Vuonna 2021 lupaan ja vannon..

 ...En mitään. Nähdään ensi vuonna! 

Olen niin hauska. Mutta asiaan: en lupaa mitään ja kuitenkin vähän lupaan. Lupausten perään en ole, koska olen huono niitä pitämään. Ehdottomuus ei ole minun juttuni ja toisaalta lupauksissa on se juttu, että ne tuo paineita onnistua. Tai ainakin ne lupaukset joita media meille syöttää uuden vuoden kynnyksellä; Lupaan laihtua, lopettaa tupakoinnin, keksiä elämän tarkoituksen ja olla onnellinen. 

Ensin ajattelin luvata itselleni olevani onnellinen, mutta eihän sellaista voi luvata. Sen sijaan voisin luvata etsiä parhaani mukaan onnea niistä asioista joita minulla jo on. Olen niin onnellinen ensi vuonna,  kuin elämä suo. Sen lupaan. 

Lupaan myös, että olen itselleni armollinen. Suon itselleni paremmin sen, että saan olla väsynyt. En moiti itseäni siitä, että koti on joskus tai vähän useammin lelujen ja parittomien sukkien valtaama ja jaksava äiti on tipotiessään aina välillä.

Lupaan, että vuonna 2021 rakastan itseäni ja kehoani vielä vähän enemmän. Pidän kehostani vielä vähän parempaa huolta. Vuonna 2021 aion pyhittää enemmän aikaa myös sille henkiselle hyvinvoinnille. Rauhoittumiselle sekä sille, että teen niitä pieniä arkisia asioita enemmän joista saan mielihyvää.

Paineettomia lupauksia joita on helppo pitää. Ja ennenkaikkea joita on mukava pitää. 

Vuonna 2021 koitan rauhoittua. Koitan nauttia siitä, että horisontissa ei ole suuria muutoksia ja annan elämän viedä eteenpäin. Aion stressata mahdollisimman vähän ja koittaa elää hetkessä vielä enemmän.

Vuonna 2021 aion olla enemmän Laura ja tutustua siihen kuka hän edes on näiden lapsivuosien jälkeen, kun vihdoin elämä hieman hidastuu ja rauhoittuu. 

Vuonna 2021 aion nauttia arjesta ja ihan tavallisesta elämästä niin paljon kuin vaan suinkin voin. Sen minä lupaan kaikkein eniten. 

Ihanaa uutta vuotta teille kaikille. Ja ennen kaikkea suuri kiitos tästä yhteisestä kuluneesta vuodesta. Ihanaa kun olette siellä vuosi toisensa jälkeen!

Siis nyt IBS..!!!

Olen aika paljon puhunut somessa vatsavaivoistani. Yleensä valitan, kun olen syönyt luoja tietää mitä ja vatsa vaivaa. MUTTA...

Saanko nyt valittaa, kun on hyvä olla!?

Tai lupaan etten valita. Ehkä vähän turhaudun. Kun vihdoin on hyvä olla enkä todellakaan osaa sanoa mitä olen tällä kertaa tehnyt oikein. Sitä yrittää iloita tästä hyvästä hetkestä, mutta sitten taas samalla vain odottaa, että kaikki räjähtää taas käsiin. Kirjaimellisesti melkeinpä...

Ja sitten taas koitan samalla miettiä pääni puhki, että mitä ihmettä tällä kertaa olen tehnyt oikein? En mitään nimittäin. Päinvastoin...

Olin valmistautunut jouluun jo valmiiksi luovuttaneella asenteella. Unohtaisin maidottoman dietin. Söisin kaikkia jouluruokia - gluteenittomana - ja sitten vain kärsisin seuraukset, kun vatsa vihoittelisi. Vatsa oli jonkun aikaa ollut huono ja sitten taas parempi. Huikeasti parempi, kun jätin maitotuotteet pois. Tai niin luulin... Sitten tuli joulu.

Söin ja join ihan mitä halusin ja valmistauduin vatsanpolttoihin. KABOOM. Niitä ei tullut. Ei sitten minkäänlaisia. Ei, vaikka rikoin diettiäni useasti ja usean päivän aikana. Mitä ihmettä IBS!?!?

Kivaahan tämä oli. Aivan ihanaa kyllä! MUTTA..Mistä perkeleestä minä nyt tiedän mitä tein oikein? Ja kun vaihtoehtoja on monia..

Stressi? Ehkä stressaan arkisin enemmän kuin ajattelenkaan. Ehkä nyt lomaillessa vatsa rauhottui, kun arki rauhottui. Suurkeittiöruoan puuttuminen? Syön arkisin töissä lounaan ja se on suurkeittiöruokaa josta monen vatsa oireilee. Olisiko se suuri vatsani ärsyttäjä sittenkin? Vai onko rautalääke alkanut purra ja noussut ferritiini myös auttanut vatsavaivoihin? Vai oliko vain kuun asento oikea!? Vai onko perinteinen jouluruoka vain niin käsittelemätöntä, että se sopii vatsalleni? Aika viljatonta..? EN TIEDÄ.

