Ahdistaa, kiitos ferritiini!

No siinäpä se otiskossa tulikin. Kiitos ja hei. Kiva kun luit postauksen!

Ei vaan. Oikeasti ahdistaa. Aina välillä. Ihan yks kaks yllättäen. Ihan kuin rintaa puristaisi hieman ja kurkkuun nousee pala. No kyllä te varmaan tiedätte sen fiiliksen, kun ahistaa.

Se on ärsyttävää, vaikka tiedän mitä luultavimmin sen johtuvan matalasta ferritiinistä. Ja kyllä, jos sen noustessa oireet ei lähde niin selvitän kyllä niiden syyn ja mietin muita vaihtoehtoja. Matalan ferritiinin oireet ovat vain niin monikirjoiset ja tilanteeseeni sopivat, että katsotaan nyt tämä kortti ensin. 

Se tulee ihan puskista. Ärsyttävä vaiva. Ja kun oikeasti mikään ei ahdista tai murehduta minua. Se fiilis sillä hetkellä on oikeasti tosi kurja. Olen paljon lukenut, että ferritiinioireet pahenevat ja sitten alkavat parantua. Selvästi olen nyt siinä vaiheessa.

Tai ehkä pahin meni jo ohi, koska tällä viikolla maanantaita lukuunottmatta ei ole ahdistanut. Maanantaina olin niin poikki, että ahdistuskin lisääntyi. Lihasväsymys, ahdistus ja sumu oli maanantaina kamala eli oltiinko silloin siis ferritiinioireiden pohjalla ja nyt alkaa helpottamaan?

Tai sitten se on tällaista aaltoilua vielä pitkään. Välillä on jo selkeästi parempi ja välillä sitten taas vielä huonompi. Tänään treenasin saliohjelman läpi ja sykkeet olivat selvästi hieman matalammat mitä ennen. Alkaako rauta oikeasti jo vähän vaikuttaa!? Toivon kyllä!

Ahdistuskohtaukset kestävät onneksi vain hetken ja ovat tavallaan vain "fyysisiä" kun mieleltäni en koe olevani mitenkään ahdistunut sillä hetkellä. Siksi luulen, että se johtuu ferritiinistä. Tulee ahdistuksen oireet ja ahdistaa, muttei erityisesti mikään tietty asia. Vaikea selittää, mutta ehkä te ymmärrätte. Tiedättekö,  kun saatan vaikka seistä töissä pihalla lasten kanssa ja kaboom. Ahdistus iskee.

Jotkut matalasta ferritiinistä kärsinyt on saanut jonkun mielenterveysdiagnoosin tai ainakin on yritetty hoitaa mielialalääkkeillä vaiva kunnes on selvinnyt, että syy olikin ferritiinistä. Mutta en oikeasti yhtään ihmettele, nämä oireet on tosi hämääviä ja vaikea yhdistää tähän vaivaan ellei ole tutkinut juttuja. Minäkin vasta jotenkin jälkikäteen tajusin, että monet mystiset, pienet oireet johtuvatkin ehkäpä kaikki tästä. 

Tai oireita oli vaikea edes välillä huomata,  kun välillä oli niin hyviä päiviä. Kauan kesti päästä eroon siitä ajatuksesta, että ehkä vain olen väsynyt. Olenko sittenkin masentunut tai vaan hullu joka kuvittelee oireita? 

Onneksi tuntuu, että pilvien takaa alkaa pian sarastaa valoa. Vaikka oireet eivät olet poissa ja välillä on superhyviä päiviä, niin toivoa on jo paremmasta. Pientä eroa jo huomaan olossa parempaan suuntaan, vaikka välillä olo onkin kaikkea muuta. 

Tällä viikolla ei ole niin paljon ahdistanut. Sumukin on ehkä hitusen pienempi kuin ennen enkä muistaakseni ole pitkään aikaan herännyt yöllä siihen, että sydän tuntuu pamppailevan ulos rinnasta. Kyllä tästä suosta ylös noustaan. Iloa on elämässä, vaikka sitä välillä sumuverhon takaa katsookin eikä aina tunnu olevan voimia nauttia siitä täysin rinnoin.

Parhaimpina päivinä kuitenkin jaksan vielä treenatakin, että kyllä tästä suosta todellakin noustaan! Ja vitsit miten innolla odotan sitä miltä se treeni sitten tuntuu, kun olen täysissä voimissani! Se ottaa aikansa, mutta kyllä sinne vielä varmasti päästään!

Lumevaikutusta? Ehkä, mutta eiköhän parin kuukauden raudan syönnillä se arvo ole oikeasti edes hitusen noussut. 

Ihania uutisia meille maidottomille! Ja muillekin

 Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Floran kanssa

Olenko muistanut mainita, että meidän perheessä kokataan tällä hetkellä aika maidottomasti? Ainakin Instagramin puolella juttua on ollut tosi paljon. Itse sain suuuuuren avun IBS oireisiini pari kuukautta - onko tästä jo niin pitkä aika!? - sitten, kun jätin maidon kokonaan pois ruokavaliosta. Yksi lapsistamme taas odottaa aikaa jatkotutkimuksiin, mutta oireiden perusteella hänellekin lehmänmaitotuotteet aiheuttaa ihottumaa sekä vatsavaivoja. 

Joten meidän perhe on aika maidoton. Koska syömme kaikki kyllä samaa ruokaa aina! Olen siis ollut uuden äärellä kotikeittiössä. Onhan sitä aina tullut tehtyä ruokia joihin maidot ja kermat ei kuulu, mutta kaikki kasvisvaihtoehdot ovat olleet kauramaitoa lukuunottamatta vähän vieraita. 

Tämä kaupallinen yhteistyö tuli siis oikein mainioon kohtaan, kun pääsin testaamaan Floran uusia kasvipohjaisia Vispikerma & Ruokakerma-tuotteita. Tuotteet ovat 100 kasvipohjaisia. Gluteeniton, laktoositon, maidoton, vegaaninen ja säilöntäaineeton! Ne ovat linssipohjaisia, jänittävän kuuloista eikö?

Kasvipohjaisten tuotteiden valitseminen on meille "pakko", mutta oikeasti myös parempi valinta ympäristön ja kuluttajan puolesta. Flora tuotteet sisältävät paljon kasviöljyjä joissa on hyvää, tyydyttymätöntä rasvaa, kun taas eläinperäisten tuotteiden rasvat ovat pitkälti kovaa tyydyttynyttä rasvaa. Ympäristölle kasvipohjaiset tuotteet ovat myös parempi valinta.

Jännitin hieman kasvipohjaisten valmisteiden vallankumousta keittiössäni. Mutta aivan turhaan! Floran tuotteet käyttäytyvät aivan kuin vastaavat eläinperäiset tuotteet - itseasiassa Flora Vispi vaahtoutuu paljon nopeammin kuin kuohukerma, jes! - ja Floran Ruokakermasta tuli niiiiiiin kermainen ja kuohkea kastike, että voi jestas!

