Ihan vain kuulumisia

 Aikuisten makkarista kuuluu spotifyn lasten podcastin ääni. Kohta kömmin sänkyyni ja vieressä makoilee yksi ja lattialla patjoilla kaksi muuta. Otin tytöt "yökylään", kun mies on reissun päällä. Työjuttuja ja on vain yhden yön onneksi poissa. Mutta tiedättekö, me ollaan viimeksi oltu yö erossa varmaan silloin, kun kuopuksemme reilu kolme vuotta sitten syntyi. Silloinkin vain yksi yö.

Hassua, mutta johtunee kai suureksi osaksi myös meidän ihanasta lähipiiristä joka mahdollistaa sen, että tytöt ovat yökylässä aina silloin tällöin ja saadaan yhdessä nukkua myöhään. Ei ole siis yksin kummankaan tarvinnut ennen tätä karata hotelliin yöksi. Työhommissa edelleen, mutta ei varmaan kovin kamalaa ole nukkua hotellin lakanoissa yksin ensi yönä.

Viikonloppuna saimme taas vähän ladata akkuja, kun olimme ystäväni luona istumassa iltaa paljuilun ja karaoken merkeissä. Oli kyllä ihanaa, vaikka fyysistä latautumista ei tapahtunutkaan. Miten onkin niin, että kun lapset ei ole kotona niin silti herään kello kahdeksan aamulla!? Ihan sama vaikka miten olisi viime yönä valvonut myöhään.

Työni varhaiskasvatuksen opettajana on lähtenyt hyvin käyntiin. Olen päässyt työn makuun ja nauttinut täysin rinnoin pienten kanssa työskentelystä. Mitä ihanaa lievitystä vauvakuumeeseen! Silloin julkaistessani täällä somessa sen, että aloitan epäpätevänä opettajana työskentelyn, tuli paljon tosi hyvää ja rakentavaa keskustelua meistä epäpätevistä opettajista. Haluan ehdottomasti palata vielä asiaan koko postauksen verran, kun vain joskus ehdin alas istumaan ja jäsentelemään ajatuksiani enemmän.

Harvemmin nimittäin täällä enää niin kantaa ottavia asia tekstejä näkyykään, koska yksinkertaisesti jaksaminen ja aika ei vain riitä sellaiseen. Niihin on niin keskityttävä, koska niistä herää aina keskustelua ja haluan sen olevan sitten rakentavaa ja hedelmällistä omalta osaltani! 

Viime päivät - kuukaudet, viikot - olen muutenkin miettinyt tätä blogini kohtaloa. Intoa olisi, mutta kun se syttyy ei usein aika riitä. Pitäisikö vain unohtaa koko blogi ja keskittyä Instagramiin? Ei ainakaan vielä, vielä muutama muuttuja elämääni niin se on edessä. Mitä ja koska ne muuttujat on, en tiedä. Mutta faktahan on se, että aika on välillä aika kortilla meikäläisellä.

Ensi viikonloppuna menemme kylpylään perheen kesken. Miten ihanaa. Pääsen minäkin niihin hotellilakanoihin, vaikkakaan en osaa nukkua niissä. Oma sänky, paras sänky. Muualla ei uni tule. Paitsi laivalla. Oi miten hyvin siinä hurinassa ja pimeydessä nukun.

Pääsisipä laivalle. Baariin. Tykyiltoihin. Lasten kanssa hoploppiin ja elokuviin. Uimaan ja kesällä festareille. 

Koskakohan elämä palaa normaaliksi? Vai palaako koskaan? Ja koskakohan me päiväkodin henkilökunta saadaan mahdollisuus hakea rokotteet? 

Nyt hyvää yötä. Rivi pörröpäitä kutsuu väsynyttä, mutta onnellista äitiä.

P.s Rautalisä meni vaihtoon. Onneksi pahin ferritiinisumu on hälvennyt, mutta vatsavaivat ovat olleet läsnä jo muutamia viikkoja. Juuri ne poltot ja kouristukset jotka rautalääkkeestä johtuu. Hitsit!

Relataan. Ei ne lapset siihen lumen syömiseen kuole.

Seurasin tänään sivusilmällä keskustelua jossa sivuttiin jokaiselle näin talvena tuttua aihetta; lasten lumen syöminen. Kuinka monta kertaa yhden ulkoilun aikana täytyy sanoa lapsille, että älä syö sitä lunta. Älä, älä ja älä!! Olen useasti pohtinut, että mitä järkeä siinä kiellossa on.