Toisaalta nyt taas tuntuu, että vatsa on hivenen kupliva. Palasin kyllä tänään töihin ja söin siellä lounaan, voisiko se olla se? Katsotaan, tämän viikon jälkeen alan kantamaan taas omia eväitä sinne. Turhauttavaa.

Sain myös seuraajaltani ensimmäisen kerran kuulla vatsamigreenistä. Täytyy tutkia asiaa enemmän ehdottomasti! Ja toinen seuraaja heitti, että jos jouluna söin tarpeeksi? Hänen ibs oireilee kuulemma heti jos kulutus on suurempi kuin syöty energia.

Ihanaa, että oli parempi hetki ja se antoi toivoa siitä, ettei tarkka diettaaminen ole lopullinen ratkaisu. Ja samalla taas turhauttavaa kovin, koska en keksi paremman vaiheen syytä ja mielelläni pitäisin tämän paremman vaiheen vähän useammin. Syytä huonolle tai hyvälle kaudella ibsin kanssa kyllä tuskin koskaan saa. Ainakaan kovin varmaa. Siitä ärsyttävä vaiva, että vaikka miten tekisi omasta mielestään oikein, niin se ei auta. Tai sitten tekee kaiken väärin - kuten minä jouluna - ja olo on mitä mainioin.

Ei minkään asian vika ja taas kaikkien asioiden vika. Hemmetin turhauttava kaveri olet IBS. Hemmetin  turhauttavaa, kun ei tavallaan nyt osaa jälkikäteen nauttia tästä hyvästä olosta, kun sitä vaan pelkää koska se huonohetki taas iskee. Ja nyt kun on hyvä hetki, niin stressaan varmaan huonon hetken sillä, että mietin mitä ihmettä olen jättänyt syömättä kun olo on niin hyvä. 

Ahahhaa. Itkisin jos ei naurattaisi. Nyt Laura...

Joulurauhan julistus meidän perheeseen

Toivottaisin kaikille lapsiperheille rauhaisaa joulua, mutta jokainen vanhempi tietää ettei se ainakaan kirjaimellisesti pidä paikkaansa. Toisaalta voihan se rauha olla aivan jotain muuta kuin sitä rauhaa ja hiljaisuutta. Minä esimerkiksi olen tässä tietoisesti koittanut tavoitella sitä fiilistä, että saisin viettää rauhallista joulua.

Olemme siivonneet kotona sillä ajatuksella, että rennosti mennään. Vanhat tavarat paikoilleen jotta on tilaa levittää uusia ja leikkiä niillä. Ei mitään puunausta, vaan ihan vain viikkosiivous. Sellainen, että illalla voi rentoutua sohvalla ilman, että villakoirat kutittelevat nilkkoja ja kynttilät sytyttävät pölypallojen takia tulipalon.

Olen hoitanut kaikki somehommat pois alta. Vastannut viimeisetkin sähköpostit. Tyhjentänyt instagramin viestiboksin ja vastannut kaikkiin blogikommentteihin. Jotta voisin rauhassa nauttia oikeasti joulusta enkä miettiä to do listaa joka muutaman klikkauksen päässä odottaa.

Vaikka rakastan tätä hommaa, niin ensimmäistä kertaa tänä vuonaa on sellainen olo, että tarvitsen tästä pienen tauon. En taukoa siitä, että päivitän Instagramia tai blogia, vaan siitä, etten ole koko ajan tavoitettavissa. Kommunikointi Instagramin puolella on lisääntynyt seuraajien kanssa ihan valtavasti - mikä on ihanaa!!! - mutta se vie yllättävän paljon aikaa. Ja se aika on jostain pois. Ellei muusta, niin omasta rauhoittumisestani ennen nukkumaanmenoa. 

Nyt on aika vaan olla pari kolme päivää ja nauttia omasta perheestä. Ilman velvollisuuksia muuta maailmaa kohtaan. Nyt olen vain heitä varten. 

Huomaan, että mieleni kaipaa maadoittumista. Minulla on muutaman päivän ollut sellainen fiilis, että haluaisin hypätä jääkylmään veteen. Ihan kirjaimellisesti. Jotenkin tuntuu siltä, että kehoni kaipaa jotain kylmäshokkia tai jotain suurta juttua joka saisi sen rentoutumaan. Tätä fiilistä on vaikea selittää, en oikein itse edes ymmärrä mistä tämä kylmän veden kaipuu tulee, koska ensinnäkin vihaan kylmää vettä. Mutta voiko olla, että pari kertaa kylmävesialtaassa ja kerran avannossa vuosia sitten käyneenä kehoni muistaisi sen fiiliksen ja nyt oikeasti kaipaisi sitä hyvän olon vyöryä joka siitä tulee?

