästä työpaikasta. 

Elämä on hassua. Hassua ja niin ihanaa. 

Kerro lastesi kuullen miten ihana olet

Hei äiti. Sun maha on ihanan pehmeä! Äiti, sun reidet on tosi isot kun oot jumpannut! Äiti, sun peppu on niin iso, että se heiluu, kun tanssit! 

Mitä sinä vastaat, jos lapsesi sanoisi sinulle näin?

Minulle on sanottu. Yleensä naurahdan ja sanon, että eikös? Äiti on aika ihanan pehmeä ja iso, koska olen aikuinen. Me olemme kaikki niin erilaisia ja eri kokoisia. 

Lapset imee meistä niin paljon. Miksi opettaa heille, että isossa olisi jotain vähemmän hyvää? Miksi opettaa heille, että pehmeä maha olisi jotenkin huono asia? Lapset kun oikeasti sanovat kaiken niin vilpittömästi. Eivät he tarkoita loukata. Eivät he tiedä, että meidän aikuisten maailmassa iso ja pehmeä voi olla loukkaus. Heille se on vain hauska asia, kun äidin mahaa voi vähän sheikata.

Minä naisena ja vanhempana haluaisin, että lapseni saisivat kasvaa juuri sellaisiksi kuin ovat ilman ulkopuolelta tulevia paineita olla tietynlaisia. Se tuskin on mahdollista, mutta omalla esimerkilläni ja kasvatuksellani voin vaikuttaa siihen miten he erilaisuuden ja oman kehonsa kokevat. Minä vanhempana voin pienessä, mutta tärkeässä mittakaavassa taistella kotona ulkonäköpaineita vastaan. 

Jotta lapsillani olisi hyvät eväät rakastaa itseään juuri sellaisen kuin ovat.

Olen aina kokenut, että minulla on hyvä itsetunto. Tykkään itsestäni tällaisena kuin olen enkä hauku omaa ulkonäköäni. Osa johtuu varmasti omasta luonteestani, koska keskityn usein positiivisiin asioihin. Mutta kyllä yksi iso syy on minun kasvatukseni.

Olen ennenkin siitä puhunut; minun lapsuuden kodissani ei laihdutettu. Ei moitittu ulkonäköä, liikuttiin sen hauskuuden ja terveellisyyden takia. Uskon, että tällä on suuri vaikutus siihen, että olen kokenut olevani aina sinut itseni ja kroppani kanssa. Isona ja nyt vähän pienempänä. En muista ikinä kuulleeni, että vanhempani olisivat arvostelleet omaa ulkonäköään. Meillä muutenkin keskityttiin paljon enemmän siihen sisäiseen kauneuteen. Muistan usein teininä kuulleeni lauseen; ei sun tarvitsisi meikata, olet kaunis ilmankin. 

Tietysti vedin silti pakkelit poskiin ja mustat paksut kajaalit luomiin, hah. 

Tajusin kuitenkin tätä tekstiä luonnostellessani, että harvoin minäkään sitä sanon ääneen. Katson itseäni peilistä ja nään kivat vaatteet, kivan kampauksen ja ihanan naisen. Vaan harvoin muistan sanoa sen ääneen; vitsit mä olen kiva tyyppi. 

Kehun lapsia paljon. Olet kaunis, olet ihana,  olet taitava ja ihanaa, kun sä olet just sä. Mutta muistanko heidän edessä kehua myös itseäni? En muista. Pitäisi kyllä useammin. Koska eiväthän he tiedä, että minä rakastan itseäni jos en sitä joskus sano ääneen. He näkevät kyllä, että olen onnellinen ja itsevarma nainen. Mutta se, että kertoisin sen sisällä olevan tyytyväisyyden myös ääneen olisi aivan loistavaa. 

Jotta he oppisivat sen, että itseään saa rakastaa juuri sellaisena kuin on. Ja sen todellakin saa sanoa ääneen. Itsensä kehuminen ylpistymisen pelossa on meidän kulttuurissa aika vieras ja vaikea käsite. Sekin olisi hienoa muuttaa pienin askelin.

Älä moiti itseäsi lastesi kuullen. Näytä teoin ja sanoin miten ihana olet itsesi mielestä. Kerro ääneen missä olet taitava. Missä tänään onnistuit ja mistä olet tänään ylpeä. Se ei ole aina helppoa, mutta sen voi opetella. Esimerkin voima on nimittäin suurempi mitä sitä osaisi kuvitellakaan. 

Neljävuotiaan pettämätön logiikka ajaa hulluuden partaalle

Saavuimme tänään kotipihalle ja pyysin lapsia nousemaan autosta ulos. Keskimmäinen lapsemme ilmoitti, että kanna minut. Minulla ei ole kenkiä.