Kun ne lapset syö sitä kuitenkin. Ja eihän se mitään ydinjätettä ole, vaan lunta. Ihan tavallista lunta.

 Ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, niin toden totta googletin onko lumen syöminen vaarallista. Joo muutaman silmäyksen jälkeen tulin juuri siihen tulokseen minkä jo oikeastaan ounastelinkin ; jos kakka - kirjaimellisesti - nakki käy, niin lumessa voi olla kakkabakteereja joista lapsi saa vatsataudin. Ja ehkä sitä saavikaupalla ei kannata syödä, eihän se puhdasta ole

MUTTA

Syöhän lapset keppejä. Hiekkaa, räkää, pölyä. Keksejä pissaisilla sormilla ja niin edelleen. Voisin melkeinpä vannoa, että se lumi ei ole likaisin asia jonka lapsi laittaa päivän aikana suuhunsa.

Ja siltikin löydän aina itseni kieltämästä lapsiani syömästä lunta. Ja töissä tietysti kiellän myös. Mutta pakko myöntää, että rupean olemaan tässä kieltämishommassa aika laiska. Kun ne syö sitä lunta kuitenkin. Vaikka sitä olisi sulatettu ja tutkittu miten paljon, niin sen herkullisuutta ei vaan voi estää. Yksinkertaisesti pieni lapsi ei vaan pysty kontrolloimaan omaa käytöstään sen herkullisen lumen edessä niin, että kertalaakista - tai koskaan - tottelisi kehoitusta olla syömättä luonnon omaa jäätelöä. Meille ötököitä ja kakkabakteereja täynnä olevaa lunta, lapsille ääretön jätskibuffa.

Ehkä siis vaihdan mantran älä syö lunta sellaiseen mantraan kuin älä syö keltaista lunta. Hah. Ei mutta oikeasti. Se kun ei mitään oikeasti auta. Muistan itsekin lapsuudestani sen, että kerran ensimmäisellä luokalla koulumatka kesti tolkuttoman kauan, koska olimme kaverini kanssa tikkarimetsässä. Eli syömässä puiden oksilta lunta. Saatinpahan päivän protskut hämähäkeistä hei! Ja hengissä tässä ollaan siltikin.

Itsehän sain lapseni syömästä jäätä ulkona sillä, että lupasin jäädyttää heille iltapalaksi jääpaloja. Siinä he sitten tyytyväisinä rouskuttivat gurmee iltapalaansa keittiönpöydän ääressä.

Se on vaan lunta. Ja sitä on ilmeisesti aivan helkkaristi aamulla taas auton päällä. Ehkä sanonkin siis lapsilleni, että saatte syödä lunta niin paljon kuin jaksatte kunhan syötte sen auton päältä. Jäisipähän minulle vähemmän harjattavaa!

 

Viiiitsi vitsi. Ehkä. 

Tiivistettynä tämä teksti; relataan.

Tulokset ei vaadi salilla asumista ja lisäprotskuja

Näen aina salille kirjautuessani, koska salijäsenyyteni päättyy. Se päättyy 1.3 eli 1.3 tulee täyteen vuosi siitä, kun aloitin salilla käymisen. 

Viikonlopun hiihtohommat soi ylävartalon spagetiksi - kyllä, minä hiihdin monta kilometriä. Minä joka nuorempana vihasi koko touhua - kun tekniikka oli vähän hukassa joten eilen päätin treenata pelkästään alavartalon lihaksia. 

Fiilistelin salilla sitä, kun jalkaprässillä nousi 75 kiloa -  Se on enemmän kuin minä painan -  kahdeksan kertaa kolme sarjaa. Aika siistiä! Melkein vuosi sitten aloitin 30 kilolla joten kehitystä on todellakin tapahtunut. Mitään omia maksimeja en tiedä, koska treenaan aina sarjoissa ja on ollut hienoa huomata miten jokaiseen liikkeeseen on saanut lisää painoa paljon, oli kyse sitten alavartalon tai ylävartalon treenistä. Ylätaljassa nousee jo 45 kiloa monta kertaa, jee!

Se pointtini tässä kirjoituksessa oli, että ei tarvitse valita täysillä tai ei ollenkaan tässä hommassa. Salilla voi käydä, treenata ja saada jopa niitä tuloksia vaikkei siellä asuisi ja vetäisi lisäprotskuja naamariin.