Tiedä sitten. Ehkä joulun pysähtyminen auttaa tähän ja pystyn rauhoittumaan. Tai sitten pakkaan uikkarit ja pyyhkeen mukaan ja menen kastamaan ainakin isovarpaani. Hah.

Julistan siis näillä saatesanoilla joulurauhan alkaneeksi meidän perheessä. Lähinnä julistan, että minä rauhoitun. Olen vähän vähemmän kireä ja enemmän läsnä. Keskityn lapsiini ja heidän juttuihinsa satalasissa ja nautin siitä, kun ei ole mitään muuta tekemistä kuin nauttia ihanien sukulaisten seurasta ja syödä. 

Minä pysähdyn. Olen hetkessä läsnä. Nautin. Hengitän. Ja rentoudun.

Ihanaa joulua kaikille!

Taas kuvia meidän arjesta!

Taas on kuvakuulumisten aika! Olen nykyään synkän ja harmaan ilman ansiosta aika laiska kuvaamaam kameralla meidän arkea. Kännykkä eksyy tosi paljon useammin käteen ja jaan ne aika usein instagram storyssa. Kuitenkin tiedän siellä ruudun toisella puolella olevan ihmisiä joita instagramissa ei ole, joten on kiva jakaa niitä hetkiä myös tänne! Tässä siis taas tulee arjen otoksia pienen selityksen kera:

Taapero sai kakkaemoji puvun eikä meinannut enää millään luopua siitä. Hän halusi kakkahatun laittaa myös puistoon...Miksipäs ei.

Tehtiin tyttöjen  kanssa eräs sairastupapäivä soodataikinasta barbeille jouluruokia. Vesiväriä ja askartelulakkaa päälle niin nämä kestää leikissä tosi hyvin!

Korvapuustimukikakku. Googlettamalla löytyy ohje. Ei näytä niin herkulliselta, mutta oli oikeasti taivaallista. Nopea, herkullinen ja helppo herkku!

Me tehtiin töissä päiväkodin ikkunaan tonttuikkuna josta lapset saivat aamulla vilkuttaa vanhemmilleen.

Kuvailin suonikohjujani yksi päivä, kun olin salilla shortsit jalassa. Talvisin pitkien housujen myötä sitä ihan unohtaa nämä matoset.

Tein pitkästä aikaa gluteenitonta vispipuuroa. Karkeita riisijauhoja ja vatkusvaiheessa vähän psylliumia, nam!

Tänne Turun seudulle avattiin Lager 157 niminen liike. Kyselin laadusta instan puolella, koska olin ihan nevähööd. Vastaukset oli tosi erilaisia joten oli pakko hakea muutama tuote sieltä testiin, kun niitä tarvitsin. Katsotaan miten kestävät käytössä!

Taapero ei saanut syödä ulkona jäätä joten sai illalla vähän erilaisen iltapalan...

Tein elämäni ensimmäisen lanttulaatikon. Gluteenittoman ja maidottoman. Tuli tosi hyvää, vaikka itse sanonkin!

Ei taideta tämän taidonnäytteen jälkeen minua koskaan pyytää tekemään pipareita lasten joulumyyjäisiin, hah. Mutta piparit on hyviä vain överinä tai juuston alla. Piste.

Meillä oli töissä lasten kanssa joulujuhlat ja totta kai panostin asuun. Ahahhaa.

Löydettiin lähimetsästä aivan valtavan kokoinen lammikko. Lupasin lapsille, että joululoman aikana mennään sinne kumpparit ja kuravaatteet päällä ja he pääsee läträämään kunnolla.

Tänään meidän ensimmäinen lomapäivä meni siskoni luona. Aurinkokin näyttäytyi monen päivän tauon jälkeen. Tämä harmaus on aivan jääätävääää.

Isäni kolusi 4 kauppaa läpi ennen kuin löysi meille kuuseen karkkikoristeita. Kiitos isi! Oltiin vissiin vähän myöhässä näin pari päivää ennen joulua...

Kiitos, kun kävit ja katsoit. Kannattaa ehdottomasti ottaa seurantaan Instagramini jos et vielä siellä ole! Siellä storyn puolta löytyy meidän arkea. Joskus vähän enemmän, joskus vähän vähemmän, mutta varmasti päivittäin!  

Elämä on yhtä neuvottelua pienen diktaattorin kanssa

Uhma. Meidän perheen viimeinen uhma. Se on todellakin käynnissä. Elämämme on yhtä neuvottelua tuon pienen diktaattorin kanssa joka ei halua, että hänen korkeutensa syöksetään vallasta.

Juuri pari minuuttia sitten hän huusi ja kiukutteli ettei aio siivota bingopelin palasia. Kamalan kiukun jälkeen hän kyllä siivosi, mutta sitten meni taas hermo. Koska sisko sai siivota yhden palan enemmän.

Anna mun kaikki kestää.