Ja nimenomaan ilmoitti. Ei pyytänyt kauniisti. Ei vaikka minä pyysin pyytämään. Eikä suostunut laittamaan kenkiä jalkaan jotta voisi kävellä sepelillä. Toki oli kävellyt päiväkodin parkkipaikalla sepelillä paljain jaloin, mutta ilmeisesti ei enää onnistunut.

Ja tällä kertaa en annakaan periksi päätin. Myönnän, annan liian usein. Mutta kun en millään jaksaisi aina vääntää. On kovapäisiä lapsia ja sitten on meidän keskimmäinen. Vielä vähän kovempi vastus.

Sinne hän sitten autoon jäi istumaan. Jääköön minä päätin. Avasin sentään ovia helteisellä pihalla, routa porsaan kotiin ajaa, mutta ei kuitenkaan hengellä lähdetä leikkimään.

Jätin ulko-oven auki jotta kuulisin jos hän huutaisi. Ja kävin kurkkimassa välillä ovesta, miten kovaluu jakselee. Aloitin päivällisen tekemisen ja huomasit että jaahas, siellä autossa peleillään ja hypitään. Se ei ole turvallista eikä leikkipaikka joten kävimme taas kenkäkävelykeskustelun. Ei vieläkään kukaan antanut periksi joten nostin hänet autosta ulos auton viereen seisomaan.

Siitä se riemu sitten repesi ja huutoraivo alkoi.

20 minuuttia eikä edelleenkään luonne joustanut. Ei kelvannut halit, ei avut, ei järkipuhe. Dramaattisesti hän huusi niin lujaa kuin kitarisoista lähti; äiti auuuuuuuu äiti sattuu!! 

Ennen lasujen rustaamista hän siis huusi, kun sepeli niin kovalta kuulemma jalan alla tuntui ja sattui. Sitä piti kuitenkin potkia ja siinä piti polkea jalkaa...

Seilasin edes takaisin keittiön ja pihan välillä aina maanitellen ja puhuen. En kuitenkaan aikonut antaa periksi ja kantaa tyttöä sisään eikä ilmeisesti hänkään. Aina, kun menin takaisin oli hän kenkien päällä seisomassa. Vaan ei voinut periksi antaa ja niitö jalkaan laittaa. Ne potkaistiin aina kauemmas, kun minä saavuin.  

Lopulta luovutin ja kannoin tytön ja kengät sisälle. Se ei kuitenkaan kelvannut, vaan ilmeisesti oli saatava nyt sitten jotain muuta. Piti päästä takaisin ulos.

Annoin mennä terassille josta hän hiljaa luisuen siirtyi sinne auuuuu niin kovalle sepelille. Kannoin takaisin sisälle.

Ja taas ulos. Ja taas terassin kautta sepelille. Makaronit meinasi palaa pohjaan ja sen minuutin aikana tyttö oli livahtanut - minnekäs muuallekaan - kuin sinne saakelin kuumaan autoon.

Paljain jaloin. Sepelin yli. Jota hän ei siis missään nimessä ollut alun perin pystynyt tekemään. 

Anna mun kaikki kestää.

Vihdoin 10 minuutin päästä tästä - jälleen kerran hänet sisälle kannettuani - hän suostui syliin. Ensin vähän vastustellen, mutta periksi halille kuitenkin antaen. 

Ja juuri, kun nyyhkytys loppui lausui armas ja avulias isosiskonsa lauseen; ei varmaan hän voi tollasen jälkeen lähteä kavereiden kanssa enää leikkimään, eihän?

Ja riemu repesi taas ennen kuin suuni ehtisin avata.

Kaikki vain, kun ei voinut niitä kenkiä jalkaan laittaa ja kaikki vain, kun ei - kuten huomasimme - voi sepelin päällä kävellä.

Kyllä koko kylä kuuli, kun me kotiin tänään saavuimme. En ole mikään ehdoton kasvattaja ja kompromissit on usein vaihtoehto , vaan kun ei neljävuotiaan kanssa aina näytä sitä oikeaa vaihtoehtoa aina näemmä olevan.

Edelleen minä mietin, että kuka huijari on joskus sanonut, että kun vauvavuoden jaksaa, niin sitten helpottaa. 

Ah hah haa. Maailman luokan emävale.

Onneksi näitä kuitenkinniin harvoin tapahtuu, että vielä ainakin näin jälkikäteen jaksaa naurattaa...

Töiden vähentäminen, paras päätös ikinä!