Myös perheemme suurimmat ruokakriitikot - lapset - ovat hyväksyneet vaihdoksen tuosta vaan. En oikeastaan tiedä ovatko he edes huomanneet mitään? Flora Ruoka pohjainen lihapullakastike meni kuin kuumille kiville ja Floran Vispivaahto katosi lettujen ja piirakan päältä tuosta noin vaan. Ilman kyselemistä. Eikun kysyi meidän maidoton lapsi silmät pyöreänä; Äiti oletko varma, että tässä ei ole maitoa...?

Kiitos lapseni luotosta, mutta ei siinä ole. Mieletöntä eikö?

Näin gluteenittomassa ja maidottomassa perheessä sitä aina välillä havahtuu fiilistelemään sitä miten upeaa nykypäivänä on olla ruokavaliorajotteinen. Sillä tavalla upeaa, että jännityksestäni huolimatta en koe juurikaan joutuneeni luopumaan mistään ruokavalioni takia. Okei no joskus ikävöin ruisleipää, kunnon vehnäpatonkia sekä juustoja, mutta noin niinkuin muuten voin aikalailla valmistaa ruokani kuten ennenkin mausta ja helppudesta tinkimättä. Varsinkin lapsemme kohdalla on minulle tärkeää, että pystyn tarjoamaan hänelle samoja ruokia ja herkkuja mitä muillekin perheemme jäsenille.

Pihinä tietysti mietin myös sitä kustannuspuolta, kun taas tuli perheesemme kaksin kappalein uusia ruokavaliorajotteita. Mutta turhaan. Toki jotkin tuotteet ovat hivenen hintavampia, mutta esimerkiksi nämä Floran tuotteet maksavat reilu euron purkki. Ja ovat riittoisampia, mitä esimerkiksi normaali ruokakerma. Lihapullakastikkeeseen riitti puolipurkkia Floran Ruokaa, koska se on niin ihanan kermaista ja täyteläistä. 

Anniina ja haastoi minut mukaan tekemään hänen kehittelemänsä reseptin. Kurpitsapiirakan jossa on käytetty Floran Vispiä sekä täytteessä, että piirakan päällä! NAMS! Resepti on siis kokonaan maidoton, vegaaninen ja itse tein siitä vielä gluteenittoman version! Tässä Anniinan resepti (minä vain vaihdoin jauhot gluteenittomiin, 1,5 dl tattarijauhoja & 2 dl riisijauhoja!

Pohja:

3.5 dl jauhoja

2 rkl sokeria

1/3 tl suolaa

1 dl leivonta margariinia, kylmänä

4-6 rkl kylmää vettä

Täyte:

6 1/2 dl kurpitsapyrettä (yksi suurehko myskikurpitsa paahdettua uunissa

n. 1,3 kiloa, 1 rkl öljyä)

1/2 dl vaahterasiirappia

1/2 dl kookos tai ruskeaasokeria

2 dl Flora kasvipohjaista vispikermaa

3 rkl maissitärkkelystä

1 tl kanelia

1/2 tl muskottipähkinää

1/2 tl inkivääriä

1/2 tl kardemummaa

1/4 tl suolaa

Päälle flora kasvipohjaista vispiä ja karpaloita tai puolukoita.

-

Halkaise myskikurpitsa ja lusikoi pois siemenet, leikkaa lohkoiksi ja levitä leivinpaperille pellille, päälle 1 rkl oliiviöljyä ja paahda 220c uunissa 40min.

Tee tällä välin pohja.

Sekoita yhteen jauhot, sokeri ja suola, lisää sekaan margariini ja yhdistä käsin. Lisää vettä ruokalusikallinen kerrallan. Sekoita taikinaksi mutta älä vaivaa liikaa. Kauli ympyräksi, nosta piirakka vuokaan ja painele.

Laske uunin lämpö 175 asteeseen.

Lusikoi kypsä myskikurpitsa blenderiin (ei kuoria), lisää loput täytteen ainekset ja vedä tasaiseksi, voit tehdä myös sauvasekoittimella kulhossa. Kaada pohjan päälle ja paista uunissa 60min. Ota pois uunista ja anna jäähtyä huoneen lämmössä kokonaan n 4h, voit siirtää myös jääkaappiin mutta parhaimman makuista huoneenlämpöisenä.

*mikäli piirakan päälle muodostuu kuiva kuori voi sen vain repiä pois paistamisen jälkeen, näin voi käydä jos uuni on tosi tehokas mutta ei haittaa mitään.

Oli muuten hyvää sekä oikeasti tosi helppoa! Sanon minä joka ei leivo ikinä mitään! Koskin elämäni ensimmäisen kerran myskikurpitsaan, vaahterasiirappiin sekä muskottipähkinään ja ONNISTUIN. Eli oli helppoa hei oikeasti, hah!

Eli kannattaa kokeilla sekä reseptiä, että Floran uutuus tuotteita. Meille nämä tuli ainakin jäädäkseen, niin hyviä! Seuraavaksi kokeilen näitä kiusauksessa, siitä tulee varman ihan sairaan hyvää ja kermaista, namskis!

Helppoja tarjottavia lasten Halloween juhliin!

Me ei oikein juhlita kotona Halloweenia, mutta puolisoni teki lapsille eilen vähän halloweenherkkuja! Ajattelin jakaa tänne ne jos joku kaipaa ideoita ensi viikoksi!

Donitsi on ihan kaupan paistopisteeltä, mutta muut on mieheni käsialaa. Hampaat on vaahtokarkkia, kiinnitetty maapähkinävoilla omenalohkoihin. Lasissa on omatekoista hyytelöä mehukatista !

Hämähäkki hampurilaisia ranskalaisjaloilla ja ällöbooli päärynälimusta ja jäätelöstä; kelluvilla silmämunakarkeilla höystettynä.

Tämä ei ehkä ole halloweeniin liittyvä, mutta meidän nakkiperhe patonkiautossa, hah! Tämä oli ihan hitti!

Tässä viime vuoden muumionakkipiilot sekä kurpitsamandariinit! Haamubanaanit suklaarusinasilmillä ja -suulla.

Se on ihan sama miten monta jauhelihakeittoa tai nakkikastiketta meikäläinen arkena niskalimassa taikoo. Arvaatte varmaan kuka tässä perheessä vie ruokapisteet kotiin lasten mielestä, hah!