Tällä hetkellä aika monta kertaa päivässä huomaan laskevan hiljaa sataan. Vaikka eihän kukaan sitä kuulisi jos laskisin ääneen, kun vieressä karjuu kitarisat loistaen arvon uhma. Kun menee hermo, niin menee hermo. Siinä ei mikään auta.

Tiedän, että se on tärkeä vaihe. Ja joskus se loppuu - kuulemma kun saavuttavat aikuisiän. Mutta kieltämättä kun jokainen aamu väännetään siitä ettei kesäkenkiä voi laittaa joulukuussa päiväkotiin, niin alkaa huumori loppua. Kun ei pue itse haalaria, niin äiti pukee. Ja siitäpä vasta menee hermo, koska olisi hän sitten 10 minuutin muistuttelun jälkeen halunnut pukea itse. Tietysti. Juuri silloin kun oli jo pakko lähteä päiväkotiin ja äidin väkipakolla vetää se haalari niskaan.

Siinä sitten kirkuvaa taaperoa autolle kantaessani mietin vaan, että hyvää huomenta naapurit. Eikö olekin mukava herätyskellon ääni?

Draamaa ja krokotiilinkyyneleitä näkyy kyllä myös niin paljon, että pian tuo pieni saa rooliin jostain saippuasarjasta. Mahtava tyyppi!

Harvemmin meillä neuvotellaan diktaattorin kanssa ihan hirveästi. Aamuisinkin annan talvisaappaiden kanssa kaksi vaihtoehtoa: joko sinä laitat ne itse tai sitten minä laitan. Yleensä se päättyy huutoon, mutta sellaista elämä uhman kanssa on. Harmi on aika usein läsnä! Jokainen taaperon entinen tai nykyinen vanhempi tietää, että taaperon tahdossa ei aina ole kovinkaan paljon järkeä tai johdonmukaisuutta. Yritäpä siinä sitten neuvotella.

Ja toisaalta minä kasvattajana olen juurikin sellainen, että rajat on rakkautta. Ensin voi yrittää keskustella ja maanitella totta kai, mutta lopulta ne saappaat on jalkaan laitettava. Juuri eilen taisin hänelle aamulla sanoa: tiedän, että sinua harmittaa ettet saa laittaa kesäkenkiä jalkaan, mutta minä en voi nyt sen takia myöhästyä töistä ettet suostu laittamaan kenkiä. Joten jos sinä et laita niitä itse, niin minä laitan. Tai sekin toki sopii, että äiti kantaa sinut autoon ilman kenkiä...

Mielessäni huusin, että ei jumalauta minä poltan ne glitterkesäkengät.

Eräs aamu näin naapurimme päiväkodin ovella. Hän totesi, että sieltä kuuluikin jotain riemun kiljahduksia, kun lähditte! Jep. Kannoin taas kerran karjuvan taaperon autoon. Koska olihan se kurjaa, kun ei saanut lähteä pyörällä vaikka halusi.

Vaikka diktaattori on mitä vahvatahtoisin tällä hetkellä, niin siinä on myös se toinen puoli. Se ilo joka taaperossa asustaa on varsin voimakas sekin. Ja se jos mikä auttaa jaksamaan niiden uhmakohtausten yli, ali ja ympäri.

Nyt otan hörpyn kahvia, lasken jo valmiiksi kymmeneen ja valmistaudun siihen, että viiden minuutin päästä taas huudetaan hetki, kun on aika sammuttaa aamupiirretyt. Vaikka kuinka varoittelee,  että ihan pian on aika lähteä leikkimään, niin on se diktaattorille aina yhtä suuri shokki.

Mutta ymmärtäähän sen. Jos joku tulisi yhtäkkiä sammuttamaan minun Teho-osasto maratoonini kesken kaiken, niin ei siitäkään hymyä ja naurua saisi osakseen.

Uhmaikä. Kun se on tässä, niin se kuluttaa kovin hermoja. Mutta tämä on myös yksi niistä vaiheista joita tulee ikävä. Onhan ne kiukun syyt välillä nyt niin hulvattomia, että oksat pois! Sata syytä miksi taaperoni menetti tänään hermonsa. Siitä saisi hulvattoman kirjan.

Vaikka ei se aina juuri sillä hetkellä nauratakkaan...

Treenimetodina hyvä olo

Minulta on jonkun verran tullut kyselyä sosiaalisen median puolella siitä, että miten minä treenaan ja mitä tavoitteita minulla treenaamisessa on. Voisin vastata tähän todella lyhyesti ja ytimekkäästi - joskin ei avaa yhtään asiaa - näin; treenaan miten tykkään ja mikä hyvältä tuntuu ja tavoitteena on treenata.

Kiitos ja hei.

Ei vaan, mutta kaikessa lyhykäisyydessään se menisi näin. Treenimetodini on hyvä olo. Treenaan miten hyvältä tuntuu ja silloin, kun hyvältä tuntuu. Toki joskus salille lähteminen takkuaa, mutta tehdystä treenistä tullut hyvä olo motivoi aina lähtemään.