Minä treenaan 2-3 kertaa viikossa, useimmiten tuon kaksi. Syön ihan normaalia kotiruokaa ja herkuttelen. Ja silti olen saanut tuloksia aikaiseksi. Kiloja nousee enemmän ja senttejä on lähtenyt paljon. Jonkun mielestä minun kehitykseni saattaa olla hidasta, mutta minulle sopii hitaasti mutta varmasti tyyli. Mitä hitaammin ja omaan elämäntilanteeseen sopivamman treenaan, sitä varmemmin se jää elämäntavaksi. 

Nyt olen vielä lähiaikoina ottanut rennommin treenien kanssa ja nauttinut rennosta liikunnasta ja tekemisestä lasten kanssa. Pari kertaa viikossa on oikein hyvä määrä omaa treeniä, kun kotona ja töissä liikuttaa liuta lapsia. Päätyö, sivutyö ja kotityöt. On todellakin välillä viikkoja ettei salille ehdi, hah. 

Minulle ei ole koskaan sopinut ehdottomuus ja aluksi meinasikin käydä kalpaten salitreenin kanssa. Otin siitä ihan liikaa stressiä jos en ehtinyt salille kolme tai jopa neljä kertaa viikossa. Ja voi sitä stressin määrää jos jäi yhteen tai ei ollenkaan koko viikko! Tuntui heti, kuin kaikki tulokset ja jäsenmaksut valuisivat hukkaan. Pääsin kuitenkin opettelemalla tästä ajatuksesta eroon. Muistuttelin itseäni siitä, että nautinnon ja hauskuuden takia sitä teen. Stressaamalla ja pakolla kadottaisin innostuksen heti.

Mitä sitten maaliskuussa kun jäsenyys loppuu? Jatkan jäsenyyttä mutten tiedä vielä millä salilla. Nykyinen salini on aika kallis ja valitsin sen ryhmäliikuntatunnit vuoksi. En kuitenkaan ole käynyt niillä enää pitkään aikaan, kun hurahdin saliin. Maksan siis tavallaan turhaan niistä tunneista myös. Eli ehkä katson jonkun edullisemman salin. Tai sitten valitsen salin jossa on kertamaksu. Esimerkiksi meidän kunnan kuntosalilla 10 kerran kortti olisi 30 euroa. Pari kertaa viikossa salitreenit tulisivat tällä tavalla melkein puolet halvemmaksi mitä nyt! 

Nyt nostan jalat ylös ja juon kahvini rauhassa. Polarin kelloni näyttää, että 83% kakkostason aktiivisuudesta on saavutettu työpäivän aikana, joten levon aika. Miten aina sattuukin, että rankan salipäivän jälkeinen työpäivä on yleensä myös vauhdikas, hah. Toisaalta eipä työ varhaiskasvattajana koskaan mitään laakereilla istumista ole.

Että haasteena tässä treenaamisessa on välillä se, että lepopäivä ei todellakaan aina ole lepoa ja jo pelkkä arki ilman treenejä kuormittaa kyllä kehoa. Siksikin minun on fiksu valita se rauhallisempi tapa treenata. Muuten saattaisin pian saada kroppaani tilttiin ja itseni uupumuksen partaalle. 

Puhelin joka säästää kukkaroasi sekä luontoa!

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Swappien kanssa

Puhelin on tärkein tavarani. Se kulkee mukanani mihin vain. Maksan sillä laskut, teen sen kanssa töitä. Valokuvaan, muokkaan, tienaan ja vain viihdyn sen seurassa ja sen kanssa. Katson sarjat siitä ja vaikka ja mitä. Puhelin on nykyään minulle niin monitoimilaite, etten juurikaan käytä enää tietokonetta. Hassua miten pieni laite voi olla niin monipuolinen ja tarpeellinen. Miettikää nyt, teen sillä pienellä kapulalla myös töitä.

Ah miten rakastan teknologiaa. 