Hauskaa halloweenia, naamiaisia ja pyhäinpäivää kaikille ensi viikolla!<3

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Isi teki lapsille halloween aamiaisen! Muumionakkeja, kummitusbanskuja ja mandariinikurpitsoja! ❤️💪 Ihanaa viikonloppua❤️ #halloween2019#breakfastideas#aamupala#lapsiperhe#dadofgirls

Henkilön LAURA (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu Marras 2, 2019 kello 12.21 PDT

Ne sano, että ne vetää meitä turpaan

Ajattelin perjantaina ihan muuten vaan soittaa meidän ykköselle kahvitauolla, kun hän oli jo reilu tunnin ollut yksin kotona. Puhelu oli kaikkea muuta kuin kepeää jutustelua mitä ajattelin.

Ne seurasi meitä sinne metsään mihin mentiin karkuun. Läpsi meidän pipoja alas ja heitteli *****:n pipoa. Lähdettiin karkuun. Ne sano, että ne vetää meitä turpaan.

Mikä saa kolmosluokkalaiset pojat kiusaamaan kaksi vuotta nuorempia tyttöjä koulumatkalla? En todella tiedä.

Käytiin tilannetta läpi puhelimessa sekä kotona koko päivän. Ihan ilman syytä kaikki alkoi, kukaan tytöistä ei tiennyt poikien nimiä. Jossain täällä ihan meidän lähellä he asuvat, sen verran tytöt osasivat kertoa. Onneksi meillä on pienet piirit ja asia luultavasti selviää. Ja onneksi meidän ekaluokkalainen ei ollut tilanteessa yksin.

Heitä oli kolme. Onneksi. Eivät he kuitenkaan olleet osanneet sanoa tilanteessa mitään kiusaajille vastaan. Olivat kuulemma olleet vain hiljaa. Yksikään ei itkenyt, se on hyvä merkki. Ehkä he eivät olleet osanneet pelätä ihan kamalasti tilannetta, kun olivat kuitenkin yhdessä. Ehkä he eivät osanneet pelätä tilannetta, koska tuskin kukaan heistä vielä on turpaa saanut. Tai kokenut mitään pitkäaikaisempaa kiusaamista. Tai ehkä pojat eivät olleet niin pelottavia, vaikka tilanne meidän ykkösen mielestä oli ainakin tosi kummallinen. Näin hän sitä kuvaili. Ehkä tilanne kuulosti aikuisen korvaan pahemmalta mitä se todellisuudessa oli. 

Ehkä,ehkä ja ehkä. Kuitenkin tilanne taisi olla loppujen lopuksi jännittävämpi minulle kuin hänelle. Pelottava aikuiselle joka on saanut lukea juttuja koulukiusaamisesta ihan liikaa lähiaikoina.

Tämä oli eka kerta ja toivottavasti viimeinen. Yksi tyttöjen äideistä lupasi heti infota opettajaa asiasta ja opettaja lähetti terveisiä, että asia selvitetään heti maanantaina. Onneksi joku oli osannut sanoa millä luokalla pojat ovat. Eiköhän tarkat henkilöllisyydet selviä pienessä koulussa aika äkkiä. Ja minulla on vahva luotto, että ykkösen opettaja käy asian läpi aivan perusteellisesti. Hän on aivan upea opettaja!

Näin päivän jälkeen tuntuu siltä, että tilanteesta selvittiin ilman sen suurempia traumoja. Ykkönen ei juurikaan ole puhunut asiasta pelokkaasti, vaan tosi reippaasti ja normaalisti. Pahimmat traumat sai varmaan äiti.

Juuri, kun ajattelin miten ihanasti syksy on mennyt ja kaikki se huoli ja pelko ennen koulunaloitusta on ollut turhaa. Sitten kävi näin. Onneksi hän ei joudu yksin kävelemään kouluun tai sieltä kotiin, vaan kaverit on aina siinä. Toivon todella, että tämä jää viimeiseksi kerraksi ja asia selvitetään perinpohjaisesti. Herkkänä äitinä hajoisin aivan totaalisesti jos lastani alettaisiin kiusata.

Puhumattakaan siitä miten lapseni hajoaisi. Itsetunto, kouluinto. Kaikki voi murentua kiusaamisen myötä.

Kun ei ne kiusaajat sitä tajua miten paljon tuhoa voivat saada aikaan. Näin aikuisena on ollut karua tajuta millaista jälkeä koulukiusaaminen voi saada aikaan. Itse en sitä ole kokenut, mutta aivan varmasti joskus tehnyt tekoja jotka on voitu kokea kiusaamisena, vaikka mikään kiusaaja en ollutkaan. Enkä ainakaan noussut kiusaajia vastaan jos jotain kiusattiin. Lapsen ja varsinkin teinin mieli on niin kovin herkkä. Minäkin muistan edelleen kirkkaasti niitä hetkiä, kun minua kohdeltiin yläasteella tai ala-asteella väärin, puhuttiin rumasti tai rikottiin yksityisyyden rajani koskemalla. Muistan elävästi, vaikka en kiusaamisesta koskaan ole ajatellut kärsineeni.

En voi edes kuvitella sitä vaikutusta, kun joku kärsii kiusaamisesta kerta toisensa jälkeen. Vuosi toisensa jälkeen.

Toivon, että näidenkin poikien vanhemmat puuttuvat asiaan heti, kun saavat siitä tiedon. Toivon, että minä pystyn kasvattamaan lapseni niin, että he eivät ikinä kiusaa. Koska viimeisenä jätän muhimaan ajatuksen teille ja itselleni; 

Kumpi olisi pahempaa. Nähdä lapsensa kiusattuna vai kiusaajana? 

Sittenkin PMS hirviö...?

Ei ole kauaakaan aikaa siitä, kun keskustelin ystäväni kanssa pms oireista. Sanoin, että ei minulla oikein ole oireita...

Kuitenkin on kumma juttu,  että noin kerran kuukaudessa huomaan olevani vain kyrpiintynyt kaikesta ilman syytä. Kuten tässä viimeiset pari päivää..

Ja huppista. Kalenteri kertoi, että alkaakin taas olla se aika kuusta. Kumma juttu etten ole osannut yhdistää tätä ennen, kun kuitenkin muuten koen olevani aika selvillä kaikesta mitä kropassa tapahtuu.

Eilen ja edellispäivänä ärsytti. Kaikki ja kaikessa. Töissä, kotona. Eniten ärsytti se, että kaikki ärsytti. Puoli pussia salmiakkia ja juoksulenkki hieman piristi mieltä, mutta lopulta auttoi vain aika. Yöllä heräsin kuumiin aaltoihin ja kappas, osasinkin yhdistää yleisen ketutuksen naisena olemiseen.

Aamulla kaikki oli hyvin. Niin seesteistä ja rauhallista. Kaikki mikä eilen ärsytti oli tänään paremmin kuin hyvin. Ai minäkö pms hirviö? Mitään en myönnä.