Tänäänkin olen kotona jo reilusti ennen neljää, vaikka haen lapset. Työpäivän jälkeen olo toki aina on vähän naatti, mutta silti on sellainen olo että jotain voisi vielä tehdäkin!

Ja se jokin käytetään tietysti omiin lapsiin, kotiin tai harrastuksiin. Ihanaa! Töiden vähentäminen oli paras päätös ikinä!

Monii on kysellyt miten tämä käytännössä toimii päiväkotimaailmassa. Se toimii niin, että minä teen 6 h päiviä. Nyt hieman lomautukset sekä kesälomat häiritsevät "järjestelmää" joten työvuoroni alkavat usein vasta kymmeneltä. Syksyllä kuitenkin olisi tarkoitus tehdä joko 8 tai 9 alkavia vuoroja, jotta meidän ekaluokkalainen ei joutuisi olemaan kauan kotona yksin. Syksyllä minut sijoitetaan töissä kolmen aikuisen ryhmään, jotta homma toimii arjessa. Vaatihan tämä tietysti joustoa ja ymmärrystä työpaikalla, onneksi kuitenkin on tällainen mahdollisuus!

Työnantajahan on velvoitettu tarjoamaan lyhyempää työaikaa, mutta ymmärtääkseni työnantaja voi valita onko mahdollista tehdä lyhyempää päivää vai neljän päivän viikkoa. Meillä ei jälkimmäisestä olisi mitään hyötyä joten onneksi tämä onnistuu näin!

Tänäänkin on ihanaa, kun ehdin kunnolla touhuta lasten kanssa ja ehdin myös jumppaan, kun ne vihdoin taas alkavat! Ihana, ihana arki! On myös ollut äärettömän rentouttavaa, kun äärivuoroja ei ole enää ollenkaan. En joudu miehen iltavuoroviikkoina miettimään miten ehdin hakemaan lapsia hoidosta vai hakeeko joku muu. 

Lapset ovat myös selkeästi nauttineet lyhyemmistä päivistä ja rauhallisista kympin aamuista, kun ei ole ollut kiire mihinkään.

Mitä taloudelliseen puoleen tulee,  niin taloutemme kärsii tästä ehkä sataeuroa kuukaudessa. Eli todella vähän. Päivähoitomaksumme nimittäin pienentyivät, koska tuloni vähenivät.  Ja jos tähän lasketaan syksyllä säästettävä iltapäiväkerhon maksu, niin mehän taidetaan itseasiassa olla aika plus miinus nollassa. Ellei jopa plussassa. Kelalta kun saa sitä joustavaa hoitorahaa.  Yleensähän olisi mahdollisuus myös tiputtaa lasten tuntimäärää päiväkodissa,  mutta meidän lasten päiväkoti ei tarjoa hoitoa 70% hoitoajalla, joten täydet tunnit heillä virallisesti on. Eli maksamme täysistä tunneista vaikkemme niitä ikinä käytä.

Toisaalta tämä on myös kiva, ei ole tuntien puolesta kiire hakemaan tyttöjä jos nopeasti haluan töiden jälkeen vaikka käydä kaupassa.

Että miksipäs  en tehnyt tätä heti, kun palasin äitiyslomalta!? En todellakaan tiedä. 

Enemmän aikaa, vähemmän kiirettä ja stressiä. Todellakin oikea päätös. 

Alustavasti olen sanonut tekeväni tätä vuoden loppuun asti, kun nuorimmainen lapsemme täyttää kolme. Mutta myös ykkös- ja kakkosluokan vanhemmat ovat oikeutettuja tähän lyhyempään työviikkoon, niin luulen, että jatkan tätä vielä kauan. Kun kerta mahdollisuus on ja taloutemme ei siitä kärsi. Toki kelan maksama raha pienenee, mutta olisiko ollut vain 70 euron ero. Sitten, kun esikoisesta loppuu tämä oikeus, menee keskimmäinen kouluun. Kun hänestä loppuu,  menee kolmas lapsemme kouluun. Eli tässä tosiaan olisi vuosien mahdollisuus lyhyempään työaikaan, hah.

Kannatti tehdä lapset pienellä ikäerolla. Vihdoin se vuosien unettomuus ja harmaat hiukset palkitaan. Ah hah haa! 

Ei kai. Mutta onhan tämä kyllä ihana muutos meidän arkeen! Ja jää enemmän vielä aikaa näille somehommillekin. Lapset nauttivat tästä myös, mutta pakko myöntää, että itseni takia tämän tein. Kyllästyin kiireeseen, stressiin ja siihen, että kellosta loppui aika. Kun hoidan arkea joka toinen viikko paljon  yksin, niin todellakin suon tämän helpotuksen itselleni. 

Ihana uusi arki! Me niin nautitaan.