Olen puhunut paljon siitä, että olen pihi. Säästeliäisyys on hyve ja oikeastaan kolmen lapsen kanssa vähän pakko, hah. Siksi meinasin lyödä itseäni puulla päähän, kun ajatus uudesta puhelimesta hiipi mieleeni. Kun en oikeati tarvisisi sitä. Tai tarvitsisin, koska vanha ei täytä enää tarpeitani. Mutta, kun ei siinä vanhassa vielä sen suurempaa vikaa ole. Ja kun kriteerini uuden puhelimen kanssa ovat sellaiset, että uuden puhelimen hinta olisi korkea. Tuskastuin, haaveilin ja halusin. Sitten taas tuskastuin, kun mietin rahanmenoa. Sitten haaveilin, koska olisihan se minulle niin tärkeä työväline ja arjen pelastaja. Ja taas tuskastuin. Turhaa kulutusta. Ja niin edelleen jatkui tämä pääni sisäinen taisto.

Sitten törmäsin palveluun nimeltä Swappie.

Swappien idea lyhyesti; heiltä saa ostettua käytetyn tehdashuolletun älypuhelimen edullisemmin kuin uuden. Ihastuin heti ajatukseen; säästät rahaa sekä luontoa. Idea on loistava, koska älypuhelimen elinkaari on itse asiassa paljon luultua pidempi. Kunnostamalla puhelimen sen elinkaari pitenee huomattavasti Monelle meistä kuitenkin käytetyn älypuhelimen ostaminen voi tuntua vieraalta. Myönnetäköön, että aluksi minäkin vierastin ajatusta. Onhan puhelin nimittäin käytettynäkin kallis hankinta joten uskaltaako sitä ostaa käytettynä..?

MUTTA

Swppien palvelussa puhelimet käyvät ammattilaisen tarkastuksen läpi ja tarvittaessa ne huolletaan ennen kuin ne menevät myyntiin. Niille annetaan myös 12 kuukauden takuu. Ei siis todellakaan huono diili ostaa puhelinta edullisemmin käytettynä! Minullekin käytetyn puhelimen hankkiminen mahdollisti sen, että saan paremman puhelimen mitä olisin uutena ostanut, koska käytettynä se on sen verran edullisempi. 

Swappien sivuilta puhelimia selatessaan näkee kategorioita missäulkoisessa kunnossa puhelin on ja valita juuri omille tarpeilleen sopivan puhelimen sen mallin, kunnon ja hinnan mukaan. Swappien puhelimien kuntoluokat viittaavat vain puhelimen ulkoiseen olemukseen, toiminnoiltaan kaikki puhelimet toimivat erinomaisesti. Kyselin itse Instagramissa seuraajiltani valinnassa apua - kriteereinä tietysti hyvä kamera - ja päädyin   iPhone 11 pro malliin mahdollisimman isolla muistilla. Kameran lisäksi nimittäin suuri muisti on minulle yksi hyvin tärkeä ominaisuus. On tuhansia valokuvia. Monia erilaisia some sovelluksia. Kuvankäsittelysovelluksista ja lasten peleistä puhumattakaan, hah. Pienellä lisämaksulla palveluun sai myös panssarilasin asennuksen valmiina, tarpeellista ja mahtavaa!

Kännykästä osaan sen verran sanoa, että olen rakastunut. Jo ensimmäiset kuvat puhelimella kertoivat sen, että vaihto oli kannattava. Puhelimessa muisti on myös niin rajaton, että ei se taida täyteen tulla minun käytössäni ikinä, hah  Todellakin siis kannatti vaihtaa. Vaikka tuntui ehkä vähän turhamaiselta ajatukselta ostaa uusi puhelin, kun vanhassa ei ollut mitään sellaista "kunnon vikaa". Mutta onneksi Swappien palvelun avulla sain siunauksen itseltäni; saan uuden puhelimen edullisemmin enkä rasita luontoa uuden puhelimen hankinnassa. Koska suurin osa päästöistä syntyy siinä aina, kun puhelin valmistetaan. Minulle puhelin on niin tärkeä laite, että siihen haluan panostaa. Helpompaa omalle pihimielelle panostaminen on, kun sen voi tehdä kukkaroa ja luontoa säästäen.

Mistä sitten swappien puhelimet heidän palveluun saapuvat? No sinulta, minulta, meiltä ja teiltä. Swappie nimittäin myös ostaa käytettyjä iPhone puhelimia. Tarkistaa ne, tarvittaessa korjaa ne ja myyvät seuraavalle käyttäjälle. Tai laittavat varaosiksi jos kännykästä ei ole enää seuraavan omistajan puhelimeksi. Myyjä saa rahat suoraan tililleen. Kätevää!