Hurahdin salitreenaamiseen kunnolla tuossa toukokuussa muistaakseni. Sen jälkeen, kun minulla oli salijäsenyyteen kuuluva personal trainer tapaaminen ja sain oman saliohjelmien. Samalla aloin imeä itseeni tietoa ja ideoita sosiaalisesta mediasta ja unohdin oikeastaan kokonaan ryhmäliikuntatunnit. Nautin siitä, kun saan päivän ihmiskontaktien jälkeen vain kuunnella musiikkia ja keskittyä omaan suoritukseen.

Mitä suoritukseen tulee, niin se ei ole suorittamista. Se on nautintoa. Treenaan miten hyvältä tuntuu juuri silloin. 

Kyllähän minä vähän treenijuttuja suunnittelen ja mietin. Tällä hetkellä koitan käydä salilla kolme kertaa viikossa, mutta realistisempi luku on ollut kaksi lähiaikoina. Jokaisella kerralla mietin mitä haluan tehdä juuri silloin ja sitten vain teen. Onhan siinä ajatusta, yläkroppaa, koko vartaloa tai alakroppaa. Mutta esimerkiksi jos maanantaina on ollut rankka päivä töissä ja en ole ehtinyt istua, niin otan kevyemmin ja treenaan vaikka yläkropan jalkojen sijaan. Kerralla teen yleensä sen 6-10 liikettä (plus vatsalihakset) riippuen vähän treenaanko vain esimerkiksi yläkroppaa vai koko kehoa. Aikaa salilla menee +- tunti, alkulämmittely mukaanlukien. Koko kropan päivinä menee tietysti vähän kauemmin, kun liikkeitäkin on enemmän.

Joka kerta treenaan niin, että salista jää hyvä olo. Sellainen olo, että vitsit. Pääsipä pian uudelleen. Koskaan en treenaa itseäni piippuun tai pitkää aerobista, koska en vain yksinkertaisesti nauti niistä. Treenaan niin, että olo on hyvä. Sellainen, että on tehnyt jotain ja kuitenkin sellainen, ettei ole ihan kuollut. 

Tavoitteita minulla ei ole. Kehitystä tapahtuu ja se motivoi, mutta tavoitteeni on vain nauttia tästä touhusta. Sekä se, että osaan arjesta itsekkäästi ottaa sen ajan, että pääsen treenaamaan. 

Tällä viikolla treenimetodina on lepo. Hinku salille olisi, mutta olen niin väsynyt, että päätin siirtää salit viikonloppuun tai jopa ensi viikkoon. Katsotaan miten viikko etenee ja missä voimin. Minulla on todella paljon kotitreeninateriaalia tallennettuna Pinterestissä sekä Instagramissa joten ajattelin käydä niitä vähän läpi tällä viikolla. Jo 20 minuutin kevyt kuminauhajumppa antaa energiaa ja hyvää fiilistä ja on sitten taas toisaalta niin kevyt ettei rasita jo väsynyttä kroppaa liikaa!

Ole  myös huomannut, että aerobinen on aika laittaa tauolle kunnes rauta-arvot saadaan kuntoon ja tämä väsymys kuriin. Kroppa ei meinaa millään palautua juoksulenkin tai pidemmän crosstrainer treenin jälkeen. Toisaalta tämä ei haittaa yhtään, nautinkin paljon enemmän voimalajeista kuin kestävyysurheilusta! 

Eli summa summarum: Fiilis edellä treenaan juuri niin kuin sillä hetkellä hyvältä tuntuu. 

Kisaväsymystä pukkaa

Mietin ensin, että mitä tänään kirjottaisin etten valittaisi jostain. Olisi kiva kirjoittaa jotain positiivista ja piristää teidän päiväänne! Mutta ei pysty. Ei vaan pysty. Mitään itkupotkuraivareita ei ole tulossa, ei hätää. Mutta ei mitään yltiöpositiivista ihQdaatakaan. IhQdaatakaan, ansaitsen äidinkielen pystin.

Täällä sitä taas ollaan, karanteenissa. Taapero on ollut räkäinen koko viikonlopun ja jo eilen tiesin, että tänään olisi kotipäivä. Aamulla heräsin kurkku karheana ja nenä hieman tukossa joten siinä samaan syssyyn kävin minäkin koronatestissä. Taas. Kolmannen kerran. Kolmas kerta toden sanoo - toivottavasti ei siinä, että tulos olisi positiivinen - ja testi oli aika iisi tällä kertaa. Taitaa olla ottajasta kiinni nimittäin taaperokin selvisi ilman itkua. Reipas rakas.

Pakko kyllä heti perään myöntää, että vaikka koronatestit, rään analysointi ja sairastupapäivät aiheuttavat päänvaivaa ja turhaa stressiä, niin ylimääräinen kotipäivä ei tunnu yhtään huonolta. Olo on naatti orastavan flunssan takia, mutta naatti se tuntuu olevan koko ajan. 