Olen myös kivenkovaan väittänyt etten kokenut olevani ailahtelevainen hormonihirviö raskausaikana. Ei kysytä mieheltä, hänen kokemuksensa voi olla pikkuisen erilainen...Olen aina tiedostanut kokemuksen kautta, että hormonimuutokset aiheuttavat minulle mielialaoireita, mutta lähinnä ehkäisyn ja raskauksien kautta. Vaikka siis edelleenkään en myönnä olleeni hormonimonsteri...

Mutta aina oppii jotain uutta. Kerran kuukaudessa ketuttaa parin päivän ajan. Näemmä. Tästä viisastuneena voisin varmaan taas ruveta seuraamaan vähän aktiivisemmin kalenterilla omaa kiertoa jotta osaan varatua suklaalla ja meditaatiolla kuukauden päästä tähän ketutukseen, hah.

Zen vaan. Nyt on kaikki hyvin. Taas hetken aikaa, hah. Naisena olo on mahtavaa, mutta kieltämättä on asioita joista nyt luopuisin ilolla, kun omat lapset taitaa olla aikalailla tehty. 

Yksi niistä asioista on kuukautiset. Ja se periaate,  että suklaata ei voi syödä aamupalaksi. Kai kerran kuussa - viikon ajan...- voi?

Että sellainen lääkärikäynti...

 Perjantaina oli se kauan odotettu lääkärikäynti alhaisen ferritiinin vuoksi. Okei vähän huijaan. En mitenkään erityisen kovasti ollut sitä odottanut. Koska jos jokin asia tuli selväksi heti, kun raudanpuutetta ilman anemiaa netissä tutkin, niin se, että lääkäreitä on moneen junaan. Ja valitettavasti suurin osa siinä junassa joka ei usko koko "muotitautiin" tai sitten ainakin heidän tietonsa ovat hyvin erilaisia kuin asiaan perehtyneillä lääkäreillä.

Eli luotto ei todellakaan ollut kova. Viimeinen luotto meni siinä kohtaa, kun huoneeseen kutsui sama lääkäri jonka kanssa väänsin tovi sitten lapsemme maitoallergian kanssa. Se käynti oli kaikkea muuta kuin mukava, minua ei kuunneltu yhtään. Mutta saimmepas lähetteen eteenpäin.

Ja siinä kävi juuri niin kuin ajattelin. Joo voithan sinä sitä rautaa syödä, ei siitä mitään haittaa ole. Jos väsymys jatkuu vielä, kun arvo on 30 tai yli niin sitten syy on jokin muu. 30 arvo kuitenkin tarkoittaa sitä, että varastot ovat jo täynnä.

Näin lääkäri minulle lausui ja olin, että niinpä niin. Näinhän sen arvelinkin menevän. Hän ei yhtään kysellyt oireistani, vaikka mainitsin niitä olevan useita jotka sopivat raudanpuuteeseen ilman anemiaa. Hän ei kysellyt yhtään miten tämä vaikuttaa elämääni. Ei edes kysynyt miten oikeasti voin. Tuli sellainen fiilis, että minua ei uskottu tai ei ainakaan noteerattu ja yritys oli vain saada potias ulos huoneesta niin nopeasti kun vaan voi. Jo toistamiseen, kuten lapsemmekin kanssa.

Määräsi hän minulle kontrollilabrat kuukauden päähän. Siinä katsotaan sitten samalla kilpirauhasarvot. Olin niin hiton pettynyt, että ihan nauratti. Voihan vehnäleipä. 

Enhän minä mitään ihmeitä lääkärikäynniltä odottanutkaan, olen löytänyt rautavalmisteenkin joka vatsalleni sopii ja nyt vain odotetaan arvojen nousua ja oireiden poistumista. Mutta edes inhimillistä kohtaamista lääkärin kanssa. Edes sellaista pientä fiilistä, että häntä kiinnosti oikeasti hoitaa minut kuntoon. Sitä en saanut enkä todellakaan aio jättää asiaa tähän.

Kaivoin jo omakannasta lääkärin nimen ja aion laittaa jämäkkää palautetta asiasta jahka ensi viikolla löydän sopivan välin. Aion myös olla varma, että jos vielä näissä asioissa terveyskeskuksessa asioin, niin pyydän ettei hän ole lääkärini. Minä kaipaan kohtaamista, oli lääkäri kanssani sitten samaa mieltä tai ei.

Mitä nyt sitten? Miten alhaisen ferritiinin jatkohoito? No kuukauden päästä on ne labrat ja siihen saakka jatkan kuten nytkin; syön rautaa. Jos arvot ovat hyvin nousseet, niin jatkan samaa rataa. Syön rautaa. Jos tuntuu etteivät arvot nouse niin varaan uuden lääkäriajan. Jos kuitenkin asia hoituu pelkällä lisäraudalla, niin luulen, että jatkossa käyn yksityisellä mittauttamassa ferritiinin aina silloin tällöin siihen saakka kunnes arvot ovat oikeasti korkeat.

Jos siis yhtään teille ferritiini on tuttu asia, niin tiedätte että arvoni 9,3 tarkoittaa oikeastaan tyhjiä rautavarastoja. Matala ferritiini aiheuttaa tosi ison liudan oireita, osalla kaikki ja osalla ei melkeinpä mitään. Itselläni suurimmat oireet on sumu, väsymys, palelu, sydämentykytys aina välillä öisin ja sellainen jatkuva "humala olo". Olen kuin sumuverhon takana, jäädytän paljon. Olen onnellinen, mutta aina ei ole voimia nauttia siitä. Oireita siis on monia, mutta osa lääkäreistä ei tunnusta tautia ollenkaan. Ja tuo 30 "täysi varastoarvo" on ihan pötyä. Naisen arvo saisi olla  ainakin lähemmäs SATA ja reippaasti ylikin ja yli 30 arvo ei todellakaan ole tae oireiden poistumisesta.

Syynä lääkäri tälle kaikelle piti kolmea raskautta lyhyen ajan sisällä sekä runsaita kuukautisia jotka kesti kauan synnytyksen jälkeen. Tai oikeastaan kerroin epäileväni itse näitä syyksi ja hän vain lähinnä nyökkäili antamatta mitään sen suurempia ehdotuksia. Että tuota..

Mitä tästä käynnistä opimme? Ainakin sen, että luojan kiitos löysin netistä luotettavia lääkäreitä, luotettavia artikkeleita ja Facebookin raudanpuute ryhmän josta olen imenyt itseeni tietoa kuin sieni. Muutan olisin ehkä mennyt ja uskonut tätä lääkäriä ja aina vaan kärsinyt "masennusoireista" ilman masennusta ja jatkuvasta vauvavuoden sumusta, vaikka vauvavuodesta onkin jo melkein kolme vuotta aikaa.