Aion todellakin hyödyntää palvelua myös sitten, kun esikoisemme tarvitsee uuden puhelimen. Koska kuten me vanhemmat tiedämme, lasten käsissä puhelimet on aika tapaturma-alttiita ja näin ollen mielelläni pääsen sen hankinnassa mahdollisimman halvalla, hah. Aion myös sitten joskus tulevaisuudessa hyödyntää Swappien,  kun on taas aika vaihtaa puhelinta. Vanhasta hyvitys tilille ja uusi edullisemmin omaksi!

Koodilla laura10 saatte 10€ alennusta - myös jo alennetuista - tuotteista Swappien valikoimasta! Koodi on voimassa 28.2.2021 asti!

Nyt minä lähden kuvaamaan kaikkea tärkeää ja vähän vähemmän tärkeää puhelimellani ja vain fiilistelen tätä uutta kameraa. Onneksi on muistia, niin voi rauhassa räpsiä vaikka lasten varpaita ja selfieitä, hah! 

Onko lapset vain rikkaiden etuoikeus?

Luin tuossa tovi sitten kolumnin jossa sanottiin, että lapset on vain rikkaiden etuoikeus. Että vasta 40 vuotiaana olisi mahdollista hankkia lapsia, koska sitä ennen ei ollut varaa. Näin kärjistetysti ja hyvin tiivistetysti. 

Höpöhöpö sanon minä. Elämä on valintoja täynnä. Vai meinaako joku, että esimerkiksi minä olin kovin rikas ja hyvätuloinen 20 vuotiaana, kun yllättäen tulin raskaaksi? Meinaako joku, että nyt kolmen lapsen äitinä olen kovin rikas ja hyvätuloinen varhaiskasvattaja ja mieheni rikas rekkakuski? 

Kovin aina pelotellaan, että lapset vie kaikki rahat ja käyvät kovin kalliiksi. Kyllähän lapset rahaa vie, se on ihan totta. Mutta että vanhemmaksi ei olisi varaa ennen kuin nelikymppisenä? Puhuttiin kuitenkin ihan työssäkäyvän ihmisen näkökulmasta. Ei kyllä pidä paikkansa.

Toki on varmaan vähän kiinni missä asuu. Asuinalue ja asumismuoto. Mutta totuus on se, että lapsiin saa kulutettua juuri niin paljon rahaa kuin haluaa. Ei me isoja eläkesäästöjä saada kasaan kolmen lapsen kanssa ennen kuin he lentävät pesästä ja asuntolainat on maksettu, mutta kyllä me pärjätään oikein kivasti. Mutta me olemme päättäneet säästää tietyissä asioissa ja sitten taas toisissa on pakko säästää.

On eri asia ostaa lapsille kaikki aina uutena, kun kiertää kirpputoreja. On eriasia  suosia merkkivaatteita kuin markettivaatteita. On eri hintatason harrastuksia. Ja yksi iso asia on se, että millaiseen elintasoon on itse tottunut ja mistä kaikesta on valmis luopumaan.

Ei minulla kolmen lapsen äitinä olisi varaa käydä kuukausittain kampaajalla tai ripsihuollossa. Tai ehkä olisi, mutta raha olisi jostain muusta pois. Minulla ei ole kalliita harrastuksia ja en juurikaan mielitekoshoppaile mitään. Me syödään jonkin verran ulkona, käydään uimassa ja herkutellaan. Meidän lapsilla ei vielä ole harrastuksia, mutta tulevaisuudessakaan he eivät voi valita niitä kaikkein kalleimpia harrastuksia. Me ollaan valittu asua uudessa omakotitalossa juuri tällä alueella joka tarkoittaa sitä, että asumiskulumme on isommat kuin olisi ”pakko”. Me pihistetään tietyistä asioista ja panostamme toisiin. 

Mutta me kuitenkin käymme töissä. Entä esimerkiksi työttömät, onko heillä varaa lapsiin? Tai sairaseläkkeellä olijat? Entäpä he joilta kuukausittain menee rahaa joihinkin velkoihin? Kenties nuoruuden huonoista valinnoista tai huonosta asuntokaupasta johtuen voit olla vuosia velvollinen maksamaan jostain jota sinulla ei edes enää ole. Että tosiaan, tilanteita on monia enkä todellakaan voi puhua kaikkien suulla. Mutta jotenkin minä silti ajattelen, että valtaosalla on kyllä varaa hankkia lapsia. Että kyllä tässä maassa pärjää lapsiperhe ilman rikkauksiakin.