Juuri eilen juttelin ystäväni kanssa siitä, että taitaa olla todellakin tarvetta pienelle joululomalle jo meillä kaikilla. Meiltä molemmista nimittäin tuntuu siltä, että parin päivän viikonloppu ei todellakaan riitä palauttamaan arjesta tällä hetkellä. Onneksi ihan pian ollaan joulussa ja saa hieman hengähtää.

Enkä yhtään ihmettele, että hieman alkaa askel tuntua raskaalta tässä kohtaa vuotta. Kulunut vuosi on ollut stressaava ja erilainen, mutta onhan kesälomastakin jo kovin aikaa. Meidän perheessä ei syyslomia ollut joten edellinen loma on ollut heinäkuussa meikäläisellä. Ja vain kaksi viikkoa. Ei siis ihme, että odotan jo kovasti pientä breikkiä arjesta.

Ja kroppa taitaa olla samaa mieltä. Uni on ollut vähän huonoa viime aikoina ja tuntuu, että jokainen flunssa meinaa iskeä tämän takia. Tai jonkun muun syyn takia. Alkusyksyn pysyin niin terveenä ja nyt tuntuu, että koko ajan kurkku vähän karheana. Toki se on myös tämä kolmen lapsen äidin ja varhaiskasvatuksessa työskentelevän kirous, kun on koko ajan rään ympäröimänä.

Joku kommentoi muutama postaus sitten, että aina vaan elämä on raskasta. Milloin on ollut kepeää? 

Niinpä. Onko ollut koskaan? Ei ainakaan vuosiin, koska raskaudet ja vauvavuodet. Nyt, kun ne ovat helpottaneet, niin väsymys on edelleen. Kiitos surkean ferritiiniarvon. Sen lisäksi koronavuosi sekä tämä synkkyys. Ei todella olo ole kovinkaan kepeä näinä päivinä, vaikka onnea ja iloa elämässä silti riittää.

Synkistelyn sijaan olen koittanut nauttia tästä pimeydestä. Sytyttänyt kynttilöitä ja jouluvaloja. Istunut rauhassa sohvalla teekupin kanssa ja miettinyt miten mukavaa, kun aurinko ei paljasta sitä, ettei ole viikkoon jaksanut imuroida. Tai sitä, että ikkunat on edelleen "tältä kesältä" pesemättä. 

Että sellaista tänne. Hyvää ja onnellista, mutta vähän kisaväsymyksestä nuupahtanutta arkea. Onneksi pian on joulu ja saa pienen hengähdystauon arjesta ja kiireestä. 

Voiko joulusta selvitä ilman krääsävuoria?

Isutun aamukahvilla keittiössä ja katselen ympärilleni. Ympäristö huutaa siivouspäivää! Tehokkaat pari tuntia ja sitten pieni päiväelepo. Sen jälkeen olisi edessä viikonlopun rankin asia; jouluostokset. En ole koskaan ollut mikään shoppailija, lähinnä vihaan koko asiaa. Vielä tämä korona-aika, niin ei oikein kiinnostaisi mennä tuonne ihmismassojen keskelle maskinaamalla  hikoilemaan. 

Onneksi olen varustautunut reissuun hyvin; lapset mummille hoitoon, kaikki mahdolliset lahjat netistä sekä lista jossa lukee loput ostettavat. Mutta silti, silti ei ole minun juttuni.

Sitten palataan takaisin tähän siivouspäivään. Nämä rojut silmien alla ihan ahdistaa se mieten paljon sitä rojua ja roipetta tulee jouluna lisää. Vaikka väitän, että meidän sekä sukulaistemme joululahjakulutus on aika maltillista, niin kolmen lapsen joululahjat vie silti jonkun verran tilaa jo täysissä lelulaatikoissa. Vaikka meillä kyllä on aika fiksu joululahjapolitiikka.

Me ostetaan ja paketoidaan jouluksi tosi paljon fiksuja lahjoja. Olemme yleensä ostaneet lapsille yhden ison tai pari pientä lelua lahjaksi. Ei sen enempää. Loput lahjat ovat kulutustavaraa, tarpeellista tai jotain muuta kuin leluja. Esimerkiksi tänä vuonna joulupukki tuo yövalon, eväsretkiastiat päiväkotiin, muovailuvahaa, sähköhammasharjan ja askarteluhelmiä meidän lapsille. Paketteja lapsille kertyy meidän ostamina noin ehkä neljä per lapsi,

Arvostan myös kovasti sitä, että sukulaiset ja kummit kysyvät usein mitä meidän lapset toivoo. Se on ihanaa. Itse koitan myös aina kysellä, koska on ihana antaa lahjoja joita toinen tarvitsee ja oikeasti haluaa. Se on myös älyttömän paljon helpompaa, hah.