Jos joulupukki olisi olemassa niin toivoisin joululahjaksi rautainfuusiota yksityisellä puolella. Voi olla, että joulun jälkeen teen sen valinnan joka tapauskessa. Tai en tiedä. Menisin sinne heti jos olisi tae, että se olisi ratkaisu. Väsyttää tämä väsyneenä olo. Nytkin olen ollut koko viikonlopun ihan tööt, vaikka olen nukkunut tosi hyvin ja ottanut rennosti.

Hitsin pinpulat vaan. Kyllähän minäpärjään, mutta jestas miten mukavaa olisi olla muutakin kuin väsynyt ja nuutunut. Toivon, että suurin sumu poistuisi pian, kun arvot lähtevät nousemaan.

Ajatuksia varhaiskasvatuksen epäkohdista

Rakastan työtäni. Rakastan työpaikkaani enkä osaisi tällä hetkellä kuvitella itseäni muuhun työhön. Ammatinvalinta kysymys todetaan usein, kun ammatin epäkohdista puhutaan. Mutta se ei saisi olla niin. Asiat ei muutu ellei niistä puhuta ääneen.

Seurasin erästä kommenttiketjua jossa puhuttiin varhaiskasvattajien ruokatauoista. Harvassa paikassa ruokatauko pystytään toteuttamaan ja oma "ruokataukoni" on sellainen, että koitan nopeasti muutamassa minuutissa syödä ja nousen kesken ruoan aika monta kertaa, koska 7 pientä työkaveriani tarvitsevat minua. Pyyhin pari kaatunutta maitoa siinä sivussa ja vastaan kymmeniin kysymyksiin ja pidän huolta, että kaikilla olisi ruokarauha.

Puhuttiin siis ruokatauosta. Siinä sitten joku oli kommentoinut, että ei saisi valittaa. Monessako työpaikassa pääsee palkan juostessa metsään tai saa hiljaisessa nukkarissa silitellä lapsia. Palkan edelleen juostessa. Koska sehän muuten juoksee ja kovaa, kun varhaiskasvatuksesa on kyse! Tässä tietysti hitokseen sarkasmia, kyllä te varmasti olette törmänneet varhaiskasvatuksen palkkakeskusteluihin. 

Lisään tekstiin vielä jälkikäteen; hiljainen nukkari jossa silitellään lapsia ja ihanat metsäretket oli kommentin kirjoittajan mielipiteitä. Ja ihanaahan se olisi jos aina olisi näin. Mutta itse olen työskennellyt ryhmissä jossa nukkari on kaikkea muuta kuin rentouttavaa työntekijälle ja metsäretket lasten kanssa todella haastavia. Onneksi välillä ne on oikeasti tosi ihania ja todellakin työn etu!

 Tällainen ajattelutapa on tosi vahingoittava oli kyse sitten mistä tahansa ammatista. Miksi ihmeessä sen pitäisi olla palkasta ja oikeuksista pois jos työssä on jotain etuja? Tai jos työssä on asioita joista nauttii, niin ei saisi puuttua epäkohtiin. Hullu ajatus. 

Me olemme aika paljon keskustelleet töissä työkavereideni kanssa työmme epäkohdista. Jokainen meistä tykkää työstään kovasti ja vaikka itse sanonkin, niin me olemme kaikki tosi hyviä siinä mitä teemme. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että yksikään varhaiskasvatuksen palkkauksesta tai resursseista käyty keskustelu ei olisi tarpeellinen. Onhan tässä ammatissa nyt - näin kauniisti sanottuna - aivan helvetisti asioita joita pitäisi muuttaa. Ja hei varmasti monessa muussakin ammatissa, kerro kommenttikenttään sun oman alan kökköasiat jotka muuttaisit jos voisit! Itse en oikein voi puhua kuin varhaiskasvatuksen - ja ehkä hoitoalan - puolesta, koska kokemusta muusta ei ole. 

Yksi ja se suurin epäkohta on tietysti palkkaus. Varsinkin yksityisellä puolella jossa itsekin työskentelen on aika huono palkka. Kuten hoitoalalla yleensä, mutta erityisesti opettajien palkka varhaiskasvatuksessa on aika naurettavan pieni. Olet käynyt yliopiston ja palkkasi ei ylety lähellekään kolmosella alkavaa nelinumeroista summaa. Opettajista on alalla aivan huutava pula enkä yhtään ihmettele. Vastuu sekä työnmäärä ei todellakaan vastaa palkkatasoa.

Lapsiryhmät on isoja. On myös hassua, että kolmevuotias ja viisivuotias on "samaa numeroa" kun lapsiryhmien kokoja mietitään. Taidoiltaan ja tarpeiltaan he ovat hyvin erilaisia, koska ikä. Myös lapsia on niin erilaisia ja he kehittyvät kaikki todella eri tahtiin. Mutta yksilöllisistä tarpeistaan huolimatta heidät nähdään usein vain ikänsä mukaisina numeroina.

Nyt kylmien ja märkien säiden tullessa me olemme töissä puhuneet paljon työvaatteista. Tai oikeastaan siitä, että niitähän ei ole. Ellet itse osta. Me ulkoilemme säällä kuin säällä, mutta vermeet siihen kaikkeen on hankittava itse. Ja hyvät ulkoiluvaatteet maksaa pienen omaisuuden! Kyselin asiaa Instagramin puolella ja osassa kapungeista ja kunnista sai työvaatetukea rahana tai lahjakortteina. Tai sitten työnantaja kustansi välillä työntekijöille vaatteita. Tästä on annettava iso hatunnosto edelliselle työnantajalleni Sateenkaari Kodolle; siellä sai välillä vaatteita sekä bonuksia esimerkiksi jouluisin. Toki usein missasin nämä, koska olin äitiyslomalla. Mutta siltikin, hyvä te!

Työvaatteiden pitäisi olla hyviä jotta niillä pärjää ja tarkenee säällä kuin säällä. Sellaiset työvaatteet maksaa omaisuuden ja sitten ne kärsivät aika paljon turvahiekassa ja muunlaisessa kuravellissä, kun lasten kanssa touhutaan. Monellako miesvaltaisella alalla kustannetaan työvaatteet itse? Toki työvaatteet saa lisätä verotukseen, mutta hei se omavastuu on aivan jäätävä.

Kaikesta tästä huolimatta alalta löytyy meitä - ja onneksi löytyy, perheet ja valtio olisi aika pulassa ilman - jotka kaikista epäkohdista huolimatta on alalla. On hymyssä suin lapsia vastassa joka aamu. Puhaltaa pipit, pitää huolta siitä, että jokainen lapsi nähdään yksilönä ja hän saa itselleen juuri oikeanlaisia eväitä elämään. 