Toisaalta sitten taas en ihmettele, että ihmiset kokevat ettei heillä ole varaa lastentekoon. Tai on itse tekoon, mutta vanhemmuudesta on tullut aika materiaalikeskeistä. Kun ennen vedettiin serkkujen ja serkunserkkujen vanhoissa vaatteissa läpi lapsuuden, niin nyt kaikilla tuntuu olevan vain merkkiä. Täytyy syöttää luomua, löytää hyvät - ja yleensä hintavat - harrastukset. Puhelimista, tableteista ja hittileluista puhumattakaan. Asuinalue täytyy olla hyvä, turvaistuimet ne tietyt parhaat ja kalliit merkit ja autokin olisi hyvä olla mahdollisimman uusi koska turvallisuus ja päästöt. 

Okei vähän kärjistän, mutta ymmmärrätte pointin. Minäkin kerran erehtysin kyselemään kuopuksellemme istuinta joka mahtuisi kahden muun kanssa takapenkille ja sain ehdotukseksi ostaa uuden auton jotta kaikille kolmelle saisi mahdollisimman hyvät turvaistuimet jotka ei silloiseen autooni mahtunut. Jepulis, muutaman satasen sijaan sijottaisinkin tonneja tosta vaan. 

Mutta faktahan on se, että some voi antaa aivan vääränlaisen kuvan siitä mitä lapset ja lapsiperhe vaatii. Täytyy olla ja omistaa jotain, jotta voi olla hyvä vanhempi. Näinhän se ei oikeasti ole, mutta koska me vanhemmat ja aikuiset nyt osataan aika hyvin se syyllistämisen jalo taito. 

Että en tiedä. Vanhemmuus on rikkaiden etuoikeus? Ei se kyllä ole. Paitsi että nyt tuli mieleen, että vaatiihan se rahaa jos kyse on adobtiosta tai hedelmöityshoidoista. Mutta jos niitä ei ole lasketa, niin ei se kyllä ole. En minä ole rikas, mutt minulla on kolme upeaa lasta. Kyseinen artikkeli oli varmaan kirjoitettu kärjistäen, koska sehän aiheuttaa keskustelua. Eihän tätäkään tekstiä olisi syntynyt ilman sitä. 

Mutta jos joku vain haluaa ja uskaltaa jakaa tarinansa siitä, että lapsien hankinta olisi tyssännyt talousasioihin, niin kuulisin mielelläni siitä. Ihan puhtaasta mielenkiinnosta ja siksi, että koska varmasti heitäkin löytyy. Eihän se niin vain mustavalkoista ole, että muutetaan esimerkiksi omistusasunnosta toiselle paikkakunnalle niin vain pois, kun lapsi tulee ajankohtaiseksi. Asiat ei ole koskaan mustavalkoisia ja vaikka uskallan väittää, että valtaosalla on halutessaan varaa hankki lapsia, niin ei kaikille ole. Ei varmasti ole, meitä on täällä niin monia.

Mikä taasen saa sydämeni särkymään. On kamala ajatella ettei joku saisi olla vanhempi jonkin niin typerän asian kun rahan takia.

Neljäs äitiysloma..?

Loppiainen katkaisi kuluneen viikon ihanasti. Loppiainen oli päivä, kun emme tehneet mitään ja taas kuitenkin teimme.

Olimme puistossa aamupäivän naapureiden kanssa. Viikkasin pari koneellista pyykkiä, hieman siivosin. Nukuimme päiväunet, join iltapäiväkahvin rauhassa hyvän sarjan parissa ja taas iltapäivällä painelimme naapureiden kanssa ulos leikkimään. Niin arkinen, mutta niin spesiaali päivä.

Tällaisia olivat lähes kaikki päivät äitiyslomalla, pitäisikö sittenkin vielä neljännen kerran...Miksipäs ei. Jos äitiysloman voi pitää näiden kolmen lapsen kanssa. Raskaus ja vauva? Ei kiitos. Mutta tuollaiset kiireettömät, aikatauluttomat ja jopa tylsät päivät olisivat kyllä tervetulleita. 