Sukulaisille me myös koitamme ostaa aina jotain fiksuja lahjoja ja tosi usein me siskon kanssa hankitaan lahjoja puoliksi ja hyödynnetään niissä lapsiamme kuvalahjojen muodossa. Toki kaikki aina sanovat etteivät halua, että me ostetaan mitään, mutta vuosikalenteri isovanhemmille ihanilla lasten kuvilla on kyllä suosikkilahja joka vuosi! Vaikka ei sitä kukaan ikinä pyydäkään, hih.

Mitä rahapuoleen tulee niin kuluuhan sitä. Ei kamalasti, mutta kyllä rahaa kuluu. Me emme yleensä osta mitään kovinkaan kallista kenellekään, kun ei pienten lasten lahjat kovin hintavia vielä ole. Tulevaisuudessa kyllä kun lahjojen laatu vaihtuu leluista muunlaisiin toiveisiin, niin varmasti panostan mielummin silloin laatuun kuin määrään. Eli mielummin yksi kalliimpi jonka saaja toivoo kuin monta pientä ja turhaa. Näin kärjistetysti. Toki hevosta tai uutta tietokonetta tuskin koskaan pukki tuo, hah.

Nyt kahvi loppuu ja siivuoshommat odottavat. Sitten saadaan joulukuusi paikoilleen ja lahjojen metsästys voi alkaa. Ihanaa viikonloppua!  

Hauska ja helppo jouluaskartelu!

 

Bongasin idean aikoinaan Pinterestistä juuri sopivasti, kun töihin saapui ryhmämme tarrakuvat päiväkotikuvauksen jälkeen. Teimme siis eilen ryhmästämme hassun hauskat tontut eteisen seinälle!

Askarteluun ei tarvitse kuin kartonkia ja huopaa tai pumpulia! Myös pelkällä paperilla tai kartongilla pärjää oikein mainiosti. Meillä oli tarrakuvia, mutta minkä tahansa valokuvan pää kelpaa!

Hauska idea esimerkiksi vähän erilaiseksi joulukortiksi! Taidamme tehdä kotona tyttöjen kanssa tänään samanlaiset. Joka vuosi tonttu niin näkee lapsen kasvun jouluisin hyvin? Miksipä vaikka ei!

Kurahousuaamut loppuu ennen kuin huomaankaan

Istahdan päiväkodin pihalla auton etupenkille. Riisun maskin naamaltani ja hengitän. Olipahan aamu. Miksi aina tulee kiire, vaikka aamu olisikin sopuisa ja mukava? Enää neljä vuotta, sitten en vie ketään enää aamuisin päiväkotiin.

Ajatus tuntuu helpottavalta. Ei enää tappelua, kun ei ne sukat mene hyvin jalkaan. Ei enää kurahousuja, ei enää retkieväitä. Juon aamukahvin, herätän lapset. Ehkä valmistan aamupalan ja hieman hoputan kolmea koululaista. Sitten lähden töihin. Ihan yksin. Ilman yhtäkään päiväkotipysähdystä matkalla.

Tällaisista aamuista olen haaveillut salaa jo muutaman vuoden. Silloin kaikki on niin helppoa.

Viikonloppuyönä haaveiluni rikkoo pienet askeleet. Väliimme kömpii uninen taapero tyyny kainalossa. Hän toivottaa hyvää yötä ja painaa poskensa niin lähelle poskeani, että haistan hänen poskelleen kuivuneen unisen kuolan tuoksun. 

Aamulla kahdeksan hengen sohvamme on aivan tyhjä. Yhtä nurkkausta lukuunottamatta. Sinne on käpertynyt kolme pientä pörröpäätä kylki kyljessä aamupiirrettyjä katsomaan. Keitän kahvin ja istahdan sohvan toiseen nurkkaan. Yksi pörröpää kerrallaan sohvan toinen nurkka tyhjenee kainalooni. Pian olemme kaikki siinä yhdessä nurkassa kylki kyljessä. 

Sillä hetkellä kiireiset arkiaamut tuntuvat yhdentekeviltä. Tätä minun tulee ikävä sillä samalla sekunnilla, kun viimeisistäkin kurahousuista ja vasukeskuteluista meidän perheessä luovutaan. Koko äitiyteni ajan joka suunnasta on toitotettu, että se on hetki vain, kun lapset ovat pieniä. Nyt se on iskenyt vasten kasvoja, että hitto vie he ovat oikeassa.

Yksi on lentänyt ulos pienten lasten kuplasta. Vaikka hän vielä pyytää syliin ja tulee lähelle, niin hän on jo niin iso. Kaksi vielä jäljellä.

Mutta ennen kuin huomaankaan, niin kukaan ei enää tulee yöllä väliin tai aamukahvin aikana kainaloon. Ennen kuin huomaankaan, niin olen tarpeettomampi kuin koskaan ennen. En henkisellä tasolla, mutta fyysisesti. Nyt koko ajan joku on iholla kiinni. Pian ei enää ole. 