Varhaiskasvatuksesta puhutaan hienon termein. On pedagokiikkaa, kasvattajia sekä erityisen tuen tarpeita. Hienoja sanoja on paljon, eikö? Ja hienoa se varhaiskasvatus onkin. Minun työkavereinani on ainakin vain rautaisia ammattilaisia. Siltikin tuntuu, että päättäjien mielessä varhaiskasvatus on vain lapsen säilytyspaikka. Siellä leikitään, siellä pidetään hauskaa ja elämä siellä on yhtä naurua ja juhlaa. Kuka nyt leikkimisestä maksaisi kunnon palkkaa?

Leikkiäkin se on. Mutta eniten sitä ihan oikeaa työtä. Vastuullista, hektistä ja raskasta työtä. Jota ei voi tehdä hyvin ilman koulutusta. Koska nämä alkavat näkymään palkassa? Ulkopuolisen silmin se voi olla vain yksi maalattu kartonki puu. Mutta sen puun takana on monta ajatusta, ammattitaitoa ja aikaa.

Työssäni on niin valtavasti hyvää ja koen olevani oikealla alalla. Mutta on myös paljon jota alalta muuttaisin. Ja uskon, että nämä epäkohdat allekirjoittaisi lähes jokainen alalla työskentelevä. 

On päiviä, kun mietin, että helpommallakin rahani saisin. Mutta useimpina päivinä voin täydestä sydämestäini todeta; olen löytänyt oman alani. Kaikista epäkohdista huolimatta jokaikinen aamu on ihana mennä töihin. Loistavan työpaikan takia, mutta ehdottomasti yksi suuri syy on tietysti lapset. He ovat aivan huipputyyppejä ja heidän kanssaan arki on ehkä hektistä ja ajoittain tosi raskasta, mutta ennen kaikkea vilpitöntä iloa ja aitoutta täynnä.

Mutta siihen on syynsä, että varhaiskasvatuksessa on huutava pula pätevistä opettajista. Siihen on syynsä, että hyvin moni meistä päätyy lopulta alalta pois. Itse en ole opettaja enkä sosionomi. Ehkä jonain päivänä olen,  mutta kieltämättä välillä mietin onko se se sen arvoista. Lisää työtä, lisää vastuutta. Samalla määrällä opintopisteistä ja hikoiltuja tunteja saisin toisella alalla aivan erilaisia summia palkkaa.

Rakkaus alaan ainakin menee tällä hetkellä kuitenkin sen rahan edelle. Kyllä tällä summalla pärjää, mutta enemmänkin tästä työstä saisi maksaa. Erityisesti opettajille, mutta myös meille varhaiskasvatuksen hoitajille.

Tällä viikolla aion ottaa hitaasti

 Viimeiset viikot ovat olleet aika haipakkaa. Viikot ovat menneet töissä ja arjen pyörteissä ja taas viikonloppuisin on juhlittu. Juhlahumu kärjistyi viime viikonloppuna esikoisen kaverisynttäreihin, sukulaiskahvitteluun sekä ystäväni kolmikymmpisiin. Sunnuntaina sohvalla löhötessäni päätin, että tällä viikolla otan hitaasti.

Keskityn siihen, että ei ole kiire mihinkään. Aamuisin tämä ei toki pidä paikkaansa, koska menen tukka putkella töihin jokaikinen aamu, mutta työpäivän jälkeen haluan ottaa hitaasti. Haluan istua rauhassa alas, rentoutua ja keskittyä lapsiini. Ja ehdottomasti haluan ottaa arjen ja erityisesti viikonlopun niin hitaasti, että ehdin kunnolla urheilemaan.

Kolme tai neljä viikkoa on menty aikamoista tahtia ja viikonloppuisin ei ole oikein jäänyt aikaa salille. Viime viikolla kävin kerran salilla ja kerran jumppasin kotona. On ollut arki-iltaisin ja viikonloppuisin niin kiire. Toisaalta mukavaa, mutta samalla myös tosi ärsyttävää. Tuntuu ettei aikaa ole jäänyt oikein mihinkään.

Nyt otan hitaasti ja nautin arjesta. 

Hitaustavoitteeksi asetan itselleni sen, että joka ilta rauhoitus kunnolla ennen nukkumaanmenoa. Se on usein ollut iltatee sohvannurkassa, mutta viime viikkoina sekin on jäänyt. Kun olen vain ollut niin poikki, että lasten iltatoimien jälkeen olen heti mennyt sänkyyn selaamaan tyhjillä ajatuksilla Tiktokkia. Ehkä yksi tavoite voisi olla myös se, että nautin enemmän hitaasta arjesta ja oikeasta elämästä ja jätän somen vähemmälle? En täytä päivän tylsiä ja tyhjiä kohtia somella, vaan oikeasti koitan tylsistyä ja uppoutua ajatuksiini. 

Yksi hitaustavoite on myös iltasatu. Jokaikinen ilta tällä viikolla. Kainalokkain sängyssä iltatoimien jälkeen. Niin ihanaa ja niin sellainen juttu joka on viime viikkoina jäänyt liian usein arjen kiireiden ja väsymyksen jalkoihin.

Huomenna aamulla herään viisi minuuttia aikaisemmin jotta ehdin juomaan aamukahvin hitusen hitaammin. Töiden jälkeen tuleen rauhassa kotiin, teen jauhelihakeiton jota syömme kolme päivää - ja säästän arjen ruoanlaitossa aikaa hitaalle olemiselle - ja illemmalla menen salille ilman kiirettä. Oikein hitaasti hyvästä treenistä ja loistavasta musiikista nauttien.

Kiire on joskus vain jotain mitä itse teen. Lähiviikkoina olen tehnyt sitä aivan liikaa. Nyt täytyy oikein ajatuksen ja ajan kanssa hidastaa tahtia ja nauttia hetkistä.

Ajatuksia siitä, kun minusta tuli vuosia sitten äiti

Seitsemän vuotta sitten makasin Tyksin lapsivuodeosastolla reilu vuorokauden ikäinen tyttövauva kainalossa. Muistan miten jännittävää kaikki oli, niin uutta ja ihmeellistä.

Jos mietin tuota aikaa, niin tajuan näin jälkikäteen miten epäkypsä ja valmis olin äitinä, kun esikoisemme syntyi. Olin samana vuonna täyttänyt 20 vuotta eli olin todella nuori. En kuitenkaan tiedä onko ikä se suurin syy vai se vain, että äitiys kasvattaa äidin. Oli ikä sitten mikä tahansa. Ehkä me kaikki ollaan aina yhtä hukassa aluksi?