Kyllähän minä senkin sitten taas muistan miten tylsää äitiyslomalla oli. Olin kolmannen kerran kotona yli kaksi vuotta jos raskausajan sairausloma lasketaan joten ei ihme, että siihen tylsyyteen kyllästyi. Kun ei todella ollut mihinkään kiire. Koskaan. Olihan se pidemmän päälle aika tylsää. Toisaalta taas oli ihana tilanne, kun muutimme uuteen kotiimme ja tässä ihan naapurissa oli muitakin äitiyslomalaisia. Aina oli seuraa jos vain tahtoi! 

Kolmas äitiysloma ja hoitovapaa oli paras. Ehkä juuri siksi, kun oli aina seuraa. Ellei muita aikuisia, niin omat lapset. Meidän vanhimmat lapset jäivät nimittäin kotiin myös kanssani, kun kuopuksemme syntyi. Se oli paras päätös ikinä. Meillä oli niin kiireetöntä ja hidasta arkea.

Olihan se myös oikeasti sitä tylsyyttä. Kaipasinhan minä työhönpaluuta ja aikatauluja. Mutta onhan se juurikin niin, että sitä kaipaa mitä juuri sillä hetkellä ei ole. Nyt selvästi kaipaan kiireettömyyttä ja aikatauluttomuutta. Ja onneksi niitä on aina välillä arkivapailla ja viikonlopuilla saatavilla.

Tässä kirjoittaessani heräsi myös ajatus, että eihän mikään estä minua säästämästä rahaa ja pitämästä jossai kohtaa "miniäitiyslomaa" lasteni kanssa. Miten ihana ajatus olisikaan pitää kolmen kuukauden kesäloma tai muuten vain muutama kuukausi vapaata jossakin kohtaa vuotta. 

Koska niinhän se on, että ei omien lasten seuraa ja heidän kanssaan vietettyä aikaa voita mikään. Varsinkaan nyt, kun heistä saa välillä pitää myös vapaata. Sitä yhteistä aikaa arvostaa aivan eri tavalla nyt, kun sitä on vähemmän. Nimittäin kyllä se niinkin oli, että töihin paluussa ihanaa oli myös se, että sai olla muutakin kuin äiti.

Joskus toisen naama ärsyttää ja ihmekös tuo

Muistatteko kun rekkamies mieheni aloitti päivätyön syksyllä? Miten ihanaa oli ja on, kun on kaksi aikuista arjessa mukana, kun ensimmäiset 7 vuotta olen aikalailla hoitanut lapset, neuvolat ja aikataulutuksen ihan yksin.

Se oli aivan ihana muutos, kun meitä onkin yhtäkkiä arjessa kaksi! Ihana, mutta..

...Meillä molemmilla taitaa asiassa olla myös jonkin verran opettelemista.

Sain jonkinlaisen ahaa elämyksen tuossa hetki sitten, että hitto vie, senhän takia me ollaan vähän ehkä kinastelu tänä syksynä enemmän kuin ennen! Koska eihän me olla totuttu tuijottamaan toistemme naamoja 24/7. Joka toinen viikko arkisin ei oikeastaan nähty ollenkaan.

Että anteeksi jos olen ollut biaaaatch, mutta siinä samalla kun nautin kahden aikuisen arjesta, niin olen joutunut myös opettelemaan vähän sitä etten minä päätä ja määrää kaikkea mitä lasten arkihommiin tulee. Että kaikki ei toimikaan samalla tavalla kuin minä ja asiat tulee hoidettua myös eri tyylillä. Jos mieheltäni kysytään, niin tämä saattaa vaatia edelleen harjoitellua...Kuten tiskikoneen täyttäminen viisaasti.

Hän sen sijaan ei ole ehkä heti ymmärtänyt sitä, että minä olen itsekkäästi tottunut käyttämään illat vain ja ainoastaan itseni huomioimiseen. Että kun ensin hoidan muiden lapset, sitten omani, niin sen jälkeen on vain minä, minä ja minä. Mikä tarkoittaa siis sohvaa ja sarjamaratonia, hah.

Että siinäkin saattaa olla pientä opettelemista, että kun nyt vihdoin olisi aikaa olla kainalossa ja katsoa yhdessä illat sarjaa, niin sen voisi tehdä. Me tehdäänkin kyllä - tai tehtiin, kunnes frendit katosi Netflixistä - mutta useasti minä olen edelleen itsekäs ja käytän illat itseeni. 