Ajatus tuntuu helpottavalta, mutta samalla tosi haikealta ja pelottavalta. Onneksi ne kurahousuaamut ei ihan vielä hetkeen lopu. 

Lempiasioita just nyt

Lempiasioitani koronassa just nyt: Jos tästä touhusta nyt jotain positiivista haluaa kaivaa niin ehdottomasti se, että maskin taakse saa piiloutua kauppareissulla, kun ei jaksa sellaisia small talk juttuja puoli tuttujen kanssa. Kukaan ei tunnista! Toki tässä on myös se kääntöpuoli, että eilen tuijotin pitkään ystäväni ystävää kauppareissulla ja olin aika varma, että hän on se ja meinasin moikata, mutten sitten ollutkaan. Tuijotin vaan typeränä, hah. Että minua ei nähdä, mutta en näe minäkään. Olen oikeasti tosi epäsosiaalinen kaupassa kävijä, koska siellä saan olla hiljaa. Ehkä päivän ainut tällainen hetki.

Lempiasioitani salilla just nyt: Se, että saa olla hiljaa. Hah. Tämä ja ylempi, jep jep. Olen oikeasti tosi sosiaalinen ihminen MUTTA kulunut syksy on ollut rankka joten kaipaan yhä enemmissä määrin sitä, kun saa olla hiljaa. Töissä vastaan koko ajan jonkun tarpeisiin ja sama homma kotona. Salilla saan vain olla hiljaa ja keskittyä omaan napaani.

Lempiherkkuni just nyt: Fiksuruoka paketin mukana tuli kolme pussia kauralakua. VITSIT MITEN HYVÄÄ. Petollista tilata kerralla suuria määriä...

Lempisarjani just nyt: No Gilmoren tytöt. En ole koskaan ennen katsonut niitä, mutta vitsit mä olen koukussa.

Lempiasia joulussa just nyt: No ei ainakaan joulukalenterit. Joulukuun neljäs ja mietinpä vaan, koska taapero antaa periksi ja uskoo, että luukkuja tosiaan avataan vain yksi. Joka aamu ne ovat aiheuttaneet itkua, tänään taapero varmuuden vuoksi itki kalenterinsa perään jo heti, kun kömpi sängystä ylös.

Lempivaatteeni just nyt: Makuupussitakki is bäk! Ja lökärit. Ne taisi olla joskus yläasteella in, mutta sitten jäivät ihan unholaan. Nyt käyttäisin niitä vain koko ajan, koska kylmä. Kylmä, kylmä ja kylmä.

Lempiferritiini asia just nyt: Okei vähän tyhmä, mutta muotoillaan liibalaabakuulumiset nyt lempiasioihin tällä kertaa. Ehdottomasti se, en palele enää ihan niin paljon! Toki jäässä olen usein, mutta en ehkä niin helposti mitä vielä pari kuukautta sitten.

Lempiasia kouluilaisen äitinä just nyt: Koulun aloitus otti tälle äidille koville, varsinkin ykkösen yksin olo. Nyt hän saattaa olla yksin jopa kolme tuntia päivässä ja vitsit miten hienosti on sujunut! Olen ylpeä - ja helpottunut - äiti. 

Lempiasia päiväkotilaisten äitinä just nyt: Meidän aamut menee nykyään tosi kivasti. Kiireisesti ja joskus taaperouhmassa, mutta tosi usein suurimmaksi osaksi kivasti.

Lempiasia joululahjatoiveissani: No ei minulla ole. Haluaisin kirkasvalolampun, kahvimyllyn, lämpöpeiton, laskettelu- tai pilkkihaalarin töihin, uudet talvikengät, Marimekon olkalaukun. Vaikka ja mitä. Tästä huomaa, että usein ei tule itselleen ostettua muuta kuin vaatteita ja niitä pakollisia asioita, kun kaikki toiveet on sellaisia joita olen ajatellut hankkivani mutten sitten ole pihiydessäni hankkinut.

Lempiasioita loppuvuodessa: No se, että tämä vuosi loppuu. Nopeasti se menikin. Juuri vasta tämä koronahössötys alkoi, vaikka siitä on jo melkein vuosi aikaa, kun ensimmäinen tartunta Suomessa todettiin.

Lempiasioita lempiasioissa: Kaikki on tosi hyvin just nyt. Väsymyksestä huolimatta. Mutta ei ihme, että väsyttää. Vuosi on ollut stressaava ja erikoinen ja kesälomasta alkaa olla jo aikaa pitkä tovi. Siihen vielä tämä pimeys ja harmaus, niin avot. Kyllä uni maistuu. Ellei olisi pieniä uniongelmia, mutta onneksi kulunut viikko on mennyt tosi kivasti unien osalta, vaikka enemmänkin olisi nukuttanut. Onneksi jouluun on enää kaksi kokonaista työviikkoa ja muutama päivä päälle. Sitten on pienen breikin aika.