Näin jälkikäteen mietin oliko se iästäni kiinni, kun sain ensimmäisellä kerralla aika kylmää kyytiä Tyksissä. Vai osuiko kohdalleni vai alaansa kyllästynyt hoitaja ja kätilö? Muistan miten synnytyksessä pyysin kertomaan, kun pitää ponnistaa. Kerroin etten epiduraalin takia tunne supistuksia. Minulle vastattiin töykeästi; kyllä sinä tiedät. Ponnistin, vaan en yhtään tiennyt koska olisi oikea aika. Johtuen siitä tai ensisynnyttäjän tuurista sekä kudoksista, mutta repesin aika pahasti ja kivuliaasti. Myöhemmissä synnytyksissä en.

Kun pyysin lapsivuodeosastolla apua imetykseen - koska se sattui - , niin hoitaja tuli katsomaan ja vain totesi; hyvältä ne näyttää. Imetys kaatui jo kahden ensimmäisen viikon jälkeen, koska en osannut, en ollut saanut tietoa enkä osannut sitä itse etsiä.

Neuvolassa minua kohdeltiin ihanasti. Minulla oli aivan ihana neuvolatäti ja koin, että siellä ei ikinä kyseenalaistettu minua äitinä ikäni tai minkään muunkaan takia. Yksi ystävistäni synnytti esikoisensa samoihin aikoihin ja minulla oli koko äitiysloman seuraa ja vertaistukea.

Tein esikoisen äitinä paljon erilaisia valintoja kuin toisen ja kolmannen lapsen kohdalla. En huonompia aina, mutta erilaisia. 

Aloitimme kiinteät tosi aikaisin, käänsimme autossa naaman menosuuntaan aikaisin. Esikoisemme oli ensimmäisen kerran yön erossa minusta alle kuukauden iässä, kun taas myöhemmin syntyneet tytöt ei. Ensimmäisen kohdalla koen olleeni aika letkeä äiti esikoisen äidiksi, mutta sisäisesti kuitenkin usein myllersi. Epävarmuus omasta äitiydestä oli aina läsnä ja auta armias jos joku kyseenalaisti tapani. Se meni sieluun asti.

Sen lisäksi,  että vauva oli uutta, niin uutta oli myös parisuhde. Sen lisäksi, että opeteltiin vauvaelämää, niin opeteltiin parisuhdetta. Välillä valtasi epätoivo ja epävarmuus mielen; voimmeko oikeasti pysytä tähän, kun ehdimme tuntemaan vain muutaman viikon ennen plussaa? Voiko oikeasti tämä parisuhde toimia, kun vauva tupsahti keskelle kaikkea ennen kuin vuoden ehdimme toisemme tuntea?

Kaikki ainekset oli katastrofiin, mutta tässä sitä ollaan. Nuoresta parisuhteesta ja nuoresta iästä huolimatta.

Jos sanoisin nyt jotain tuolle epävarmalle, nuorelle äidille, niin en sanoisi paljon. Kertoisin, että hyvä tuosta pienestä tytöstä tulee. Korjaan, täydellinen. Sinulla on  loistava tukiverkosto, upea puoliso. Et ehkä uskoisi, mutta seitsemän vuoden päästä upeita tyttöjä talossa on kolme ja sinä olet hyvä äiti. Et läheskään aina virheetön, mutta hyvä äiti. Tasapainoinen, hellä ja rakastava. 

Kiitos esikoiseni. Olet ollut täydellinen lapsi minulle. Tulet aina olemaan. Olet opettanut minulle elämästä ja rakkaudesta niin paljon, että kukaan ei tule ikinä opettamaan yhtä paljon. Olet tasoittanut tietä siskojesi edellä ja kanssasi olen saanut kokea upeita sekä vaikeita asioita. Olen tehnyt ja tulen varmasti tekemään asioita joista et ole kanssani samaa mieltä. Et ole nyt lapsena muttet myöskään aikuisena. Voisin pyytää sinulta anteeksi ja märehtiä menneitä sitten, mutta sitä en tee. Koska jos jotain minulta tulet toivottavasti oppimaan niin sen, että anteeksi pyydetään, annetaan ja kukaan meistä ei ole virheetön. Se riittää, kun tekee parhaansa. Ja yhden asian lupasin sinulle heti, kun kuulin tulostasi ja lupaan sen siihen saakka, kunnes kuolen; minä teen parhaani. 

Ylimääräinen vapaapäivä, pitäisikö ottaa tavaksi?

Minulla oli viime perjantaina ylimääräinen vapaapäivä. Palkaton vapaa, mutta vapaa kuitenkin. Meidän lapsella oli kesken päivää allergialääkäri joten ajattelin ottaa koko päivän vapaaksi jotten joutuisi ajelemaan edes takaisin.

Edes takaisin ajelun välttely ei oikein onnistunut, mutta muuten vapaapäivä oli oikein onnistunut! Mietinkin, että pitäisikö minun pitää ylimääräinen vapaapäivä useamminkin? Varsinkin nyt, kun somehommien kaupalliset yhteistyöt ovat taas heränneet henkiin kesätauon jälkeen,  niin minä todellakin teen enemmän töitä kuin ehkä tarvitsisi. 

Perjantaina oli niin ihanaa, kun kävin rauhassa aamulla salilla. Vein kaksi kolmesta päiväkotiin jotta saisimme käydä lääkärissä rauhassa ja päätin ottaa ilon irti vapaasta aamupäivästä! Salin jälkeen kävimme lääkärissä ja sitten menimme asioille. Oli ihana viettää aikaa esikoisen kanssa kahdestaan, niin helppoa ja vaivatonta käydä hänen kanssaan kaupoilla! Ostimme uusia sukkia ja haimme uudet silmälasini. Kävimme yhdessä sushilla ja ostimme päänkokoisia korvapuusteja. Niin tavallista, niin kivaa.

Paisti ettei ole tavallista. Olen todella huono viettämään lasten kanssa kahdenkeskeistä aikaa ellei silloin tällöin tapahtuvia kauppareissuja lasketa. Meitä on aina liikkeellä vähintään minä plus kaksi. Tässä pitäisi ryhdistäytyä, koska selvästi tästä aamupäivästä nautittiin me molemmat! Ehkä otan tavaksi viettää enemmän vapaapäiviä sekä kahdenkeskeistä aikaa lasteni kanssa? Tavoitteeksi ainakin asetan pitää toisen tällaisen vapaan vielä ennen joulua. Jouluostoksia ja rauhallinen sushilounas sekä salia. Ei kuulostaisi todellakaam huonolta vaihtoehdolta!

Ja nimenomaan sellainen vapaa, että teen rauhassa jotain mitä haluan. Eikä siis sellainen vapaa, että ollaan lasten kanssa kotona ja minä teen viikkosiivouksen. Siihen se valitettavan usein menee jos vapaita tunteja jostain löytyy, hih.

Viikonloppuna vietimme siskoni tupareita ja lapset olivat yökylässä mummilassa. Tulevakin viikonloppu on yhtä juhlaa; esikoisen syntymäpäiviä sekä ystävän syntymäpäiviä. Minun ensimmäinen vauvani täyttää huomenna seitsemän, uskomatonta!