Että tuota annetaanko anteeksi jos olen - ja sinä olet -  joskus vähän kireä biatch? Kyllä me toisiimme totutaan, hah. Ensin ei nähdä melkein ollenkaan ja nyt ehkä hieman liikaa. Kultainen keskitie varmasti löytyy, kun tähän tilanteeseen totutaan.

Ja onhan tämä nyt oikeasti tosi ihanaa, kun meitä on arjessa kaksi. Kyllähän me toistemme naamoja mielellään katsellaan,vaikka kieltämättä on ollut jollain-kröhöm - vähän vaikeuksia antaa tilaa arjen hallinnan valtaistuimelle. 

Mutta hyvin sinne kaksi takalistoa mahtuu. Tai laitetaan mahtumaan, pienin onnellisin askelin välillä vähän kinastellen.

Kohti uusia työhaasteita!

Olen monta kertaa aloittanut tätä tekstiä ja sitten jänistänyt. Miten tämän muotoilisin vai pitäisikö jättää muotoilematta? En edes oikein tiedä mikä tässä on, että sillä tavalla vähän jännittää kertoa se näin julkisesti.

Huomisesta lähtien nimittäin toimin yhden lapsiryhmän varhaiskasvatuksen opettajana. Aika mahtavaa! Mahtavaa ja se samalla kertoo jotain; alallamme on aikamoinen pula pätevistä opettajista, mutta sen kaikki nyt varmaan jo tiesivätkin?

Alan yksi suuresta ongelmasta - opettajapula - antaa minulle loistavan tilaisuuden: pääsen kokeilemaan opettajan työtä ennen kuin haen kouluun. Olen jonkun aikaa nimittäin jo pyöritellyt päässäni sitä mahdollisuutta,  että seuraavaksi - en heti, vaan sitten joskus "seuraavaksi" -  hakisin kouluun joko monimuotona tai täysipäiväisesti ja saisin joko opettajan tai sosionomin paperit. Koulu tulee olemaan pitkä rutistus joten on ihana päästä kokeilemaan työtä jotta tiedän etten sitten turhaan vuosia hikoile jos homma ei olekaan minua varten. 

Ja enhän minä nyt ihan tyhjän päälle hypähdä. Olen työskennellyt paikoissa joissa hoitajan ja opettajien työt olivat aika sekoitettu. Me hoitajat myös kirjattiin ja pidettiin vasuja ja suunniteltiin ryhmän toimintaa aika paljonkin. Jännittää silti! Sellaisella hyvällä tavalla. Mutta vuosien kokemus alalta kyllä antaa tietoa ja taitoa tähän työhön. Ja on ihana päästä oppimaan uutta ja ottamaan enemmän vastuuta!

Ja onneksi tiedän, että takana seisoo loistava työyhteisö joka tukee ja auttaa tarvittaessa. Ja kuten tässä eräs päivä yhdelle ystävälleni sanoin,  niin olen hyvä työssäni. Vaikka itse sanonkin. Tiedän mitä teen,  miksi teen ja olen se turvallinen ja lempeä aikuinen joka tuntee vasun. Vuosien työkokemuksella varhaiskasvatuksen työ ja sen perusteet ovat tulleet hyvinkin tutuiksi, joten siksikin olen tosi innoissani tästä pienestä, mutta suuresta muutoksesta työssäni.

Kaiken lisäksi vaihdan ryhmää. Huomisesta lähtien minulla on pieniä päiväkotiuran aloittelevia lapsia syli ja kainalo täynnä. Aika ihanaa! Saan myös monta uutta työkaveria lähiaikoina, kun viimeisetkin ryhmätilat uudesta päiväkodista tulee käyttöön. Sekin on uuden talon etu, kun pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin ja saa paljon uusia työkavereita. 

Että ei muutoksia tähän vuoteen? Kyllä sittenkin. Suuria, muttei kuitenkaan super suuria. Sama työyhteisö, ihania lapsia ja uuden oppimista työssä josta todellakin tykkään. Minun piti kirjoittaa ajatuksia tästä opettajapulasta alalla, mutta se vaatii enemmän aikaa, ajatuksia ja kokonaan oman postauksen. Palataan siihen siis jossakin kohtaa keväällä täällä blogin puolella.

Uusi vuosi lähtee kyllä kivalla tavalla käyntiin!