Kaverisynttärit olisi tarkoitus pitää perjantaina. Vielä uskalsimme, kun heidän kanssaan hän on päivittäin tekemisissä koulussa muutenkin. Meidän olisi tarkoitus pitää meidän kavereille pikkujoulut marraskuun lopussa, mutta katsotaan miten niiden juhlien käy. Täytyykö ne perua vai ei, tilanne voi vaihtua niin nopeasti. Korona on kuitenkin jo pelottavan tavallinen asia, tajusin että ehkä olisi minunkin aikani ostaa se kasvomaski kauppareissuja varten. Tähän asti olen ollut ilman, kun kauheasti ei missään muualla julkisella paikalla tule käytyä kuin salilla, töissä ja kaupassa. Jotenkin vaan siihen koronaan on nyt niin tottunut, ettei pelko ja ahditus ole sama kuin keväällä. Tavallaan hyvä asia, mutta tavallaan tosi huono. Osaako sitä ottaa asiaa enää niin varovaisesti?

Perjantain vapaapäivästä koronaan. Sellaista se on. Viikonlopun tuparit painaa niin kovasti päälle, että pakko mennä suihkuun ja nukkumaan. Vanhaksi ei ole tuleminen, kun univelasta palautuminen tuntuu kestävän ikuisuuden, hah. 

Ja kun huomenna aamulla saan herätä pirteänä laulamaan syntymäpäivälaulua päivänsankarille. Miten ihanaa ja samalla vähän haikeaa!

Sitten joskus on just nyt

Sitten joskus, kun saan nukkua täysiä öitä. 

Sitten joskus minulla on aikaa harrastaa.

Sitten joskus minulla on omaakin elämää enemmän.

Sitten joskus meidän lapset on isompia ja kaikki on helpompaa.

Se sitten joskus on juuri nyt.

Olen sanonut, että jos joka sanoo vauvavuoden olevan rankinta aikaa, niin valehtelee. Aina on rankkaa, aina tulee uudet uhmat ja uudet haasteet arkeen, kun lapsista on kyse. Mutta vauvavuodessa on sitä jotain mitä isojen lasten kanssa ei ole. Silloin nimittäin saat sysätä koko oman minuutesi ja tarpeesi syrjään vauvan edestä. Silloin sinä olet aikalailla vauvaa varten, et itseäsi varten. Ja samaa voisi sanoa taaperosta.

Ja vaikka saisit omaa aikaa ja harrastuksia, niin vauvavuotena minulta ainakin väsymys vei suuren osan nautinnosta. Ja itseasiassa se ei päättynyt vauvavuoteen, vaan vasta viime joulukuussa imetyksen loputtua se vyyhti alkoi purkautumaan. Silloin usein väsyvuosien aikana mietin, että sitten joskus..Vielä tulee se aika, kun olen myös enemmän minä. Ja se aika on tullut.

Kuopuksemme täyttää pian kolme vuotta ja elämä on jotenkin tosi erilaista nyt mitä se oli esimerkiksi vielä vuosi sitten. Minä en imetä. Ei ole tutteja. Ei vaippoja ja kaikki lapset osaavat ilmaista itseään sanoilla. Pääsääntöisesti meillä nukutaan joka yö ilman herätyksiä ja aamuisin lapset voi ohjata hetkeksi piirrettyjen pariin jos ei ihan vielä itse jaksa nousta. Aika ihanaa.

Sitten joskus minulla on aikaa ja jaksamista harrastaa. Se aika on nyt. Toki se vaatii puolison tukea ja aikatauluttamista, mutta on mahdollista. Minä jaksan harrastaa ja se tuntuu hyvältä! Niin ihanaa. Minun ei tarvitse aikatauluttaa iltalenkkejä tai iltasaleja kuopuksen tissihetkien mukaan ja irtaantuminen lapsista sekä terve itsekkyys on kasvanut vuoden aikana roimasti.

Minulla on oikeus huolehtia itsestäni, harrastaa ja saada sitä omaa aikaa. Tämä on vaatinut ajatustyötä paljon kolmen vauvavuoden jälkeen,  mutta nyt olen niin kiinni ajatuksessa etten koe enää huonoa omatuntoa siitä, että lähden salille ennen kuin lapset ovat menneet nukkumaan. Vaikka se onkin meidän yhteisestä ajasta pois.

Tavallaan kun ajattele, niin nyt on varmaan paras aika minun harrastuksille. Ei ole vauvaa talossa ja sitten taas vielä ei pyöri kolmen lapsen harrastusrumbakaan. Haluan tosin myös uskoa siihen, että osaan olla itsekäs myös jatkossa, kun lapset alkavat harrastaa. Sillä tavalla itsekäs, että osaan pitää huolta siitä, että aikaa jää myös minun harrastuksilleni. Ettei vaan arkeni ole pian sitä, että töistä lapsia kuskaamaan ja sitten kotiin nukkumaan. Toisille se sopii, mutta en usko sen olevan minua varten. Enkä oikeastaan halua sitä kokeillakaan. 

Nautin kyllä tästä tilanteesta, kun perheemme on vauva- ja (ihan pian) taaperovapaa sitten vuoden 2013. Ajattelin, että tässä kohtaa saattaisi iskeä raskaus- ja vauvakuume, mutta päinvastoin. Yhä vaan vahvemmin ajattelen, että ne lapset on nyt tehty.

Nyt on minun aikani nauttia itsestäni,  omasta ajasta sekä tästä perheestä. Niistä hetkistä, kun retkiä ei tarvitse ajoittaa päiväunien takia kovinkaan tarkkaan ja omankin ruoan saa syödä useimmiten jo ihan lämpimänä. 

27-vuotias kolmen lapsen äiti. Koululaisen äiti. Kohta taaperoton (ei varmaan oikea sana, mutta you know. Taaperovapaa!) äiti. Vaikka kolme alle kouluikäistä lasta ja kolme raskautta vei veronsa, niin nyt olaaan siinä hetkessä, kun päästään ihan kunnolla nauttimaan. Arki rullaa, elämö sujuu ja minä saan nukkua. Minä olen äiti, mutta niin paljon jo kaikkea muutakin. 

Ihana, ihana arki ja minun perheeni.

Että jokaiselle siellä univelassa tarpojalle silmapussimutsille jaxuhalit ja tsempit: kyllä se joskus helpottaa. Pakko. Ei se maagisesti lopu vauvavuoteen, mutta vielä tulee päivä, kun huomaat arjen olevan oikeasti muutakin kuin pilttiä ja päiväunia. Meikäläisellä ei ne silmäpussit ainakaan mihinkään kadonnut mutta hei, muuten ihan voiton puolella jo ollaan!